Koomaisteri, herkut sopivat myös usein toistuvaan käyttöön silloin, kun niiden määrä pysyy vihreän herkkupallon rajoissa. Kun seuraat sitä, voit luottaa siihen ettei niitä ole painonpudotuksen kannalta liikaa. Koska herkkupallo reagoi sekä energiamäärään (enintään 10 prosenttia energiasta) että grammoihin (alle 100 grammaa) samanaikaisesti, nämä yhdessä pitävät huolen siitä, ettei määrä kasva liian suureksi. Tämä tieto saattaa helpottaa herkkujen sallimisessa.

Patrikin artikkelista Herkkuja kohtuudella löytyy lisää tietoa aiheesta.

Entä, jos tällä kertaa kiinnittäisitkin huomion muihin asioihin kuin herkkumäärän säännöstelyyn? Sen merkitys on nimittäin paljon pienempi kuin suurin osa laihduttajista (ja laihdutusohjeista) ajattelee. Kiinnitä sen sijaan huomiota riittävään kasvisten määrään, kylläiseksi syömiseen jokaisella aterialla ja välipalalla, tasaiseen syömiseen pitkin päivää ja riittävään rasvan ja proteiinin määrään kaikilla aterioilla. Kun nämä asiat ovat kunnossa, herkkujen määrä kohtuullistuu monilla helpommin. Kaikki edellä mainitut asiat ovat herkkujen vähäisyyttä tärkeämpiä painon kannalta, ja usein myös helpompia toteuttaa.

Kiitos vastauksesta! Yritan syoda saannollisesti ja hyvankokoisia annoksia. Pikku annokset herkkuja, esim pieni annos jaateloa, voisi olla hyva alku tahan elamantapamuutokseen. Kunhan paino rupee pikkuhiljaa tasta putoamaan, vaikka soisinkin herkkuja sallitusti, niin eikohan siina itsekin opi ymmartamaan mika on hyva ja sallittu maara ja mika ei.

Täällä yksi "syyllinen" lisää. Syöminen ja liikkumattomuus ahdistaa ja aiheuttaa "huonon omatunnon". Ahdistus on todella tuskainen olotila, melkein tunnen lihovani sillä sekunnilla kun jätän liikunnat väliin flunssan takia ja syön normaalin määrän normaaleja aterioita päivässä.

Kaikki alkoi normaalisti n. 13kg sitten, kun ylipainoa vielä todella oli. Ihmettelen itsekin, miten tyynesti suhtauduin tilanteeseeni silloin ja aloitin painon pudottamisen periaatteella, että karsin herkkuja, lisään terveellistä ruokaa, vähennän alkoholia ja lisään liikuntaa periaatteella että ajatuskävelykin on tyhjää parempi (ts. riittävä suoritus). Ja se toimi. Nautin elämästä siitä huolimatta ja sallin itselleni silloin tällöin kesäjätskit tai muutaman, joskus enemmänkin, alkoholiannoksen kavereiden kanssa hauskaa pidettäessä.

En tiedä, missä vaiheessa se vierähti pakkomielteen puolelle. Ehkä silloin, kun joku jälkeenjäänyt kommentoi lantioni kokoa tai silloin, kun poikaystävänikin huomautti jotain "isosta" koostani (tarkoitus oli kai positiivinen). En tiedä siis, koska se tapahtui, mutta suunnilleen siinä kohtaa kun normaalipainon raja meni rikki. Ironista kyllä.

Pelkään lihomista entiselleni yli kaiken. Sen lisäksi en ole tyytyväinen tähän saavutukseeni. Keväällä 13kg painavampana katselin valokuvia, joissa painan 64kg ja mietin, miten ihanan hoikka olen ollut. Nyt kun se paino on muutaman kilon päässä, näen itsessäni paksut reidet ja takapuolen niissäkin kuvissa.

