Yli 60-vuotiaat

Kauniita kukkia, kiitos. Ne pysyvät paikallaan vuodesta vuoteen jos haluavat, antavat elämyksiä hämmästyttävillä kukinnoillaan, jos haluavat, lohduttavat surussa, iloitsevat juhlakansan keskellä ja kuolevat pois kun aika on.
Eivät pyydä, eivät toivo, eivät itke eivätkä vihaa. Eivät tee kellekään pahaa Ovat vain itsenään sellaisia kuin ovat ja viihtyvät siellä, missä niiden on hyvä olla.
Siementyvät ja syntyvät uuteen kukoistukseen paikkoihin, joista eivät itse uneksi.

Palasin tänään melkein kolme viikkoa kestäneeltä turneelta kotiin. Mutkan kautta. Olin käynyt välillä pari yötä nukkumassa omassa sängyssä, kun taas tuli lähtö Pääkaupunkiin.
Kotiin lähtiessä Rautatieasemalla riemuitsin sopivaa ajoitustani. Aikaa junan lähtöön oli siedettävä määrä ja ehdin sujauttaa postilaatikkoon Wanhalle kirjoittamani postikortin, jonka olin ostanut Ateneumin Scherfbeck-näyttelystä. Nuori tyttö nuoren äitinsä syleilyssä. Näyttely oli pakahduttavan runsas ja monikerroksinen ja yleisöä runsaasti. Olin käynyt muutama viikko sitten Tammisaaressa katsomassa hänen museonäyttelyään, joka oli kohtalaisen käsitettävä. Lisäksi sain viivähtää narinkkatorin Hijaisuuden kappelissa, joka myös oli ihmeellinen paikka.

Ostin junalipun automaatilta, kuten aina teen. Osaan jopa suojata pin-koodin.
Tungin lipun valmiiksi vasempaan takintaskuun, niinkuin aina.
Helppo löytää, kun käyttää rutiineja moniärsykkeisessä ympäristössä.
Läähätin vaunuun no 5 ja paikalle 29. Siinä istuikin nuori mies korvakuulokkeineen, joten en viitsinyt mainita mitään, vaan siirryi vapaalle penkille. Niitä riitti.
Kahvihammasta kolotti ja raahauduin hikisenä ravintelivaunuun. Kuulutuksessa mainittiin, että jotta Joensuuhun ollaan menossa. Ei se mitenkään kolahtanut, sillä olen usein istunut junassa,jonka päätepysäkki on Joensuu ja joka Tampereellakin viivähtää tovin, ainakin Turusta lähtiessä.

Juuri kun oli saamassa kahvikupposen, tuli konvari paikalle ja kaivoin leuhkana sen vasemmassa taskussa olevan paperinpalasen esille.
Lopun arvaattekin.

Niin sitä köröteltiin kohti Lahtea ja mietittiin seuraavaa siirtoa. Akku loppui kännystä ja laturi oli jäänyt Helsinkiin!
Olisi sittenkin pitänyt matkustaa Joensuuhun! Mitähän ihanaa jäi kokematta? Kuin nykyajan Matti ja Liisa..
Köröttelin kuitenkin bussilla loppumatkan kotiin ja täällä näyttää kaikki olevan ennallaan. Kukatkin kukkivat vielä jotenkin pihassa.

Eilen illalla tuli uutisista "piipaa" juttuja. Paapero kuuli ne ja kysyi totisena:
-Kumpi on tälkeämpi, poliisi vai ministeli?

Vähän niinkuin suru ja myötätunto. Jos toista ei tunne eikä koe, ei toistakaan voi elää.
Myötätunto=tuntea myötä.

Voi Luulis, meinasin kuolla nauruun, tunsin kyllä myötätuntoa, mutta en surua! Olet sinä aika mimmi. Se tunteiden kirjo tilanteessa oli varmaan aikamoinen.

Monta kertaa poliisi on ministeliä tärkeämpi, mutta ei sitä ääneen saa sanoa.

Viha on voima. Se on otteissaan raju, nostaa punaisen verhon silmien eteen. Se on pelottava. Mutta jos kysymys onkin vihastumisesta, joka on muutamaa astetta miedompi ja antaa tilaa muillekin tunteille ja jopa järjelle. Luulisin, että sitä me useimmin tunnemme.

