En halua syyttää lapsuuttani syömisvaikeuksistani, mutta pakostakin tulee mieleen, että onko näillä asioilla kuitenki jotain yhteyttä.

Meillä kotona lautanen piti syödä tyhjäksi. Ruoka annosteltiin suoraan lautaselle (aika isoja annoksia muuten!) ja sen ääressä istuttiin vaikka monta tuntia, jos ei ruoka meinannut lautaselta kadota. Välipaloja ei "saanut" syödä, siis niitä ei meilä harrastettu. Myös iltapalan kanssa oli vähän niin ja näin. Jotain hedelmää kyllä sai kupista ottaa. Karkkia tms. sai syödä kerran viikossa, mutta muina aikoina se oli kiellettyä.

Arvatkaa miten kävi, kun lähdin lapsuudenkodistani? Jep, aloin ravaamaan jääkaapilla monta kertaa päivässä jo pelkästään siitä ilosta, että pystyin tekemään niin ilman, että kukaan mainitsee asiasta. Aloin ostamaan karkkia ja tutustuin myös ihan uusiin herkkuihin, joita en aiemmin ollut osannut edes kaivata (esim. kebab,grilliruoka).

Edelleenkin suhtautumiseni syömiseen on poikkeava. Syön arkisin 4-5 kertaa päivässä ja kaikki menee hyvin, mutta viikonloppuisin mun on tosi vaikea pidätellä itseäni. Välillä huomaan, että syön hirveästi herkkuja ja sitten piilottelen käärepapereita, ettei mieheke näkis, kuinka paljon oon ahminut. Ei sillä, että se siitä mitään sanois, mutta onhan se noloa...

keskiviikkona, 17. lokakuuta 2012 klo 09:28 Jessie83 kirjoitti::
Syön arkisin 4-5 kertaa päivässä ja kaikki menee hyvin, mutta viikonloppuisin mun on tosi vaikea pidätellä itseäni. Välillä huomaan, että syön hirveästi herkkuja ja sitten piilottelen käärepapereita, ettei mieheke näkis, kuinka paljon oon ahminut. Ei sillä, että se siitä mitään sanois, mutta onhan se noloa...

Viikonloput.. Silloin on aikaa ja voisi napostella kaikkea hyvää ihan siinä sivussa. Mulle kanssa viikonloput ovat oikeasti vaikeita, varsinkin jos on sellainen löhöilyviikonloppu. Kyllä sitä jompana kumpana päivänä vähän höllään ja pikkuisen jotain makeaa otan, mutta kun se yleensä sitten riistäytyy käsistä.

Mulla oikeastaan kotona ei ikinä ollut sellaista, että "lautanen tyhjäksi" -tyyliä, mutta kaikkea hyvää ruokaa oli, että sitä söi mielellään paljon. Kaikenlaisia pastaruokia ja aina viikonloppuisin oli tarjolla paljon juustoja, patonkeja ja italialaisia makkaroita. Leivotiin myös paljon leivonnaisia ja kakkuja. Liikuttua tuli, mutta lapsena se oli jotenkin nihkeää ettei välttämättä halunnut lähteä sinne lenkille. Kyllä ne kodin ruokailutottumukset ovat vaikuttaneet omaan kehoon ja lihavuuteen. Olen tiedostanut sen pitkään. En silti millään tavalla kanna tosiaankaan kaunaa vanhemmilleni, olenpahan lasuudessa saanut syödä hyviä ruokia.

Hmm.. Meillä kotona äiti toi aina pullaa töistä, muutenkin palkitsi meidät lapsukaiset herkuilla ym.. siitä se mun herkkuhistoria ja ehkä vääränlainen suhtautuminen siihen on lähtenyt. Ja kitketään pois. Olen huomannut, että totaalikieltäytyminen toimii mulla kaikkein parhaiten.

Todella hyvä ketju! Olen miettinyt tätä asiaa aika paljon. Uskon ongelmani olevan kaikista eniten se, etten syö tarpeeksi oikeaa ruokaa ja sen olen korvannut herkuilla. Kun on syönyt vain vähän ruokaa, on herkkuja mennyt ihan nälkään säkkitolkulla. Sitten taas on vähennetty ruokaa, ettei vain kertyisi kiloja…

Osittain tämä johtuu varmaan lapsuudenkodistani. Arkena ei tehty/syöty lämmintä ruokaa ollenkaan. Koulussa sai kouluruoan, joka maistui välillä paremmin, välillä ei ollenkaan. Kaikki tekivät voileipää tms. koulusta tai töistä tultuaan välipalaksi ja päivälliseksi ja iltapalaksi, kuka milloinkin. Ja se oli sitten siinä. Tietysti välillä oli tähteitä viikonlopulta ja välillä joku innostui jotain ehkä laittamaankin, mutta pääasiassa syötiin leipää, jogurttia, viiliä, muroja ym. ”välipaloja”. Ei ihme, että oli nälkä ja makea maistui. Näissä on myös mielestäni yllättävän paljon kaloreita, kun vertaa lämpimään ruokaan. Ja lämpimän ruoan jälkeen tunnen itseni ihan eri tavalla kylläiseksi.