Elämästä on tätä nykyä sallivuus kaukana. Jätän kavereiden tapaamiset väliin, koska valitettavasti niihin tapaamisiin liittyy alkoholi ja/tai syöminen jossain muodossa ja niihin käytetty aika on treeneistä pois.

Esimerkki naurettavista syyllisyyden tunteistani:
Tänään olen syönyt kauhallisen kasvismoussakaa, perunan, puoli lautasellista salaattia reilulla 1tl salaatinkastiketta, lasin rasvatonta maitoa, 2 omenaa, porkkanan, mandariinin, lautasellisen kaurapuuroa sokerittomalla mustikkakeitolla, 2 ruisleipää (1 puikula) 30% kasvirasvalevittellä ja 9% juustolla. Mulla on tuskainen olo tästä määrästä, vaikka sen ei pitäisi todellakaan olla liikaa.
Soimaan itseäni liikunnan väliin jättämisestä, vaikka viikko sitten olin kamalassa flunssassa ja eilinen yritys käydä aerobicissa ei osoittaunut kovin fiksuksi vedoksi.

Tunnen tyytyväisyyttä niinä päivinä, kun syön ensimmäisen kerran kuudelta illalla.

Kuulostaapa kamalalta, kun sen tähän sanoiksi pukee. Omasta mielestäni minua ei vaivaa mikään, kun olen näin iso ja painava.

Olisihan se kiva, jos voisi nauttia elämästä huoletta. Ei vaan uskalla päästää irti, jos lihoo. Ja uskon olevani onnellinen sitten, kun painan 60kg ja sitten voin keskittyä painon ylläpitoon ja nauttia elämästä ja herkuista/alkoholista kohtuudella. Tiedän, että se on vääristynyt käsitys, että elämä on oikeasti NYT, mutta kun ei vain uskalla....

Ehkä saan apua tähän, kun pääsen ensi vuoden puolella psykoterapiaan masentuneisuuden ja huonon itsetunnon takia. Siihen asti pitää vain sinnitellä.

Järjen mukaan ei se laihtuminen tuo sitä onnea. Kun olin lahtunut 3kg ja painoin 77kg, tunsin itseni seksikkäämmäksi kuin nyt. Ja siitä on tosiaan lähtenyt se 10kg lisää. Olen tullut ihan sokeaksi laihtumiselleni.
Kenenkään kauniit sanat eivät merkkaa mitään.

Tänään syön vielä iltapalankin tuon huikean ruokamäärän päälle ja lepäilen ja parantelen viimeisiäkin flunssan rippeitä. Yritän olla stressaamatta. Pelottaa, että huomenna aamulla vaa'an lukemasta (en voi jättää katsomista väliinkään, koska jos kuitenkin pääsen lihomaan kohtuuttomasti jos olisin esim. viikon punnitsematta) vain tulee itku ja parku ja perun illan opiskelijapippalot, vaikka se olisi tilaisuus nähdä kavereita ensimmäistä kertaa kunnolla n. kuukauteen, olen sivuuttanut tähän asti kaiken niin alkoholillisen kuin alkoholittomankin toiminnan turhana ja laihduttamista hankaloittavana.

Solmuja, solmuja. Voi kun saisi auki. Sitä haluaisi vain olla pieni ja siro. Vaikka ei musta varmaan sellaista ikinä tulisi tällä luustolla.

Oon lukenut tätä viestiketjua ja kiitos tästä!

Kerron nyt hieman omaa tarinaani, josta nyt aikas lailla järkytyin.. Piirsin paperille aika janaa omasta olostani, ja siitä miten se on vaikuttanut painooni. (Pituutta mulla on 162cm ja painoa 68kg. Jos painaisin 65kg olisin normaalipainoinen.) Äitini on laihduttanut niin kauan kuin mä muistan. Sen seurauksena mä olen AINA pitänyt itseäni lihavana. OIkeastaan en ole ikinä ollut lihava, vaan paino on vaihdellut välillä normaalipainoinen, laiha ja vähän ylipainoinen. Ikinä en ollut itseeni tyytyväinen vaan olen yrittänyt koko ajan laihduttaa. Tätä on jatkunut tähän päivään asti n 15 vuotta.

