Tuula Hökkä teki väitöksen Eeva-Liisa Mannerista, luin useampaan kertaan, päätin alleviivailla sen, kuten Jann Kantolan Saarikoski väitöksenkin aiemmin, tuntui, että vasta alleviivillen pääsi sisään kumpaankin kirjaan, mutta varsinkin oli näin tämän Hökän kirjan suhteen. Hökkä kyllä kertoo kaikesta, mitä Manner on kirjoittanut, mutta tarkemman syynin alla ovat runokirjat Tämä matka, Fahrenheit 121 ja Kuolleet vedet, jälkimmäisen merkitystä Hökkä huipensi lopussa sanomalla, että tämä nykyinen teknologisvoittoinen sivilisaatiomme on kieltänyt ja unohtanut kuoleman, ja joutunut ristiriitaan. Runo ei-loogisena ainoastaan voi puhua nykyihmisen ongelmista.

Mulla vähän tylsempiä matskuja, Koskenniemen matkakuvauksia, niistä tänään Tuntureita ja rajamiehiä ja Kevätilta Quartier Latinissa.

Tuntureita ja rajamiehiä on saanut kritiikkiä militirastisuudesta, mutta tämä puolustuksellinen aspekti on Lapissa, jota suurvaltojen tutkakoneet haravoivat jo nykyisin, täysin luonnollinen, ja jo tuohon aikaan se oli tulenarkaa seutua. Tässä kirjasessa ei erikoisemmin aseista ja asevoimista puhuta, se tuntuu pohjaavan käsitykseen, että luonto on muokannut rajavartiomiehet yhteiskunnalle tärkeään tehtäväänsä.

Minulle ainakin tuli tunne, että itse Lappi on tärkeintä kirjassa, ja sen luntokuvauksissa Koskenniemi yltää parhaaseensa, erämaahenkiset rajavartijat sopivat saumattomati miljööseen.

Jätän tässä käsittelemättä onko tämä varsin ideaalinen kuva, mutta ainakin Lapista on lupa kirjoittaa kauniisti, Timo K. A. Mukka kirjoitti kurjistuneista ihmisistä, mutta onko se kuva todellisempi kuva, kuin mitä Koskenniemi kirjoittaa autiomaakosken yllä taistelevista revontulista? Ihminen kaipaa kauneutta ja ihanteita, ei ole välttämätöntä, että kirjan, joka kertoo Lapista, päähenkilö vetää itsensä hirteen kirjan lopussa.

Kevätillan kuvaus Pariisin latinalaikortteleissa ei ole säilynyt ajallemme yhtä hyvin, mutta kulttuurimatkahan tämä on, runous ja runoilijat pitivät latinalaiskortteleissa kulttuurinvaihtoaan, yleensä runoilijoiden kohtalo karu. Villoin, Rimbaud ja Verlaine kaikki viinin ja viettelysten, väkivallan ja seikkailujen lumossa, vain kolme mainitakseni. Kirja vähän epäyhtenäinen, mukana monta tyylikeinoa, tämä myös lyhyehkö, siinä näkyy suomalainen näkemys pariisilaisesta kulttuurielämästä, joka toki moninaisempi, kuin mithin tämänkään suomalaisen silmä yltää.

Eräs mielidivareistani on ottanut nimensä tämän Raymond Chandlerin kirjan mukaan. Antikvariaatti Syvä uni tarjoaa paljon hyvää luettavaa, kirjaluettelot löytyvät nykyään antikvariaattien valtakunnallisesta yhteishausta.

Stoalaisuus kiinnostava, pienestä stoalaisuudesta ei ole haittaa, mutta kun mennään Otto Weiningerin kirjan Geschlecht und Karakter ajatusmaailman tienoille, voi huomata kuinka stoalaisuudesta on edetty naisvihaan, ja Weiningerhan teki itsemurhan, Koskenniemi tunsi ihailua Weiningeria kohtaan, mutta ei itse ollut umpikujassa, ja avioituikin Vieno Pohjanppalon kanssa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tietenkin olisi voinut pysyä sinkkunakin, mutta avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet olivat hänen yhteiskuntapiirissään silloin kiellettyjä. Antiikin stooalaisuus on kuitenkin kiinnostavaa, itsekin haalinut tietoa siitä sieltä sun täältä

Haruki Murakamin Kafka rannalla vie lukijansa kauaksi realismin tuolle puolelle, en yritäkään kuvailla monimutkaista juonta, viittaan vain moderniin Oidipus-myyttiin, ja vaikeasti hallittaviin mielikuvitusryöppyihin, kuin ihmeen kaupalla kertomus pysyy kasassa, ilmestyi suomeksi 2009, 639 sivua, pokkari. Kyllähän kirja ajatuksia herätti, mutta pääasiassa viihdyin kirjaa lukiessani.

