Vegeus,

yksi luvallinen herkkupäivä per viikko voisi varmaan olla hyvä idea. Mä olen yrittänyt olla sallivampi itselleni nyt, kun olen jo saanut aika hyvin painoa pois, koska ei koko elämäänsä tosiaan voi olla laihdutuskuurilla. Rykäsin siis itse aika vauhdilla kymmenisen kiloa pois, ja olen normaalipainon puolella.
Trauma on ehkä vähän turhan teatraalinen sana, mutta muistelin vaan, kun kouluaikoina 90-luvun alussa jolloin anoreksia oli kuuminta "muotia", ei koulussa voinut vertaispaineen takia syödä, sitten kotiin tullessa oli kuolla nälkään mutta äiti huusi, ettei nyt syödä mitään välipaloja kun kohta on ruoka. Opin "varastamaan" ruokaa kaapista kun toisten silmä välttää, ahmimaan mitä käteen sattui yksin jossain nurkassa. Tervettä meininkiä.
Myöhemmin onnistuin parikymppisenä kehittämään ensin anoreksian ja sitten bulimian, joista kesti päästä irti. Siksi en sitten uskaltanutkaan laihduttaa, kun pelkäsin kontrollin menetystä. Hyvä tekosyy lihoamiselle... Ja siksi myös yritän nyt olla ahdistumatta lipsumisista mutta toisaalta olla menemättä tohon yksin ahmimiseen.
Kylläpä kuulostaa taas sekavalta.
Mutta omalla kohdalla ainakin mietin, että ehkä on parasta myöntää perheelle/läheisille, että tällainen taipumus on - sitten siitä lähtisi se "salaa" syömisen leima? Ja herkutella avoimemmin silloin tällöin? En tiedä, olen vasta kokeilemassa keinoja normaalin ruokasuhteen löytämiseksi...

Ollaanko me tosiaan täällä kahdestaan? Luulis, että on muitakin, joille tämä on ongelma... no, ei se mitään, kiva kun on joku, jonka kanssa jutella näistä täällä

Olen huomannut, että mulle auttaa parhaiten tiukka kiloklubissa pysyminen - kun merkkaa aivan kaiken syömänsä tänne, ei tee mieli syödä mitään "noloa". Tai siis tekee mieli mutta pystyy paremmin hillitsemään itseään, kun miettii miltä se näyttää pallukoissa...
Mulla on sama juttu, että oma hyvä olo on päämotivaattori. Ja tosiaan jos ahmii jotain herkkuja niin tulee vaan tosi paha olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jotain paniikkia mä sillä ahmimisella yritän tukahduttaa, oli se sitten väsymystä, stressiä, pelkoa tai ihan tylsyyttä. Pitäis oppia muita tapoja selvittää tunteitaan.
Ja tosiaan herkutella perheen tai ystävien kanssa, luvalla ja nautiskellen silloin tällöin.
Muina aikoina sitten vain miettiä, että haluaako olla ahdistunut, syyllisyydentuntoinen ja ylipainoinen vai terve, hyvinvoiva ja hoikka. Tiedän, että se on välillä tosi vaikeaa motivoida itseään tolla, mutta sitten pitää antaa itelleen anteeks lipsumiset ja alottaa sitkeesti uudelleen. Omasta kokemuksesta sanoisin, että toistoja tarvitaan aika lailla. Alotin tosi hyvin, meni monta kuukautta ilman lipsumisia, mutta sitten lipsahdin kunnolla taas vanhoihin yksinsyömistapoihin. Mutta täältä sitä taas noustaan! ...toivottavasti
Tsemppiä!

Mullakin on menneet syömiset nappiin nyt kun päätin taas ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata ruotuun
Hyvä olo tulee, kun kokee onnistuvansa - kun paino on laskenut tai huomaa vaatekoon pienentyneen. Samoin lenkillä jos se sujuu niin tulee ihan voittajafiilis. Ja ylipäätään kun voi hyvin ja jaksaa paremmin.

