Moi, itse olen vähän samanlainen... Jatkuvasti on kiloklubi ja ruokapäiväkirja yms. mielessä.
Mulle on toiminut lähinnä seuraava:
-mietin syömisiä vain ruokakaupassa tai jos joku muu on käynyt kaupassa ja ostanut "vääriä" ruokia (olen 19 ja asun vielä vanhempieni luona, vanhemmat eivät tiedä että laihdutan ja olettavat etten siskoni kanssa halua kokata, joten ostavat arki-illoiksi vain valmisaterioita). Kun ne oikeanlaiset ruuat on kerran hankittu ja suunniteltu niin sen jälkeen on aika simppeliä valita kaapista mitä tekee mieli.
-suunnittelen viikon liikunnat edellisenä sunnuntaina/alkuviikosta
-jos mieli lähtee vaeltamaan kiloklubia kohden bussissa tai muualla, missä ei mihinkään tarvitse keskittyä niin antaa mennä, muussa tapauksessa joko otan hetken tauon ja klubeilen tai lähetän viestin poikaystävälle, joka yleensä osaa ohjata ajatukset raiteilleen
-mättöpäivän/biletyksen/baari-illan syömisiä en merkkaa tarkasti kun pieleen menivät joka tapauksessa, esim. penkkariviikonlopulla ruokapäiväkirjassa on sitten sellainen neljän päivän putki mihin olen merkinnyt pelkkää pullaa niin paljon että kalorit menee yli. Kun joka tapauksessa olisi pallot punaisella ja kalorit plussalla niin mitä sitä turhaan nipottamaan

On tämä kyllä silti aikaa ja ajatuksia vievää touhua, mutta kun tuloksia tulee ja jotain pystyy vielä tekemäänkin niin ehkä en valita... Itselle tämä on ensimmäinen laihdutusyritys kiloklubissa mutta ilman sitä varmaan miljoonas, toistaiseksi ensimmäinen joka toimii. Myös se aikaavievin, mutta en valita kun on myös tehokkain

Painiskelen vähän saman ongelman kanssa. Ruoka ja elämäntavat ja terveellisyys pyrkii mieleen 24/7. Elämäntapamuutoksen/laihduttamisen aloitin toukokuussa -10 ja aluksi ei ollut mitään ongelmaa, mutta loppusyksystä alkaen tilanne on ollut tämä.

En laske enää kaloreita tai merkkaile ruokapäiväkirjaan kuin satunnaisesti (ei oma juttu, sujunut hyvin näin), mutta silti päässäni pyörii sellainen pieni kalorilaskuri koko ajan, jolla saan jonkinlaisen kokonaiskuvan syömisistäni. Mietin kaloreita myös kaupassa esim. leipää ostaessani, mietin paljonko voin syödä sitä ja tätä ja milloin ja koska. Jos olen syönyt jotain herkkua niin se pyörii päässä koko ajan, esimerkiksi tiistaina söin laskiaispullan ja 70 gramman sipsipussin jaettuna parin kaverin kanssa, ja vielä keskiviikkonakin mietin syötyjä sipsejä. Jos vaaka ei näytä laskua tai on noussut, ahdistaa ja pelottaa. Joskus mietin sitäkin, että söinköhän nyt yhden viipaleen leipää liikaa iltapalaksi ja ahdistun siitäkin.

Ajatukset pyörivät vähän turhan usein ruoan ja painonhallinnan ympärillä. Olen kerran lukenut Patrikin Rentoa painonhallintaa, ja nyt olen lukemassa sitä vielä uudestaan, saas nähdä jos auttaa...

Itselläni on tuo Patrikin kirja jopa omana ja teoriassa kaikki on ihan selvää. Mutta ongelma on juuri siinä, että se teoria ei mene käytäntöön. Rento syöminen on kyllä kilometrin päässä siitä tunnelmasta, joka tällä hetkellä mielessä on. Sanoisinpa jopa, että häiriintymään päin ollaan menossa ja pahasti...

Olen yrittänyt viestin kirjoittamisen jälkeen tehdä jotain muuta koko ajan. Jätin jopa päivällisastiat korjaamatta (teen sen kyllä jossain välissä), ettei tarvitse pyöriä keittiössä ja miettiä koko aikaa ruokaa tai syömistä.

Näin kotiäitinä virikkeet on "hieman" vähissä ja alan herkästi luistaa tällaiseen lähes maaniseen suorittamiseen melkein missä asiassa hyvänsä.

Hmmm... Lähtökohtainen ajatus siitä että tuossa on edistymissivulla on mainittu minimiviikkomäärä mitä laihdutukseen menee. Ainakin niin (x-viikkoa) kauan. Voi, ja saa mennä enemmänkin. Ja sitten seuraavana ajatuksena (tavoitteeseen pääsyn jälkeen) se, että en halua enää ikinä ostaa isompia vaatteita tai tehdä tätä urakkaa uudelleen.