Nyt olen menossa naimisiin ihanan miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta. Hänen mielestä olen kaunis ja seksikäs ja minulla on ihana vartalo, jota hän kehuu melkein päivittäin. Itse olen laihduttanut koko yhdessäolo aikamme aivan hulluna ja vihannut ja syyllistänyt itseäni. Nyt on häät kahden kuukauden päästä, ja jotta olisin itseeni tyytyväinen pitäisi minun painaa 3kg vähemmän. Tämän per*******n kolmen kilon takia olen siis syyllistänyt itseäni aivan hulluna tähän päivään asti.

Se mikä nyt eniten järkyttää on, että tää on mun elämäni parasta aikaa (tähän asti ), ja mä pilaan sen tällä laihduttamisella ja itseni vihaamisella ja syyllistämisellä.

Taidan tilata sen Patrikin kirjan, jospa sitä kautta pääsisin tästä kauheesta kierteestä eroon ja oppisin pitämään itsestäni tämmöisenä kuin olen.. Olisikohan se mahdollista

tiistaina, 3. tammikuuta 2012 klo 09:23 Helinä. kirjoitti::
Se mikä nyt eniten järkyttää on, että tää on mun elämäni parasta aikaa (tähän asti ), ja mä pilaan sen tällä laihduttamisella ja itseni vihaamisella ja syyllistämisellä.

Ainakin olet hyvällä matkalla itsesi hyväksymiseen, kun ymmärrät tämän asian. Tsemppiä!

Ihan loistava ketju! En ehtinyt kokonaan lukea (vielä) kun niin on kovin pitkä, mutta ihan pakko kertoa pari omaa ajatusta tästä syksyn ja talven ajalta, jotka osuivatkin tänne sallivuus -asiaan.

Olen jo pidempään halunnut pudottaa painoa, koska olen jo huomattavan ylipainon puolella, eikä olo oman kropan kanssa ole ollut hyvä. Kunto on laskenut ja ei tuo peilikuvakaan ihan omalta tunnu. Mutta rehellisesti ei oma elämäntilanne ollut sellainen, että olisi ollut resursseja ryhtyä mihinkään dieetille tai kovaan elämäntaparemonttiin.

Minulla on ollut paha tapa syödä paljon karkkia. Ei suklaata - mutta karkkia. En ole varsinaisesti kokenut siitä syyllisyyttä tai kotona olleista kahvipullista (joita siippa sinne kantoi, ja sitten niitä itsekin söi kun kerta oli), mutta tiedostin kyllä että sieltähän ne kilot on tulleet.

Karkkilakot (joita muutamaan kertaan kokeilin) ei toimineet. Ihan niin kuin muutkin kertoivat täällä kokemuksiaan, niin hillitön mässytyshän siitä tuli Joten, syksyllä päätin, että kun tekee mieli "jotain hyvää" ja menen kauppaan, niin sitten saan ostaa ihan minkä hyvän vain haluan. Mutta sillä ehdolla, että sen todella haluan. Ja monta kertaa tuli kuljettua kaupassa hyllyltä toiselle: enkä ostanutkaan mitään herkkua. Minun herkkujen mässytyksen määrä romahti.
Tajusin, että usein minulla oli rehellisesti nälkä. Tekikin mieli jotain hyvää - niin kuin hedelmäsalaattia (rakastan hedelmiä) tai kinkkuleipää.

Toinen oli se, että purin ahdistusta herkkuihin (se välitön palkinto itselle). Onneksi en saanut siitä mitään ahdistus-palkinto-syyllisyys kierrettä aikaan.