Vihastumisen voimalla minäkin tein töissä varmaan kolmasosan työstäni. Toisaalta se on valitettavaakin, mutta vaihtoehdot olivat vähissä, kun tunteet ovat olemassa ja faktat myös.

Myötätunto ja suru olivat sitten niitä muita työllistäviä voimia.

Loppujen lopuksi olin näiden kaikkien tunteiden kanssa niin hukassa, että eläke ja moottorisaha olivat pelastukseni. Moottorisahaa seuranneet kaikki muut työkalut ovat kasvattaneet elämän toista puolta sekä tietysti hyvin maittava ja energiapitoinen ruoka.

Lämmin kiitos JJ:lle, ettet poistanut kirjoitustasi! Ajattelinkin, että alan ammattilaisena voisit kysymykseeni herkästi reagoida. Sain siitä ihan selvän raamin itselleni ja eilisen metsäkävelyn ja fyysisen riiston ja henkisen ajattelun seurauksena päänsärky on nyt tiessään. Aloin nähdä, miksi.

Suurimpana surunahan meillä jokaisella on se suuri tabu, että jokaisen on joskus kuoltava. Siitä ei tässä yhteiskunnassa pidä puhua, hädin tuskin ajatella. Mutta siitä mustasta möykystä löytyy erilaisia vivahteita, kun joku tai jokin alkaa sitä avata.

Ilmoittauduin taas kirjoittamaan. Menee puutöitten kanssa päällekäin, joten puu jäi kirjoittamisen jalkoihin. Ehkä nyt on aika taas enemmän purkaa möykkyjä kuin rakentaa.

Olen lukenut Intiasta kertovaa kirjaa, jonka nimi on Shantaram, sivuja vähän toista tuhatta. Kirjoittavalle on tärkeää lukea. Elävälle on tärkeää lukea. Etsivälle on tärkeää lukea. Osa luetusta taltioituu jonnekin piiloon ja sitä sitten hyödyntää huomaamattaan. En tiennyt, että silmien väriä voi kuvata niin monella eri tapaa enkä sitäkään, että silmien kautta heijastuvaa tunnetta voi elää niin syvästi. Shantaram on silti enemmän täynnä tietoa 1980-luvun Intiasta ja naapurimaista, niiden sodista, mafiasta ja vihanpidosta kuin myös kansanluonteista ja sen lisäksi mitä kauneinta kerrontaa rakkaudesta, joka on. Valosta, joka on.

Tämän aamun valo ei täällä sisällä paistetta. Ihan sopivaa alkaa siivoamaan.

Ihana päivä.

Hieman sateinen, mutta niin mukavan tuntuinen. Oi luu-lanko, sinä uuden automatiikan ihmenainen. Olipa riemastuttava juttu. Elämän tositarinat voittavat mennen tullen keksityt hauskuudet.

Motsku, hyvä että päänsärkysi hellitti. Elät niin vahvasti ihmisten lähellä , että väkisinkin joskus on päästävä hieman kauemmas. Muuten ei jaksa.

Neulis, voisit kirjoittaa tuon esittämäsi kirjan itse. Osaisit kyllä. Tiedän sen.

Olette varmaan monikin lukeneet Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan. Minulle se on ihan parin viikon takainen tuttavuus(ja parhaillaan luen sarjan viidettä osaa).

Hieman empien tartuin sattumalta käteeni osuneeseen kirjaan. Savolaisuus kun on minulle melkoisen vieras juttu, Kuopiossakin olen vain muutaman kerran käynyt, enimmäkseen ohi ajanut.

Upeita kirjoja. Hienoa, viimeisteltyä tekstiä. 1930-luvun, talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikaa eletään. Tapahtumapaikka on kuopiolainen puutalokortteli ja siellä asuvat ihmiset. Erityisesti naiset. Vahvat, sinnikkäät, tuntevat, inhimilliset naiset, jotka selviytyvät - kun on pakko selviytytä. Kukin tavallaan.

Suosittelen lämpimästi.

Mies leipoo sämpylöitä lapsenlapsen toivomuksesta. Minä syön runsaskuituista näkkileipää. No joo, maistan tietysti myös lämpimiä sämpylöitä.

Mukavaa päivää itse kullekin.