Yritän osata kertoa näistä ongelmistani miehelle. Ollaan aika äskettäin muutettu uudelle paikkakunnalle niin ei ole kauheasti kavereita joille jutella. Mutta puhelimessa/netissä tietty juttelen vanhojen kanssa, onneks on tämä nykyaika!
Mutta vertaistuki on siitä parempi että on joku joka oikeasti tajuaa mistä puhun

Arjessa mulla toimii parhaiten nämä paljon (muuta ei mulle ainakaan koskaan riittävästi!) toistellut keinot: syö riittävän usein ja vähän kerrallaan, pidä proteiinitasapaino kunnossa, älä kiellä mitään vaan päätä valita terveellisempää, palkitse itsesi muulla tavoin kuin herkuilla, merkitse kaikki tarkasti tänne ruokapäiväkirjaan, punnitse itsesi joka aamu. Muista liikunta (jotain kivaa mistä tykkää) ja uni! Ja tähtää pidemmälle, älä masennu pienistä lipsumisista tai painonnousuista.
Vielä kun sais pidettyä noista kiinni...

Mulla on sama ongelma silloin, kun mies on iltavuorossa ja olen yksin kotona viikon jokaisen illan. Silloin katoaa kaapista kaikki herkut ja syön, vaikken olisi edes nälkäinen. Syön näin "salaa", vaikken edes yritä salata syömistäni. En piilota namupusseja roskisessa, enkä käy ulkona syömässä.
Ei sillä, saisin mä syödä miehenkin aikana mitä haluaisin, mutta yksin ollessa lämmitän mielelläni (ja mielelleni) lihapiirakan ja toisenkin.

Siksi olen tehnyt nyt päätöksen, että meillä ei ole kaapeissa sellaista ruokaa, joka ei kuulu terveisiin elintapoihin. Ei ole sipsejä, eikä herkkuja pakkasessa. Niitä ei voi olla vierasvaraksi, koska aina löytyy tekosyy mutustella kaikki itse.

Käydään miehen kanssa kaupassa edellisellä viikolla ja mietitään suurinpiirtein ruuat valmiiksi seuraavalle viikolle. Kaupassa on helpompi tehdä parempia valintoja, kun kotona yksin yrittää taistella mielihaluja vastaan. Kaupassa kun ollaan suhteellisesti vähemmän aikaa kun mitä olen sitten yksin kotona taistelemassa kaapissa huutavia mököjä vastaan.
Sitten teen ruokaa valmiiksi, sellaisia oikeita ruokia: teen ison ruuan, josta on riitettävä miehelle seuraavaksi aamuksi ja itselleni evääksi töihin. Sillä on ollut iso vaikutus.

Toinen päätös on, että syön ensin oikean ruuan ja sitten vasta saan luvan harkita namusia. Yleensä se toimii. Nälkäisenä ei saa mennä kauppaan, se on monesti ollut se pahan alku. Jos lähden töistä kotiin ja tiedän, että on pakko käydä kaupassa, yritän syödä töissä jonkun välipalan juuri ennen töistä lähtöä: banaanin tai myslipatukan tai joskus nykersin autossa näkkäriä, etten olisi niin altis herkuille. Kotoa en yksin viitsi lähteä kaupasta herkkuja hakemaan, koska kauppaan on kuitenkin matkaa useampi kilometri ja vaatii vaivannäköä lähteä sinne.

Sitten tein itselleni päätöksen, että herkuista säästyneellä rahalla saan hankkia itselleni jotakin mieluista: vaikka vähän useamman kerän villalankaa tai vähän kalliimman kosmetiikkatuotteen. Nykyään kun karkkipussit maksaa jo melkein 3 euroa, niin kasvorasvan hinta tulee säästettyä muutaman namupussin ja rasvajuuston hinnalla. Meillä mies rutisi ennen sitä, että ostin erilaisia hömppäjuttuja itselleni "turhaan", mutta kun säästin parin viikon kauppakuitit ja konkertisoin asian hänelle: parissa viikossa turhaan syötävään meni helposti teatterilippujen hinta.

Mulla ei ole minkäänlaista itsekuria tai en pysty pitämään itseäni "ruodussa". Mutta järki mulla pelaa edelleen ja kauppaa pystyn käymään itseni kanssa. Jos saan valita, käyn mielelläni elokuvissa ja teatterissa ja erilaisissa tapahtumissa. Silloin köyhän on pakko luopua jostakin muusta ja mulle se on ollut hömppäsyöminen.

Tervetuloa Flikka!

