Meiju, niin olin sen käsittänytkin, juuri positiivisena kokemuksena siitä kuinka rohkeasti surit, annoit itsellesi luvan surra, tiesit mitä suret ja surulle oli oikea aika, elvyttävää, eiko totta. Suru , niinkun monimuukin tunne tarvitsee aikaa jotta sen saa käytyä niin läpi, että siitä tulee voimavara tulevaisuuteen. Tästä prosessista on tärkeää erottaa syöminen, tai ei ainakaan syödä tukahduttaakseen tai korvatakseen surun, niinkun käsittääkseni ollut tehnytkään. Olinko käsittänyt jotain väärin?

Hei Martti76. Minä provosoiduin ja loukkaannuin tekstistäsi, kuten pelkäsitkin niin käyvän. Se koira ulvahtaa, johon kalikka kalahtaa... ja että näin kävi, johtuu siitä, että olen aivan alussa tässä tunnesyöpöttelyn tunnistamisessa. Olen ylpeä siitä, etten pelännyt tunteitani ja se,etten turvautunut syömiseen, antaa minulle voimia ja uskoa siihen, että tunnemyrskyistä voi selvitä ilman ahmimista. Nautitaan kaunista kevät päivistä ja tsemppiä etenkin sinulle, Ystäväni

Surua, ahdistusta tai muuta asiaa me yleensä pakenemme syömiseen, juomiseen, työntekoon, lääkkeistiin ja ym. korvikkeisiin.

On helpompi pakoilla tunteita kuin että kohtaisimme tunteet tai asian mikä meille on ikävä.
Tällaisia ajatuksia tuli minulle kun luin tekstejä.

Hyvä, että saimme yhteisymmärryksen Meiju, ja vielä niin, että saan kunnian olla ystäväsi, ilostuin tästä. Mutta en ota kakkua ilooni, en edes sallitumapaa pikkupullaa, nautin hyvästä mielestäni ja ajatteleppas miten pienellä sen sai aikaan, vain yksi sana... ystäväni.

martti76

Tänään tuli tämä ketju mieleen, kun hiillyin aivan totaalisesti pomooni. Istuin työpöydän ääressä ja murjotin. En voi edes oikein marmattaa työkaverille, kun tämä työyhteistö on niin pieni. Suuttumus laantui mutta palasi myöhemmin, kun jouduin hoitamaan aiheeseen liittyvän asian. Teki mieli syödä jotain hyvää, jotta rauhoittuisin.

Olen pohtinut ennenkin, tunnesyönkö tosiaan sen takia, etten muka kohtaisi tunteitani. Omasta mielestäni kohtaan ja tunnistan ne aivan hyvin. Minusta tuntuu, että ennemminkin tunnen niin voimakkaasti, etten tahdo päästä tunteesta eroon, ja siihen suklaan turruttava vaikutus on oiva apu.

Tunteiden kohtaaminen ja tunnistaminen usein onnistuukin sen ensisijaisen tunteen kohdalla, kun jotain tollaista tapahtuu, miten sitten sietää se turhautumisen, voimattomuuden ja alistumisen tunne, joka sitä seuraa ja siihen tekee mieli suklaata, se lepyttää ja hyvittelee loukattua sielua ja on oiva oma-apukonsti, joka nyt vaan sattuu lihavaa lihottaan entisestään. Eli korvaisko toi suklaan nautinto tota toisijaista perässäpäin tulevaa vaikeammin käsiteltävää tunnetta vai olisiko niin, että suklaa olisi jo sen hoitoa, silloin voisi miettiä mikä muu voisi olla "balsamia haavoille"? Taisi olla sekavaa, mutta näitä minäkin juuri mietin kun mähkityttää. Tai olisiko lainkaan paha antaa suklaasta balsamia jos sen saisi pysymään palassa tai kahdessa, kun siis olisi ensin tiedostanut mitä balsamoi. Miksi se onkin niin vaikeaa?

Tuli vielä mieleen sekin, että voiko syöminen olla opittu/opeteltu tapa rauhoittua? Meillä aika monella on äiti antanut hyvää, kun on itkettänyt kovasti ja isompana ostettu itse sipsipussi kun se ihastus on alkanutkin seurustelaa jonkun toisen kanssa ja jossain vaiheessa on loukkaantuneena saatettu likkojen kanssa syödä juustoja ja viiniä ja "parannettu maailmaa"...

keskiviikkona, 15. heinäkuuta 2009 klo 10:23 puh_nalle kirjoitti::
Olen tässä kilojeni kanssa taistellut puoli vuotta näin aktiivisesti, kiloklubin jäsenenä olen ollut mutta nyt viimeaikoina vasta sitäkin oppinut käyttämään, mutta mieltäni askarruttaa onko täällä muita ns. tunnesyöppöjä, eli kun jokin asia mieltä oainaa onko ruoka "lohduttajana"
ja kuinka siitä olette eroon päässeet?

Nostetaanpas tätä ketjua ja jatketaan taas puh_nallen avaamaa keskustelua täällä!

EK onnistui juuri sillä välin lukitsemaan ketjun, kun kirjotin viestiäni joten uusi yritys tänne

Itselläni on tunnesyömistä esiintynyt, tosin en usko, että olen aivan "pahin tapaus". Mutta herkkuja on syöty jos harmittaa tai jos pitää rentoutua. Tai jos on onnistunut jossain hyvin. On niin helppoa tarttua siihen sipsipussiin ja hyvään kirjaan, sulkea muu maailma ulkopuolelle ja jäädä hautomaan tai parantelemaan omaa oloaan.

Itselläni luulen, että eniten on auttanut puhtaasti mielialani paraneminen. Mikäli psykologin arvioon on luottamista, kärsin melko pitkään enemmän tai vähemmän lievästä masennuksesta. (Sanoisin, että se oli lievä siinä kohtaa kun psykologin juttusilla kävin, sitä ennen, aikaisempina vuosina oloni oli ollut huomattavasti huonompikin.) Viimeaikoina on tuntunut siltä, että olen vähitellen pääsemässä eroon tuosta ja yleisesti vointini on kohentunut. Herkuttelu ei toki kokonaan ole loppunut, mutta tuntuu jotenkin helpommin hallittavalta.