Ympärilläni olevat ihmiset tekivät minulle myös varsin varhain selväksi, että olen ylipainoinen, ja asialle pitäisi tehdä jotain. Vähemmän herkkuja, enemmän liikuntaa. No, liikunnasta en ole koskaan pitänyt, johtuu ehkä siitä, että sen antamat onnistumisen kokemukset ovat aina olleet todella harvassa. Olen yksinkertaisesti aina ollut huono kaikessa liikunnassa. Herkutkaan eivät kaapista loppuneet, vaan aina oli jotain jemmaa ja vierasvaraa - jotka minä tietysti söin. Toki muillekin perheenjäsenille maistui makea. Ensi kerran muistan oikeasti laihduttaneeni kahdeksannen luokan alussa paikkareiden ohjelmalla. Tuolloin ylipainoa oli ehkä maksimissaan viisi kiloa. Mutta olinhan omasta ja muiden mielestä lihava, ja asialle piti tehdä jotain. Kymmenen kiloa lähti ja hyvin pian tuli takaisin kavereiden kanssa.

Monta kitudieettiä ja uudelleenlihomista myöhemmin olen nyt täällä opettelemassa tasaista, laadukasta syömistä, johon kuuluu kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Olo on hyvä ja herkut saavat jäädä kauppaan. Tai otan kyllä joka päivä jotain, esim. kiisseliä tai pari palaa suklaata jälkiruoaksi, mutta muuta en tunnu tarvitsevan. Ja painokin putoaa ihan kivasti.

Enkä ole katkera kenellekään mistään. Kunhan totean. Mielestäni on kuitenkin tärkeää löytää ne syyt, mitkä ovat tuoneet tähän pisteeseen. Muuten syömistä on todella vaikea korjata.

Tämän tarkoitus ei ole piikitellä, mutta pakko nyt vähä kommentoida edelliseen... Anskutti: Muistaakseni laihdutat 1000 kalorilla päivässä (ainakin siihen ketjuun kirjoitat). Voitko ihan rehellisesti sanoa, että suhteesi ruokaan on täysin normaali, kun kerran kuihdutat itseäsi täysin riittämättömällä kalorimäärällä? Ei se, että lopettaa herkkujen ahmimisen tarkoita sitä, että suhtautuminen tuohon kehon tarvitsemaan polttoaineeseen (= ruokaan) olisi automaattisesti normaali.

Olen itsekin muuttanut radikaalisti ruokailutottumuksiani laihduttamisen aikana, mutta silti ne väärät toimintamallit ja kieroutunut suhtautuminen pulpahtavat välillä pintaan.

Löytyipä täältä tämmöinenkin ketju, hyvä

Tässäpä mun taival. Itse olen ollut lihava niin kauan kuin pystyn muistamaan, siis todella lihava. Opin liittämään tunteet ja ruuan yhteen lapsena juuri tällä klassisella tavalla, kun on paha mieli tai kun olen tehnyt jotain hyvin, palkittiin minut aina jollain makealla ja hyvällä. En siis oppinut lapsena käsittelemään huonoa oloa ja pahaa mieltä muutoin kuin kekseillä tai karkeilla; ne veivät mielipahan pois. Sama koski onnistumisia, opin uimakoulussa selkäuinnin niin käytiin kahviossa syömässä possumunkit! Eli hyvä olo ja onnistumisen tunne ei tullut siitä että opin uutta ja itse osasin, vaan siitä että sai aina jotain hyvää. No sanomattakin selvää oli että aloin lihoa ja paljon, sillä kaikkeen mitä pienessä elämässäni tapahtui, liittyi tai liitettiin aina jotenkin ruokaan, oli kyseessä sitten paha tai hyvä. Olin muistaakseni 2. luokalla kun vasta itse tajusin, että olen todella paksu ja oikeasti aivan eri kokuluokkaa kuin muut. Kävimme ravitsemusterapeutilla ja linja oli selvä; kaikki rasvatonta ja herkut pois. Samaan syssyyn ala-asteeni meni niin, että kävin jokaikinen kuukausi koululääkärillä punnituksessa, joka ei tuonut toivottua tulosta ja vain alensi itsetuntoni olemattomiin. Vasta 6. luokalla kävin psykologin jutttusilla puolen vuoden ajan, jolloin sain paremmin kiinni itsestäni ja ymmärsin edes hieman, että minussa on myös hyviä puolia, että vaikka olen lihava, en ole silti kelvoton ihmisenä, yläasteella sain tietenkin kuulla lähes päivittäin kuinka läski olen (aivan kuin en olisi sitä itse tiennyt ) mutta onneksi minulla oli paljon hyviä ystäviä pitämässä minut tolkuissani. Kukaan terveysdenalan ammattilainen joihin törmäsin, joiden luona kävimme monesti vielä yläasteellakin ihmettelemässä että miten voinkin olla niin lihava, ei koskaan sanallakaan, siis ei sanallakaan ottanut puheeksi tai vihjannut, että kyse tässä kohtaa on täysin korvien välisestä ongelmasta ja että lihavuus todella on oma valinta.