Ei, oikeasti siis, ratinlämmitin? Luulin, ettei kukaan insinööri ole vielä sellaista keksinyt. Ettei kenelläkään insinöörillä palele kädet. Wau! Sellaisen auton minäkin haluaisin.

Mutta toisaalta en tule koskaan saamaan. Tietääkö kukaan, onko sellaista ratinpäällystä, josta menisi piuha auton sytkäriin?

Kun toissapäivänä kävelin metsästä kotiin rahdaten metsälaavun tuulen irroittamaa ja ajan liastamaa muovipressua kainalossani, katselin ympärilläni leviävää haalistuvankeltaista vehnäpeltoa ja mietin, että syksyssä ainoa hyvä asia on värikylläisyys. Tiedän, että syksyihmiset ovat eri mieltä.

Tänään olen vilpittömän masentunut. Niin masentunut, että verenpaineeni on tavallista matalammalla.

Olin eilen illalla ostamassa kaupan kiharoita. Ei taipunut lainkaan. Kampaajakin oli niin masentunut, ettei olisi ottanut työstään mitään hintaa ja laittoi vielä iltayöstä pari masentunutta viestiä. Hän yritti parhaansa. Ehkä se aine ei vain tehoa hiuksiini. Koskaan ennen tämä kampaaja ei ole epäonnistunut hiusteni kanssa.

Katselen ikkunasta vehnäpeltoa ja mietin, että auringonpolttamat ohuet hiukseni ovat kuin laiha laiho. tosin kampaajani kutsui hiuksia räkätukaksi. Siinä kohtaa en tiennyt, olisinko vetäissyt ystävääni turpaan vai vaipunut lattian alle.

Kyllä on surullista, että kruununi on himmennyt, eikä siinä sädehdi yhtään jalokiveä. Elämän kimmoisuus on kutistunut ja silpoutunut, kaikki on menettänyt merkityksensä. Olen hukassa!

Asia on ihan tosi, mutta uskooko joku, että olisin ihan tosissani? Ottaa päästä, se on totta, mutta elämän ovet ovat auki elämälle. Pitää muistaa hymyillä enemmän, että ihmisten huomio siirtyy tukastani kasvoihin.

Kun sukeltaa, saa jo veteen mennessään ajatella, että kohta täältä tupsahdetaan pinnalle hengittelemään tätä ihanaa ilmaa keuhkojen täydeltä.

Elämässä on asioita ja asioita. Tukkani, tunnen surua ja myötätuntoa, välillä vihastuttaakin, mutta jatkakaamme silti yhdessä!

Pikkupoika halusi tänään mummulaan yökylään. Äitinsä ei ollut siitä yhtään pahoillaan. ("Äiti, haittaako jos lyön pikkuveljeä?" "Haittaa, ei sellaista saa tehdä, pikkuveljeä sattuu!" "Niin mutta minä löin jo!")

Edellisestä tuli mieleen omien poikien 'nyrkkitappelu' pieninä ollessaan.

Pienempi löi isompaa ja ilmeisesti isompi itki, koska toruessani pienempää lyömisestä, hän vastasi: "Täytyhän min sit vähän kopauttaa, ettei min aina tarvi yksin itkeä!" Lyöjä oli silloin nelivuotias ja isoveli 7 v. Löysin pienen muistilapun tapahtuneesta, muuten en muista juuri mitään yksittäisiä tapahtumia.

Ei kopautuksista liene mitään suurempaa eripuraa jäänyt .

Onnittelut Mennalle ja Meirämmiähelle autokaupoista. Sisarellani on Kia ceed farmari ilman mitään lisävarusteita (nyt n. 80.000 km ajettu) ja hän on ollut tyytyväinen ostokseensa.

Pojalla on Kia ceed sport ja hänkin on tyytyväinen. Tosin molemmissa autoissa on ollut 'koiranluu' -vika, joten pikkuvikoja löytyy joka merkistä. Luin netistä, että jonkun tutkimuksen mukaan Honda jazzista (vai tangoko oli) löytyi vikoja vähiten. Tiedä häntä.

Kiitos taas teille teksteistänne. Täynnä iloa, onnea, surua, myötuntoa ja vaikka mitä arjesta juhlaan.

