Vieras olo omassa vartalossa

Mulla on ollu vähän samantapasia kokemuksia. Tai lähinnä musta tuntuu et oon koko ajan lapsuuden jälkeen vaan koittanu unohtaa vartaloni olemassaolon, koska se on aina ollut isompi kuin haluausin sen olevan. Tästä tuloksena "päänsisäinen minäni" ts. se millaisena itseni näen on korostuneesti pää (tai naama ja hiukset) ja se loppu sitten ikäänkuin vain roikkuu mukana.

Tähän on voinut vaikuttaa myös se, että tunnustan olevani turhamainen ja koska vartaloni ei millään näytä siltä miltä haluaisin sen näyttävän, olen keskittnyt kasvojen ja hiusten kanssa näpertelyyn.

Viimeaikoina olen kuitenkin yrittänyt hyväksyä itseni kokonaisvaltaisemmin. Olen tehnyt ihan ajatusharjoituksia tapittaen omaa peilikuvaani ja kertoen itselleni että tuo olen minä. Pahaa tekee välillä kun ei sitä näkyä voi miellyttäväksi sanoa, ja tuntuuhan se typerältä, mutta vaikutukset tuntuvat olevan enimmäkseen positiivisia.

Mulla on parempi olo itestäni kun oon hyväksyny sen, että ne läskit nyt vaan on osa mua tällä hetkellä, eikä sen asian välttely auta mitään. Niille voi kuitenki tehä jotain Ja on sitäpaitsi mukavampi huomata et hei, näytän nyt paremmalta kun kuukausi sitten, kun ainoastaan se, ettei vieläkään näytä siltä miltä haluais

Mä olen aina myös sisäisesti kokenut itseni erinäköiseksi kuin mitä on ulkoisesti peilistä näkyvä todellisuus. Sisäisissä mielikuvissani olen siro, tumma ja tulinen, jotenkin terävän ja pisteliäännäköinen "Pikku Myy"-tyyppi. Mutta kun katson peiliin, siellä olla möllöttää haalean maantienvärinen, tukeva, veltonnäköinen ja huonoryhtinen muijanplösö, jota en tunne ollenkaan itsekseni. Mutta siksi mieluiten jätänkin katsomatta peiliin aina kun vaan mahdollista ja elän mielikuvitusmaailmassani oman ulkonäköni suhteen

Sama vika kuin Setrillä . En ole ikinä edes ajatellut siinä olevan mitään outoa , että oma ulkonäkö tuntuu oudolta . Joskus pikkutyttönä , kun olin pieni ja siro , koin itseni ehkä omaksi itsekseni. Kun sitten aloin kasvaa ja kasvaa ....no, kai jotenkin ympäristökin viestitti , että kasvoin "liikaa" tai olin vääränlainen .

Sisäinen minäni on aina ollut sellainen Aundrey-tyyppinen hoikka ja siro kaunis nainen . Peiliin katsoessa hämmästyn aina , miten erinäköinen ihminen sieltä katsookaan , kuin mitä koen . Moni sanoo , että vanhenemisessa on vaikeaa ulkonäön muuttuminen . Minä koen , että olen alkanut edes hiukan enemmän muistuttaa itseäni , kun olen liikunnan kautta saanut kehoni jotenkin hallintaan.

Mulla tuli tänään ihan kirjaimellisesti koettua tuo vieras olo omassa vartalossa. Olin menossa Seppälässä sovittamaan mekkoja ja sovituskopin käytävällä tuli vastaan ihan nätin näköinen nainen joka vaan ei väistänyt mua vaan väisti aina vastaan, hetken päästä vasta tajusin seisovani ison peilin edessä. Enkä aluksi lainkaan tunnistanut sitä naista siellä peilissä.

Mulla on menossa uusi totutteluvaihe kroppani kanssa. Koko ajan pitää tottua johonkin. Ennen olin minä. Jotain 63-65-kiloinen nuori nainen. Sitten aloin nopeaan tahtiin lihomaan. Olinkin yli 90-kiloinen nuori nainen. Sitten aloin laihtumaan suht nopeaan vauhtiin. En itsekään oikein pysynyt perässä siinä touhussa. Koko ajan piti tottua siihen, että koko ajan kutistui. Ensin 80-kiloiseksi, sitten 70-kiloiseksi. Sitten pääsin siihen painoon, jossa olin ennen lihomista. Tunsin itseni viimein omaksi itsekseni.

Aloin tottua siihen, että olen jonkin verran yli 60 kiloinen. Siinä vaiheessa tajusin venyneen nahan ja se oli yhdessä vaiheessa mulle todella vaikea asia. Nahka kuitenkin on palautunut suht hyvin ja aloin hyväksymään itseni. Aloin tuntemaan kroppani omaksi kropakseni.

Nyt sitten paino on laskenut 54-55-kiloon. En ole koskaan aikuisena ja tämän pituisena painanut näin vähän. Kaikki vaatteet ennen lihomista ovat liian pieniä. Nyt mun pitää tottua taas tähän kokoon. Ja koska paino ei vieläkään ole jämähtänyt, niin voi olla, että pitää jatkaa sopeutumista vielä jonkun aikaa. Olisi kiva, kun jossain vaiheessa olisi ns. valmis, eikä tarvitsisi kropan kanssa sopeutua koko ajan uusiin asioihin. Jos jossain vaiheessa voisi todellakin tuntea oman kroppansa omakseen. Olen siis kyllä tyytyväinen tähän painoon ja olisi kiva, jos se jäisi tähän, mutta en ole vielä tottunut siihen, että olen niin pieni.

Joskus välillä teen niin, että kannan tuolin pesuhuoneeseen, jotta näen itseni lähes kokonaan peilistä. Kokovartalopeiliä mulla ei ole. Tämä auttaa sitten hahmottamaan, että minkä näköinen nykyisin oikeasti olen. Uskon, että näen itseni realistisesti. Olen tällä tavoin paremmin oppinut hyväksymään uuden ulkomuotona.

Mä on miettinyt tätä juttua ja tullut siihen tulokseen että mulla on hieman vaikea sopeutua siihen etten ole enää se siro tikku joka olin opiskeluaikana. Joka söi liian vähän ja joka oli liian laiha.

Nyt kun olen normaalipainoinen ja on vaikea sopeutua uudenmalliseen vartaloon. Ehkä tää itsensä vieraaksi tunteminen johtuu siitä...

Mulle ravintoterapeuttikin sanoi vuonna 2007 että kun mä tuun normaalipainoon, saattaa olo tuntua vieraalta. Mä kun olin niin pitkään laihaja tottunu siihen että peilistä katto siro tyttö.

Oon ollut jo pitkään normaalipainoinen, mutta silti en vieläkään ole oikein sopeutunut siihen että mulla on nyt hieman isompi takapuoli ja vatekoko ei ole enää 34-38, vaan 40..