Tämä rasvattomuus ja itseni hyväksyminen lihavana -linja jatkui pitkään ennen kuin oivalsin niinkin yksinkertaisen asian kuin että ruokaa syödään jotta pysytään hengissä ja terveinä, ei siksi että paha olo katoaisi tai palkintona jostain saavutuksesta. Lukiossa laihdutin pianonvartijoiden avulla 20kg, mutta ne tulivat kaikki takaisin korkojen kera, sillä en korjannut vieläkään suhdettani syömiseen ja ruokaan ja mikä tärkeintä, en pystynyt muuttamaan minäkuvaani. Olen vasta yli 22-vuotiaana oppinut käsittelemään tunteitani muutoin kuin syömällä ne piiloon. Minäkuvani on aina ollut tämä; olen lihava ja aina tulen olemaan, se on osa minua, joka on täysin väärin. En tiedä mistä sain boostin ja oivalluksen että asiat eivät ole niin, vaan minä olen lihava koska olen itse itseni lihottanut tajuamatta sitä itse, se ei ole ominaispiirteeni eikä määrittele minua ihmisenä, vaan se on terveydentila josta halua pyrkiä pois. Tähän mennessä painoa oli mukavat 141kg ja tuntui että elämäni tulisi olemaan aina yhtä kurjaa. En tiedä kuka tai mikä pamautti minua päähän, kun tajusin että vain ja ainoastaan minä voin tehdä asialle jotain ja minä myös pystyn siihen, jos vain haluan. Ja minä halusin, niin maan perkeleesti, että kaikenmaailman dieettien ja laihdutuspillereiden jälkeen löysin itseni ihan perus ravitsemuksen tieltä ja yhtälöstä, että kun syö enemmän kuin kuluttaa = lihoo. Nyt tiedän mitä syön, mitä syömäni ruoka sisältää ja miten se minuun vaikuttaa. Olen jättänyt valkoisen viljan, pastan, riisin, perunan ja sokerin taakseni, lisäsin proteiinia ja hitaasti imeytyviä hiilareita ja lopetin sen ikuisen rasvan kyttäämisen, aloitin minimaalisen kuntoilun (zumba kerran viikossa) jota ennen ajattelin etten pystyisi tekemään (nykyään treenailen lähinnä kotona kuntopyörän voimin). Matkani terveempään ja kevyempään elämääni vihdoin alkoi ja se kannatti. Mutkia on tullut matkaan ja aina en ole pystynyt vastustamaan kiusausta, varsinkin niinä hetkinä kun asiat on huonosti ja ahdistus kalvaa, on ollut riitaa ja huolia, mutta suhdanne on silti painon suhteen alaspäin. Olin 23-vuotias kun heräsin vaakalukemaan 129kg ja muutin ajatteluni, tunteeni ja suhteeni syömiseen ja ruokaan. Nyt olen viittä vaille 25 ja minulla on hurmaava 5kk ikäinen poika, jolle haluan antaa terveen kuvan ruuasta ja syömisestä ja omasta itsestään ja siitä, että ihminen itse vaikuttaa omaan elämäänsä kaikkein eniten, usko itseensä on nimittäin korvaamaton. Painoni on tällä hetkellä 115kg, minäkuvani on päinvastainen entisestä, en enää ajattele lihavuuden olevan yksi luonteenpiirteeni tai kohtaloni, minä olen sellainen kuin itse itsestäni teen, eikä minua enää pysäytä mikään! Liikakiloja on edelleen monta kymmentä, mutta suunta koko elämässäni on muuttunut parempaan suuntaan.

On tärkeää pitää mielessä miksi alunperin on lihonut ja miksi ei enää koskaan halua lihota. Näillä pääsee huonojen päivien ja synkkien hetkien, stressin ja ahdistuksen (joita jokaisella elämässään varmasti on) yli ja pitämään kiinni siitä, mitä todella itseltään haluaa. Ja tämä kaikki siis koskee myös muutakin kuin vain BMI:täni, minun elämäni on minun käsissäni ja vain ja ainoastaan minä voin saada aikaan muutoksen

P.S. Toivottavasti ei ollut turhan paasaava...