Kuulostaa varmaan tyhmältä ja moni sanoo että "ei toimi mulla". Kuitenkin tosiasia on sellainen että kun hoet itsellesi jotain asiaa tarpeeksi kauan, siitä tulee totuus. Oman ajattelun muutos tuo tuloksia. Mitään kikkaa ei ole siihen miten minä nyt äkkiä muutan sinun ajatuksiasi. Voin vain sanoa että kun saat ajatuksen ihan perille sinne käpylisäkkeen ja peräsuolen väliin niin homma toimii.

torstaina, 10. maaliskuuta 2011 klo 11:14 Olivia Omena kirjoitti::
Olen henkinen tuuliviiri ja juuri kun olen "löytänyt sen oman juttuni" niin se vaihtuu.

Miten tällaisella luonteenlaadulla pystyy tekemään yhtään mitään pysyviä muutoksia?

Heh, vähän samoilla fiiliksillä. Innostun asioista hetkeksi, sitten kyllästyn ja ne jäävät taakse. Olen yllättävän kauan (reilu 2kk) jaksanut kirjata ylös syömisiäni ja liikkumisiani, tällä kertaa on ilmeisesti ollut tarpeeksi motivaatiota. Nyt tosin viime aikoina on alkanut hiljalleen kyllästyminen kolkutella taka-alalla..

Aloin tässä miettiä, että loppujen lopuksi ei kai siitä niin hirveästi haittaa ole, jos innostuu eri asioista vain hetkeksi, jos ne kaikki asiat tähtäävät kuitenkin samaan lopputulokseen? Siis tarkoitan esimerkiksi sitä, jos innostuu hetkeksi vaikka kävelemisestä, sitten innostuukin uinnista ja kävely unohtuu, sitten tulee taas joku uusi juttu tilalle jne. Sama juttu esim. syömisten kanssa, voi hyvin olla, että minäkin jossain kohtaa tahdon kokeilla karppausta, sitten kyllästyn siihen ja kokeilenkin vaikkapa lihan jättämistä pois.

Ehkä meidänkaltaisten ihmisten ei kuulukaan väkisin yrittää mukautua siihen yhteen tiettyyn muottiin, vaan kameleonttimaisesti puuhastelemme hetken yhden ja kohta taas toisen jutun parissa, jotta mielenkiinto siihen pohjimmaiseen asiaan säilyy. Ts. vaihtelu on "se juttu"

No joo, mutta itselläni kyllä menee niin, että kun into loppuu, se loppuu kokonaan. Jos jotain tapoja olisi jäänyt edellisiltä klubikerroilta, en tuskin taas aloittaisi nollasta. Eli siihen laihdutusväsymiseen loppuu kaikenlainen ruokien tarkkailu ja liikunta kun seinään ja vanhat elintavat palaavat parissa viikossa.

Kun pudotettavaa on paljon niin sen motivaation ylläpitäminen on hankalaa. Se on vaikeaa varmasti ihan jokaikiselle, mutta kun on jo lähtökohtaisesti enemmän luovuttajatyyppiä kun sitkeä sissi. Alkaa jo nyt puolentoista viikon jälkeen pelottamaan, että luovutan taas ennen kun pääsen edes kunnolla vauhtiin.

Juu täältäkin löytyy kohtalontoveri! Itse olen ratkaissut ongelman lähinnä niin että yritän mahdollisimman paljon olla suunnittelematta kaikkea: syömistä, liikuntaa, fiilistä. Mitä enemmän innostun ja pääsen vauhtiin taulukoiden ja merkintöjen kanssa sitä nopeammin putoan varmasti. Itsensä oppii pikku hiljaa tuntemaan Yritän edetä ihan fiiliksen mukaan: jos tekee mieli syödä terveellisesti tai lähteä salille, teen sen. Mutta jos vähänkin tuntuu pakkopullalta, jätän suosiolla menemättä, koska tiedän että pidemmällä tähtäimellä siitä on vain haittaa (motivaatio katoaa varmasti). Tuuliviireillä on tuplasti hankalampaa todellakin

Kovin tutulta kuulostaa kaikki.

Olen itse elämäni viimeistä elämäntaparemonttia tekemässä, enkä halua enää kertaakaan olla laihdutuskuurilla, ohjelmalla, jossa jokin on kiellettyä tai joka suupala pitää laskea. Ja nimenomaan juuri tuota en enää halua, minkä aikoinaan koin Painonvartijoissa: että koko elämä pyörii ruoan ympärillä, koko ajan miettii, koska seuraavan kerran saa syödä ja mitä. (No, nyttemmin olen tajunnut, että PV:llä se johtui silkasta nälästä.)