Tuo on outo juttu tuo itsekuri: mulla kun se lähtee niin lähtee kunnolla. Normaalisti voin vallan hyvin katsella, kun mies tai muut vetää jälkkäriä ja meillä voi olla keksejä ja herkkuja kotona: tiedän, ettei ne ole mulle ja jätän sikseen. Mutta sitten joskus kun iskee se niin sanottu paniikkisyönti niin kaikki käy - jollei kotona ole herkkuja niin lähden hakemaan, tai jos en niin voin myös syödä ihan mitä vaan mitä kotoota löytyy, leipää, kuivahedelmiä (myslin joukosta!!), jugurttia jne jne.

Mäkin olen yrittänyt tuota samaa, eli että voin ostaa vaikka uuden (pienemmän! ) vaatteen, jos onnistun elämään siivosti (vaikka kaapit pursuu vaatteita jo valmiiksi... ). Mutta sillon kun tekee mieli suklaata niin ei se villatakki välttämättä ihan sama asia ole - mun mieli on sen verran kiero, ettei sen kanssa ole aina helppo käydä kauppaa!

mulla ei ole itsekuria, enkä voi sitä itseltäni edes vaatia, koska olen aivan liian boheemi luonne siihen.
Tiedän, etten pystyisi koko loppua elämääni taistelemaan houkutuksia vastaan. Siksi olen viisaiden laihduttajaystävieni neuvosta ottanut vaarin ja olen päättänyt olla "laihduttamatta". Heti, kun ajattelen olevani kuurilla, mun elimistö alkaa huutaa ylimääräisen napostelun perään!

Mä huomaan, että kaikkein eniten rysähtää elämä ylensyönnille, kun en syö kunnolla oikeaa ruokaa. Jos pihtaan alikaloreilla, olen heti valmis syömään varastoon, saan sen aikaan jo parin päivän kituuttamisella. Siksi pyrin välttämään päiviä, jolloin syön liian vähän tai liian heppoista ruokaa.

Siksi yritän aina niissä hetkissä vedota järkeeni, tunteet kun käy jo ylikierroksilla. Mä olen aina valmis keksimään itselleni tekosyyn, jolla oikeutan itselleni luvan syödä vielä enemmän!
Joten painan pysäytysnappulaa siinä hetkessä, mietin, että tarvitsenko oikeasti sitä "rekkamiehenannosta" ruokaa, tarvitsenko koko levyn suklaata. Jos päädyn tarvitsemaan suklaata, siitä pitää sitten nauttia. Jokaista palaa imeskellään ja hotkiminen seis. Jos umppaan levyn kitusiini sekunnin sadasosassa, niin nautinto menee pilalle. Jos aion ruoskia itseäni tekosestani, niin nautin ainakin ensin rikoksestani. Useimmiten hidastaminen puolittaa annoksen.

Mun kaappisyöppöyteni alkujuuret on taloudellisesti köyhässä lapsuudessa. Silloin, jos joskus oli rahaa johonkin hyvään, se piti tuhota nopeasti pois muistuttamasta, että sain jotakin muuta, kuin järkevää ruokaa. Olenkin viimeaikoina muistuttanut itselleni, että nyt mulla on varaa ostaa hyväskää koska vain. Ettei se hyvä lopu syömällä, sillä saan sitä myöhemminkin, sitten kun siihen on parempi hetki. Vaikka juhlat. Saan karkkia ja hyväskää syödä sitten. Tai vaikka jouluna. Siihen asti jaksan kyllä odottaa.

Toiseksi olen pyrkinyt siihen, että silloin kun mies ei ole kotona mun kanssa syömässä, niin en syökään yksin. Kutsun siskon meille, tai menen jonnekin pois kotoa, etten olisi kaappeja kolistelemassa kotona. Siskolla en ilkee ottaa toista kertaa lisää.