Meillä oli aika riitainen koti. Kolmesta sisaruksesta olin huomattavasti nuorempi ja isosiskoni tappelivat keskenään paljon ja teini-iässä kuulemma ihan vihasivat toisiaan. Äitini ei kyennyt antamaan lämpöä ja isä oli paljon poissa. Mutta milloinkas kaikki olivatkaan iloisia ja koko perhe koossa: Kun päätettiin käydä hakemassa koko porukalle grilliltä ruokaa tai kiskalta jätsiä. Omat lämpimät lapsuusmuistoni liittyvät näihin tilanteisiin. Sain olla se, joka kirjaa kaikkien toiveet ylös ja lähtee iskän kanssa asioille. Sitten koko perhe kokoontuu yhteen.

Herkuille oli kiintiö, että kerran päivässä saa otta esim. jäätelöpuikko yms. niin kauan kuin tavaraa riitti. Eli joka päivä kannatti ottaa, koska jos ei ottanut niin tavallaan menetti omasta laskennallisesta kiintiöstä yhden.

En tiedä.. mutta ehkä jotain vaikutusta ruokasuhteeseeni.

Mun suhde ruokaan vääristyi hetikohta syntymän jälkeen. Synnyin keskosena ja siinä vaiheessa kun pääsin kotiin, vanhemmille annettiin ohje, että painoni pitää saada nousemaan. Äidillä ylenpalttinen ruokkiminen jäi päälle. Olin pullea taapero, leikki-ikäisenä kavereitani painavampi ja kolmannella luokalla painoin jo yli 70kg. Olin lihonut tavallisella 1970-luvun kotiruualla, leivällä, perunalla, läskisoosilla... Pikaruokaa ei tuohon aikaan edes ollut, kotona olivat esim. makeat juomat O'boys:stä alkaen boikotissa.

Äiti ei oikein osannut näyttää huolenpitoaan muuten kuin laittamalla ruokaa perheelle. Henkisesti meillä oli aika tyly ilmapiiri. Tunteita ei näytetty eikä niistä puhuttukaan. Ja lautanen piti aina syödä tyhjäksi, jos ei muuten, niin Afrikan nälkäänäkevien takia.

Mukava juttu, että tämä ketju virkistyi ja olen saanut lukea teidän ajatuksia .

Minäkin muistan lapsuudesta tuon karmean vetoomuksen Afrikan lapsista, jos ruoka ei maittanut. Siinä sitten mietti käsiposkella, että mitenhän tämän ruuan saisi nälkää näkeville Afrikkaan, ettei tarvitsisi itse syödä. Ihan totta sekin, että eihän arkiruoka ollut monipuolista. Vihannekset ja hedelmät puuttuivat kokonaan ruokavaliosta, joten aikuisena olen sitten opetellut niitä syömään. Meillä oli myös perunaa ja jostain ihmeellisestä syystä aina joukossa sianlihaa. Milloin keittona, kastikkeena tai uunilaatikkona. Niin ja se sianliha oli valkeaa rasvahöttöä . Eipä ihme, että lapselle ei maistunut, kun ei maistuisi nyt aikuisenakaan. Lautanen piti olla tyhjä ruokailun päättyessä. Nykyään oikein nautin, jos en jaksa ja voin jättää lautaselle jotain .

Mutta onneksi nyt voi omalta kohdaltaan parantaa tilanteen ja kukaan ei painosta syömään .

Mua ihmetyttää, kun törmään sellaisiin kommentteihin, joissa ihannoidaan isovanhempien ruokavaliota tai ns. "perinteistä suomalaista ruokaa". Se arkiruoka on ainakin rahvaan kesken ollut aikas yksipuolista. Esimerkiksi tuoreet marjat olivat vielä 70-luvulla vain syyskauden juttu, ei silloin ollut monellakaan kotipakastimia. Lisäaineetonta ruoka oli juu, mutta ei erityisen ravinteikasta. Ilmankos minustakin tuli melkein täysi kasvissyöjä, ei tarvitse kuin ajatella niitä hylmäisiä siansiivuja

Mulla on kotoa periytyviä pinttyneitä tapoja, esim. ruokaa ei saisi heittää menemään. Vähän väliä huomaan pitäväni itseäni jätemyllynä ja kuvittelevani, että parempi mahassa kuin kompostiroskiksessa. Ja hirveän vaikea on kieltäytyä tarjotusta ruuasta, vaikka ei olisikaan enää nälkä. Omien rajojen opettelu syömisessä on pitkä tie, kun on oppinut olemaan muiden ehdoilla.