Vaikeuksia antaa itselleen lupa olla kaunis?

Olen jopa miettinyt siltä kantilta tätä asiaa, että jospa olenkin lihava juuri siksi, että en halua olla liian kaunis ja miesten mieleen?

Mun lapsuudenkodissani kaikenlaista koristautumista ja naisellisuuttakin halveksittiin. Hoikkuutta tosin ihannoitiin... mutta meikit ja muut oli kiellettyjä. Kaikki naisellisuuden korostamiseen liittyvät asiat olivat yksiselitteisesti hömpötystä, turhamaisuutta jne.

Toiseksi, seurusteluasiat olivat mulle nuorena kamalan vaikea asia ja luulin pitkään, ettei kukaan olisi minusta edes kiinnostunut. Jos joku mies mua katsoi, ajattelin aina, että katsoi pahalla, näki minussa läskini tai jotain outoa tai iljettävää tai sitten vaihtoehtoisesti epätoivoisuuttaan helpon nakin. Löysin oman rakkaan vasta lähempänä 30-v.

Aikuisempana olen toki huomannut kiinnostumisenkin. Mutta edelleen, jos huomaan, että joku mies (siis ei oma... oman rakkaan katseen minä tiedän hyväksyväksi ja rakastavaksi) katsoo minua jotenkin ihastuneesti tai jopa flirttailee, niin se tuntuu minusta kamalan epämukavalta. En tiedä miksi. Järjellä ajatellen en näe siinä mitään pahaa. Järjellä ajatellen jopa haluaisin pukeutua näyttävästi ja näyttää kauniilta, mutta niissä tilanteissa, kun tunnen itseni kauniiksi ja hyvin pukeutuneeksi, saamani huomio ei tunnukaan minusta mukavalta. Ehkä tunnen jonkinlaista syyllisyyttä.

Jos olisin vielä hoikka, saisin ehkä huomiota enemmänkin. Tottuisiko siihen vai tuntuisiko se aina yhtä epämukavalta? Taas järjellä ajatellen en tietenkään halua piilottaa itseäni läskeihin ja tietenkin olisi mukavaa olla oikein hyvännäköinen, mutta... ristiriita on olemassa. Jokin tuossa oman viehättävyyden hyväksymisessä tökkii.