Olin eilen diabeteslääkärillä ja sain pelkäämäni diabetes diagnoosin.
Ja pillereitä............tähän asti olen leikkinyt täällä KK:ssa, mutta nyt se on pakon edessä loppu. Kyllähän tämä elämäntapamuutoksella selätetäään.
Ehkä se on syy valtavaan väsymykseeni viime aikoina.

Olen ilolla tai myötätunnolla lukenut kirjoituksianne. On ollut huoli pikkukoirasta, keskustelua surusta, hauskoja lapsijuttuja, rauhaisa veneretki, eksyminen väärään junaan (olisi niin minun tapaistani), kirjallisuuspohdintoja, puutarhaunelmia... Kiitos kaikista ihanista kirjoituksistanne!

Olen ollut vähän alla päin. Kerroin joskus, että meillä kahden sisareni kanssa on yhteinen perintömökki saaressa. Toinen sisar asuu siellä ympäri vuoden ja toinen (opettaja) kaikki vapaa-ajat. Minulle siellä ei ole tilaa eikä paikkaa, ei mitään omaa. Kerran tai kaksi kesässä saatan pistäytyä, ja aina saan pahan mielen.

Juhannuksena kävin ensimmäisen kerran tänä kesänä. Silloin tyttäreni piti myös tulla perheineen, mutta pikkuinen sairastui kuumeeseen, eivätkä päässeet. Siitä paljastui, että sisareni eivät olleet hankkineet mitään ruokaa, vaan odottivat tapansa mukaan, että me tuomme tullessamme kassikaupalla ruokia ja juomia koko porukalle - ja ne riittäisivät pitkälle seuraavaa viikkoa, kun kaikkea ei pantaisikaan tarjolle. Mieheni oli maalla, joten jouduin turvautumaan julkiseen liikenteeseen kahdella bussilla, joten kieltäydyin ylimääräisestä tavaroiden rahtaamisesta. Sisareni oli pakko tulla veneellä kauppaan.

Viime viikonloppuna sekä tyttäreni että poikani perheiden oli määrä tulla pienimuotoiseen rapujuhlaan iltapäiväksi. Arvasin mökin tilanteen ja ostin hedelmiä, leipiä ja erilaisia makkaroita grillattavaksi, tyttäreni toi pakasteravut ja ihanan luomufetasalaatin, miniä jälkiruokakut ja muut naposteltavat. Juotavia emme saaneet tuotua kuin kaksi pulloa kivennäisvettä ja lapsille omenamehua.

Laitoin tyttäreni kanssa ruoat kaikille. Makkarapaketteja jäi vielä varastoon. Ravut söimme vasta illan suussa, ja silloin lapsille ei ollut muuta kuin paahtoleipää ja jälkiruokaa. Juomia oli tarjolla vain lounaalta jääneet puolityhjät pullot. Kun vihjaisin, että olemme janoisia, pöytään tuotiin kolme pientä oluttölkkiä, jotka sisareni ja toisen tytär joivat. Mökille ei tule vettä, vaan se on tuotava maista. Saunan lauteiden alla näkyi olevan pari kuutiota lähdevesipulloja talven varaksi, mutta niihin ei koskettu. Tuomamme jälkiruokakakut korjattiin kierroksen jälkeen pikaisesti jääkaappiin, etteivät vieraat vain söisi kaikkea. Naposteltavia ei edes otettu esille.

Lasteni perheet lähtivät illalla, minä jäin yöksi. Sisareni tytär oli valloittanut ylisängyn, jossa juhannuksena nukuin. Alasänky oli täynnä rompetta. Toinen sisareni nukkui koiran kanssa parisängyssä ja toinen vanhan mökin ainoassa käyttökelpoisessa huoneessa. Minulle heitettiin tuvan sohvalle puhdas tyynyliina ja aluslakana, mutta peitto pussilakanoineen oli jo ollut jonkun käytössä. Ennen nukkumaanmenoa sisarillani on ollut tapana nauttia olut tai siideri, mutta nyt sitä ei tehty. Tyydyin huoltoasemalta tuotuun vesijohtoveteen. En käsitä, miksi he ovat vanhemmiten (minua 10 vuotta nuorempia) muuttuneet näin itariksi.