Mulla nautiskeltavana juhlapainos Erik Tavatstjernan Sibeliuselämänkerrasta, sitä on otettu vain 3000 painos juhlistamaan Jean Sibeliuken syntymän 125-vuotismuistoa. Bongasin divarissa, sain tingittyä huomattavasti hintaa, mutta kalliitahan nämä erikoispainokset on, nämä on numeroitu, mulla numero 0152 kaikissa viidessä julkaisun osassa.

Oih, nuo Pancolin kirjat ovat ihania! Kyseessähän on siis trilogia, joka jatkuu tavallaan vielä Mimmit-sarjassa, jota en kyllä suosittele.

Pancol yhdistelee chick litiä, dekkaria ja psykologista jännitystä. Sarja kannattaa lukea järjestyksessä - itse en aloittaessani tiennyt, että kyseessä on trilogia, ja aloitin Kilpikonnien hitaasta valssista.

Minä luin vähän aikaa sitten Dickerin teoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. En oikein osannut aloittaa mitään uutta vakavaa sen jälkeen, joten olenkin nautiskellut Maeve Bincyä välissä. Tuo Quebert oli kyllä yllättävä. Kannattaa lukea. Vaikea sanoa mitään muuta ilman spoilausta.

Moro taas pikkasen tauon jälkeen.
Parhaillaan mulla on projektina lukea Pirkko Saision omalla nimellä ja salanimillä (Jukka Larsson ja Eva Wein) kirjoittamat teokset eli siis koko proosatuotanto.
Lisäksi olen lukenut viime aikoina nuortenromaaneja, musiikkiaiheisia tietokirjoja, psykiatriaan liittyviä tietokirjoja.
Olen myös lukenut lehtiä suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi, niin ja laihtunutkin olen.

Enkeleitä tai siddhoja, täydellistyneitä. Olen yhden kerran elämässäni nähnyt sellaisen näyn, jonka voisi luokitella enkeleiksi, tai siddhoiksi, kuten olen tavannut yleensä luonnehtia tätä näkyä, mutta ehkä näkemiäni hahmoja voisi tässä nimittää enkeleiksi, kun enkeli-sana monella tutumpi.

Enpä maisen vaellukseni aikana ole nähnyt niin kauniita ja autuaita hahmoja, hahmoja oli kaksi, molemmat lievästi tummaihoisia, naishahmoja, toisella oli ymmärtävä ilme, toinen heitti tukkaa taaksepäin, sitä huuhtoen, mielestä aukeni ikäänkuin uusi ikkuna, koin puhdasta onnea. Olen yrittänyt tietoisesti palauttaa tuon kokemuksen, myös joogakeskittymisen avulla, mutta turhaan, tälläiset kokemukset eivät ole käskettävissä.

Enkeleitä ei liiemmälti esiinny, joku edsmennyt sukulainen saattaa ilmetä varoittamaan jostain asiasta, usein unessa, mulla tuo oma kokemus, joka valve kokemusta intensiivisempi, mutta siivellisiksihän nuo enkelit kuvataan, en usko enkeleihin, sikäli kun liikutaan kristinuskon viitekehyksessä. En usko, että niitä oli Jeesuksen haudallakaan, haudanvartijat kyllä olisivat hätistäneet ne pois. Kaunis ajatus, että olisi enkeleitä, mutta piruja nähdään useammin, deliriumi tuo koko saatanoiden pantheonin.

Itse heittäisin enkelikirjat roskikseen, sen sijaan selailisin parapsykologian kirjoja, jotka kertovat aktuaalisista henkimaailman kohtaamisista, itse asiassa sen oppialan hyllyn luin kirjastosta ensimmäisenä, 15-syksyisenä, uskon kyllä rajantakaiseen, mutta spiritismi palvoo käsittääkseni pahoja henkiä. Vaikka mulla on likipitäen kaikki raamatut, Mustan Raamatun olen jättänyt väliin.

Mitä on kuoleman seinän takana, kaikki tiedämme joskus, toivottavasti itse en aivan kohta, kun mulla on ruusu jalassa, mikä valvottaa, se on ilman antibiootteja tappava tauti, mutta mua piikitetty jo kolme päivää, eiköhän tästä selvitä.