Nyt on elämäntilanteeni parantunut ja minulla jää itselle tilaa pohtia omaa oloa ja hyvinvointia ja kuinkas ollakaan löysin omasta hyllystä Patrikin ja Katrin kirjat. Ja nytpä sitten kokeilen sellaista, että syön mahdollisimman hyvin ja enemmän niitä minusta niin ihania vihanneksia ja hedelmiä.

Ihan alkumetreillä olen, mutta jo nyt tuntuu kivalta. "Rajana" syömisille pidän kiloklubin mittareita (siis lähinnä energiarajaa), että joku tolkku siinä olisi. Tosin enemmänkin annan niiden ohjata omia valintoja sinne fiksumpaan suuntaan, kuin orjallisesti kyttäisin pallukoiden väriä. Vähän jännitti tuossa muutaman iltana kun söin päivällisen aika aikaisin (kun mietin, että jääkö sitten varaa iltapalalle), mutta söin kun tuntui että olisi jo vähän nälkä. Ja kas kummaa, eipä sitä illalla mitään hedelmää ihmeempää enää tarvinnutkaan.

Herkkujen kohdalla naksahdus tapahtui tosiaan jo aiemmin, ja olen nyt päättänyt jatkaa samalla linjalla. Eli jos tekee mieli (mikä ikinä se sitten onkaan) niin sitten syön. Mutta vain sen mitä tekee mieli. Hämmentävää miten sitä on sisäistänyt sen, että jos herkku loppuu kesken, niin kaupasta saa lisää. Kertaakaan ei ole tarvinnut mennä hakemaan uutta kierrosta

Ja supertyytyväinen olen eilisestä. Söin normisti aamiaisen ja töissä lounaan ja olin sopinut tapaavani ystäväni päivällisen merkeissä. No ensin iski huoli, että "mitä mä voin syödä", kunnes jostain tuolta lukemieni kirjojen rivien välistä palautui mieleen sellainen ajatus "valitse se mahdollisimman hyvä".

Ostin ihanan megalatten, kun odottelin (ja ilahduksekseni tajusin, että ko. kahvio vielä tekee sen kevytmaitoon). Ja ruokapaikassa olikin tarjolla sushia (mistä olin haaveillut jo viikkokausia). Ostin itselleni normaalikokoisen satsin. Ja kun illalla merkkasin koneelle, niin tajusin, että nämä mielestäni herkut, sopivat hyvään ruokavalioon loistavasti. Ja iltapalalla vielä vadelmia ja vähän kermavaahtoa (kun en millään keksinyt miten saisin enemmän rasvaa )

Vähänhän tämä jännittää... siis tämä sallivuus. Mutta päätin, että nuo kirjat pysyy käden ulottovilla, ja sitä tietoa voi niistä aina vähän kertailla

Ja se liikunta... aiemmin kieltämättä "ansaitsin" itselleni lisää ruokaa. Nyt yritän syödä hyvin (minulla vaatii vähän harjoittelua se ajatus, että me tarvitaan niitään kaloreita joka päivä, vaikka vaan makaisi sängyssä) ja liikkua sen mikä on kivaa. Siis vähän kuntopiiriä, zumbaa ja kävelyjä raikkaassa ilmassa.

Kiitos Patrik kirjasta - ja kiitos kaikille, jotka on jakaneet kokemuksia. Sillä tämä on kyllä vahvistanut omaa ajatusta siitä, että voi olla fiksua testata suoraan sallivuus -metodia (tällä erää). Historiastani löytyy ehkä kolme laihdutusyritystä, jotka johti painonnousuun, ja kaksi normaalipainoon päätymistä, mitkä johtui siitä, että oli vain kaikin puolin hyvä elämä.

Ihania ajatuksia, Yatali! Hyvin samanmoisia mietteitä kun oli itselläkin jossakin vaiheessa

Mulla on vähän (tai vähän enemmän) herkkumopo lähtenyt käsistä, mutta jälleen kerran suurin syy siihen on tainnut olla oma kieroutunut suhtautuminen asiaan. Olen taas ajatellut, ettei saisi ja sitten siihen ahdistukseen syönyt vähän lisää.