Yksin syömiseen olen tottunut,mies on kuukaudenkin työreissussa ja mulla ei ole heikkoukksia,olen oppinut syömään vähemmän mutta riittävästi,en ole juuri täällä pyöriny kun en ole kerinny harrastus ja vanha koira vie ajan,syön neljä kertaa viikossa ihan tavallista ruokaa ja siihen mahtunut kekkerit ja muut päälle,mutta painoni ei ole suuresti laskenu mutta ei ole noussutkaan,eli ruokamäärä on sopiva,syön kyllä kattavia ravintolisiä,niiden toimesta on karissu kaikkien herkkujen himo!
En koskaan ole välittäny perunalastuista enkä muista tällasista,nykyään pistän pieneen kuppiin perunalastuja ja syön ne ja en enenpää,suklaata en erikoisemmin ole koskaan himoinnut jos sitä on syön ne ja sillä sipuli,en vähentele enkä lisää kaloreita missään vaiheessa,mitään mättöömistä ei ole,laitan kaksi ateriaa ihan vaan itselleni,eli ei ole luonne heikko vaan hertakaikkiaan ei tee mieli,syön päivän suunnitelman mukaan,en laihduta jos laidun ok jos en en tuskaile vaakalle! kaikista helpointa, alikaloreilla ei voikkaan muuta kuin koluta kaappeja,koska keho huutaa ravintoa,kun on solutaso kohdillaan ei tee mitään ylimäärästä mieli! hyvä näin!

Tuolla muut perheen jäsenet mutustavat sipsejä sohvalla ja minä syön kanasalaattia päivälliseksi. Kaupassa oli sipsit tarjouksessa ja ihan omaksi kiusaksi ostin pari pussia sellaisia sipsejä joita en ole ennen syönyt. Päätin että saan maistaa yhden kumpaakin laatua ja sitten en koske niihin. Ja JES! Päätökseni piti! Vältin kiusaksen
Olen ollut hirmuinen herkkurohmu aikaisemmin

Hei!
Täällä kirjoittelee uusivanha klubilainen, joka katuu aamuisin edellisen illan mässäämistä ja joka päättää aamulla olla juuri tänään järkevä ja kohtuullinen. Iltapäivän tultua on ollut niin hyvä päivä, että tarvitaan vähän juhlapullaa, tai niin paha päivä, että tarvitaan lohtupullaa. Tai suklaata. Tai karkkia. Tai jäätelöä. Eihän sillä nyt niin väliä, kun kerran sortuu niin antaa mennä vaan...Painoindeksi on vielä normaalin ylärajoissa, mutta tätä vauhtia se ei siinä vihreällä kauaa pysy. Mieliala on jo reilusti mennyt punaisen puolelle - sen verran monet vanhat kivat vaatteet vyötäröllä kiristää.

Kyse on siis ennen kaikkea järkevästä, kohtuullisesta syömisestä, ruokien säännöllisestä merkkaamisesta, sokeririippuvuuden katkaisemisesta ja kaiken tämän myötä toivottavasti myös painoindeksin laskemisesta turvallisemmalle puolelle vihreää vyöhykettä. Ehkäpä tämän kaiken voisi myös sanoa yksinkertaisemmin: tarvitaan apua ITSEKURIN ylläpitämisessä.

Makeansyönnin suhteen en tunne mitään kohtuuden rajoja enkä ole varmaan ikinä eläissäni onnistunut "yhden suklaapalan hitaaseen sulattamiseen suussa"-systeemeihin. Se on koko levy tai ei sitten ollenkaan. Liekö tässä sitten yksi oppimisen paikka, ettei lähde mopo käsistä ensimmäisestä suupalasta...

Jos koet olevasi kohtalotoveri niin yritetäänkö yhdessä taltuttaa tämä noususuhdanne? Joulu on edessä ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ei se ainakaan helpota tilannetta. Jos nyt ehtisi saada homman hanskaan, saattaisi joulukin mennä hieman järkevämmin eikä tarvitsisi ihmetellä mikä ihmeen pulleropallero peilistä uutena vuotena kurkkii.

Heippa sokeripeikko!

Tunnen todellakin olevani kohtalotoveri. Kuulosti aivan liian tutulta tää sun tekstis. Etenkin se, että katuu syömistään, mutta ei sitten kuitenkaan osaa tehdä asialle mitään. Mä olen jo huomattavasti ylipainoinen ja olisikin tärkeää saada omaa painoa alas.

Miten sä muuten syöt, jos herkut suljetaan laskuista pois? Monen kohdalla suuret herkkuhimot johtuu yksinkertaisesti siitä, että syö oikeaa ruokaa aivan liian vähän.

Tsemppiä jatkoon