Myöhemmin kuulin, että lapseni eivät olleet tunteneet itseään tervetulleiksi, eikä ihme. Poikani perhe ei ollut vieraillut mökillä seitsemään vuoteen, ei sitten lasten syntymän. Pahoitin mieleni heidänkin puolestaan.

Lauantaina olisi saarelaisten yhteiset venetsialaiset, aiheena kieltolaki. Minua ei ole koskaan kutsuttu sinne, mutta nyt olin ajatellut mennä. Olin jo suunnitellut hienon jatsitytön asunkin ja keksinyt ohjelmaa, jos sellaista joutuu esittämään. Ei vain oikein enää huvita. Minua on aina käytetty vain hyväksi, lapsuudesta lähtien. Saavutin hyväksyntää olemalla kiltti. Eikö se koskaan lopu?

En haluaisi rikkoa välejä sisariini, mutta ajattelin tarjota mökkiosuuttani heille lunastettavaksi (mihin he eivät todennäköisesti pysty/suostu). Mitä minä teen mökillä, jonne en ole jälkeläisineni tervetullut! Sama tuntuu jatkuvan toisessa sukupolvessa. Sisarentyttäreni (kummityttöni ja tyttären tyttären kummi) puhui voipuneesti lapsi-invaasiosta, vaikka pienet käyttäytyivät mallikkaasta ja osasivat keksiä omat viihdykkeensä.
Suurempi ongelma tulee silloin, kun minusta aika jättää. Lapseni taatusti vaativat osuutensa mökistä, johon heillä ei ole tunnesiteitä.

Hei, lueskelen joskus tätä ketjua, vaikka en ikää ihan täytäkään. Kyllä tuli paha mieli tuosta mökkikertomuksesta. Jos ihminen on kiltti, häntä siis käytetään hyväksi sumeilematta. Kerta kaikkiaan törkeää.
Mikäli haluat jatkaa osakkaana, vaadi itsellesi kollmasosa käyttöaikaa, niin etteivät sisaresi voi olla silloin siellä.
Toinen vaihtoehto on, että se maksavat sinulle osuutesi oikealla hinnalla. Jos eivät siihen pysty niin voivoi, kai mökki on sitten myytävä vieraille.
Kunhan seuraava sukupolvi on jakamassa, asiat ovat aina mutkikkaammat.
Pidä ihmeessä puolesi!

Neulis, heko-vain itsellesi Olen vakuuttunut kirjallisista kyvyistäsi.

pikseli ystävä, Tulirumpu kirjoitti asiaa. Nyt kyllä ryhdistäydyt ja toteat sisarillesi, että haluat neuvotella mökin käytöstä. Että et ole tyytyväinen nykytilanteeseen. Kerrot tuntemuksistasi suoraan ja ääneen.

Jos välit siitä menevät - niin anna hetkeksi mennä. Eivät ne nytkään ole hyvät, koska noin Sinua kohtelevat. Niin kauan kuin antaa toisten käyttää' itseään hyväkseen, he niin tekevät. Julmaa, mutta totta.

Älä raivoa äläkä huuda, totea vain tilanne ja kysy miten he näkisivät, että mökin tasapuolinen käyttö taataan kaikille. Yleensä on parasta, että yhteismökillä ollaan selvästi eri aikoina. Aikajaksot voivat olla lyhyitäkin, niin että kaikki saavat vuoroja myös keskikesän helteistä (oliko niitä tänä kesänä??)

Sinä olet kuin pahainen piikatyttö kartanon neitien nurkissa vaikka olet kolmanneksen mökistä omistaja. Käyttäydy omistajan tavoin - reippaasti ja rohkeasti. Pyydä vaikka lapsesi mukaan tai joku luottoihminen, jos yksin tuntuu hankalalle puhua näistä sisartesi kanssa.

Älä luovuta. Taistele sinä tämä taistelu älkäkä jätä sitä lapsillesi. Sinä olet tässä asiassa oikeassa ja sisaresi ovat käyttäytyneet törkeästi. se on lähtökohta, joka antaa Sinulle voimaa.

Sinä pystyt homman hoitamaan. Uskon siihen vahvasti. Kerro meille jonkin ajan kuluttua miten onnistuit saamaan toiset ymmärtämään miten törkeästi he sinua ja jälkikasvuasi ovat kohdelleet. Täällä on tukijoukko selkäsi takana.

taisteluterveisin!!