Olen tykönäni tullut siihen tulokseen, että mikään muu ei auta kuin opetella luottamaan omaan kroppaan ja kuuntelemaan sen ääntä. Ruokapäiväkirja ja pallosysteemi olivat alussa ihan korvaamaton apu, mutta parissa vuodessa ne tiedot on kyllä aika hyvin omaksuttu. Yritän nyt opetella tunnistamaan oikeanlaisen nälän ja oikeanlaisen kylläisyydentunteen, erottamaan toisistaan rasvaällöähkyn tai sokeritokkuran ja sen hyvän olon, mikä tulee, kun nälkäänsä syö sopivan annoksen hyvää ruokaa. Tällä tavallahan ns. luonnonlaihat ihmiset toimivat: syövät silloin ja vain silloin kun on nälkä, vain sitä, mitä tekee mieli, ja vain sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Luulen että monella muullakin on sama kuin minulla: Sitä on pienestä pitäen opetellut syömään lohduksi tai ajankuluksi, olemaan välittämättä ähkystä ("jäätelö menee eri mahaan" eli herkkua voi aina syödä, oli ns. kylläinen tai ei). Ja tuon oikean kylläisyyden- tai näläntunteen sijasta on oppinut reagoimaan mahan tyhjenemiseen (tai pieneen vaillentumiseen), eli luulemaan näläksi sitä kun ähkypömpön turvotus välillä vähän hellittää. Tämä on paitsi psykologinen myös ihan fysiologinen juttu, pitää opetella tuntemaan, miltä asiat omassa kropassa oikeasti tuntuu, ja reagoimaan siihen niin kuin ns. normaali ihminen reagoi.

Ja sitten se sallivuus. On hyvä suunnitella etukäteen, varsinkin siksi, että säännöllinen ruokarytmi on aa ja oo. Mutta tosi tärkeäksi olen huomannut sen, että antaa itselleen luvan. Jos kamalasti tekee mieli herkkua, niin sitä pitää syödä, muuten mieliteko kasvaa kahta kauheammaksi ja pilaa kaiken. Ja kun syöt jotain hyvää, älä mieti, että apua, kohta tämä ihanuus loppuu, nyt en saa syödä enää kuin tämän palan, vaan sano itsellesi, että saat syödä ihan niin paljon kuin oikeasti haluat ja oikeasti hyvältä tuntuu – eikä tämä herkku lopu maailmasta vaan voit varmasti syödä sitä vielä myöhemminkin, sitten kun taas mieli tekee.

Onpas täällä samanhenkistä menoa. Minä pystyin juuri ketjun 400 gramman viikkotavoitteesta, mutta oikea ajatus on päivittää käyttöjärjestelmä, koska se ainakin itselläni on monen ongleman takana. Käyttöjärjestelmä on oma pääni. Tänään mietin syyllisyyttä. Ja siihen löytyi jo täältä ratkaisu. Sallivuus.

Eli on paras laittaa tuo vaaka kaappiin, mitata ruuat vain silmämääräisesti, huolehtia laatupalloista ja antaa piut kalorilaskurille... Pidän vaan huolen siitä, että ruuan laatu on enimmäkseen hyvä ja ateriarytmi kohdallaan ja syön niin paljon kun haluan ja mitä haluan.

Pyrin vihreään suoraan laatupallojen suhteen ja noudatan säännöllistä ateriarytmiä ja lautasmallia niin kaloreiden tarkka määrä on melko toissijaista... Voi kun voisi piilottaa sen kalorilaskurin kokonaan tuolta ruokasivulta, tulee vaan siitäkin vähän syyllinen olo kun näkee, että on taas syönyt sata kilokaloria enemmän kun on suositus, vaikka tietääkin, että kalorilaskenta on tarkimmillaankin vain suuntaa-antavaa... Harmi kun ei voi näyttöön liimata teippiä kalorilaskurin päälle, ettei näkisi lainkaan sitä, että vajeet on vaan -400 tai -300 päivän aikana. Tällöin voisi oikeasti vaan olla tyytyväinen niihin vihreisiin palloihin, jotka tulee itselläni kyllä oikeasti tosi helpolla.

Itselläni ei ole mikään ongelma pidättäytyä herkuista, en niitä ole ikinä sipsejä lukuunottamatta harrastanut ja perunalastuihinkin olen aika kypsä, ei nekään enää niin maita. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt hillitä perunalastujen syömistä, mutta ehkä tähänkin pitää ottaa se salliva asenne ja ostella vaikka niitä minipusseja.

Teoriassa huomaan sisäistäneeni rennon painonhallinnan, mutta millä tähän paksuun läskipäähän saisi tämän infon jotenkin survottua ilman epäilyä? Muusinuijalla? Olkapäällä istuu koko ajan pieni epäilijä, joka nipottaa, että mittasit nyt varmaan liikaa niitä mustikoita tuohon maustamattomaan jugurttiisi ja onkohan tämä pikkulusikka suurempi kun se vakiokokoinen teelusikka, että tulikohan nyt sitä sokeria kumminkin enemmän kun se 16 kcal mitä tarkassa teelusikallisessa on...