Sun kirjoitus sai muistelemaan lyhyttä ajanjaksoa, jolloin kykenin juurikin tuollaiseen sallivaan suhtautumiseen. Oli ihana kulkea karkkihyllyn ohi miettien, tekisikö mieli jotakin, eikä kärvistellä taas jonkin lakon tai kiellon kourissa. Ja tosiaan, ei todellakaan aina mitään mukaan jäänyt!

Pitää taas alkaa kaivella esiin noita raikkaampia painonhallinta-ajatuksia. Jos se olotila löytyi kerran, löytyy se toisenkin. Ja niin kuin sinäkin, toivon oppivani liikkumaan sen mukaan, mikä parhaalta tuntuu. Ja ruokkimaan ja kohtelemaan itseäni muutenkin hyvin ja arvostavasti

Tähän ketjuun voin kyllä samaistua.

Olen nyt kokeillut elokuusta saakka Patrikin ohjein sallivuutta ruoan suhteen ja onnistunutkin siinä mielessä, etteivät syödyt herkkumäärät ole enää aivan giganttisia. Paino on kyllä noussut (olen normaalipainoisen ylärajoilla), mutta olen sitkeästi kasvavasta kauhun tunteesta huolimatta ajatellut projektia kärsivällisyyttä ja aikaa vaativana.

Nyt kuitenkin muutaman vuoden jatkuneet vatsavaivat (ei diagnosoituja sairauksia, mutta jotakin yliherkkyyttä, toiminnallinen vatsa tms.) ovat tulleet siihen pisteeseen, että ruokavaliosta on pakko alkaa etsiä "syyllisiä", ts. ruoka-aineita, jotka herkkää vatsaani ärsyttävät.

Osaisiko joku vinkata, miten yhdistää pakollinen ruokavalion karsiminen ja syyllisyydestä irti pääseminen? (Kun siis joistakin ruoka-aineista tai herkuista saattaa taas tulla "kiellettyjä"...)

Minulla ensimmäinen ajatus kyllä oli, että eikö oman terveyden ja hyvinvoinnin takia jotkut ruoka-aineet saa olla ihan hyvin kiellettyjä? Siis jos vaikka paprika närästää tai raaka porkkana aiheuttaa allergisia suolisto-oireita? Itsellänikin monet maitotuotteet kuuluu sinne kiellettyjen kategoriaan, mutta en ole sitä koskaan kokenut sellaisena vääränlaisena rajoituksena.

Suosistus tosin taitaa olla se, ettei kovin radikaaleja ruokavalion rajoittamisia pitäisi tehdä ilman lääkäriä. Siis kannattaa toki itsekin kokeilla, että jos jätän x:n pois vähäksi aikaa niin auttaako se omaan oloon. Mutta jos tuntuu että kovin moni ruoka-aine olisi jäämässä ruokavaliosta, niin sitten kannattaisi mennä ihan lääkärille.

Ja klubin ruokapäiväkirja voi olla tässä muuten avuksi, jos siihen tunnollisesti merkkailee syömisiään. Sitten vielä kirjaa millaisia fyysisiä oloja on tullut - koska etenkin yliherkkyyksien metsästäminen on ajoittain tosi salapoliisityötä

Kiitos vastauksestasi, Yatali!

Lääkärille on tarkoitus kyllä mennä ja selvittää kaikki nyt perin pohjin. Ruokapäiväkirja on siellä taatusti korvaamaton apu.

Olet oikeassa, että terveyden takia rajoittamiseen pystyy varmasti asennoitumaan eri tavalla, kun siis kyseessä ovat ruoka-aineet, joiden suhteen kohtuus ei ole vaihtoehto.

Nyt pyrin suuntaamaan ajatuksia niihin juttuihin, joista saan nauttia, koska niitä kuitenkin riittää vielä.