Vaikeuksia antaa itselleen lupa olla kaunis?

Moi ihmiset.

Vaivaako ketään sama ongelma: pelkäät hylätyksi tulemista/ kadehtijoita/ yksin jäämistä (esim. omat laihdutusyritykset versus työpaikan naisporukka) jos sinusta tuleekin yhtäkkiä hoikka ja kaunis?

Paljon helpompaa on olla ikuinen epäonnistuja ja nauraa itselleen ja lyllertää rennosti menemään fleecetakissa ja reinoissa , eipä ainakaan ole uhka eikä ärsytyksen tai kateuden aihe kenellekään. Helpompi hävitä taisto. Ja.. hävitä taisteluareenalta kokonaan.

Viekää vaan muut nuo komeat sinkkumiehet, olkaa hyvä, minä en sekaannu. Minä elän vanhanapiikana ja käyn töissä täällä vaan. Pääasia, ettei kukaan koskaan ikinä kadehdi. Se olisi pahin painajainen kaikista. Voittaa jotain. Eihän sentään missin kruunusta kuitenkaan ole kysymys, yhden vaivaisen kuurin onnistumisesta?

Eikö sitä vain uskalla onnistua?

On joskus vuosia sitten vaivannut.

Tässä muutama asia mietittäväksesi:

Laihtuminen ei takaa kauneutta, eikä hoikkuus ei takaa parisuhdetta. Ei edes kaunis hoikkuus takaa parisuhdetta.

Todelliset ystäväsi eivät kadehdi sinulta mitään, vaan iloitsevat yhdessä kanssasi tavoittesi toteutumisesta. Sinun onnistumisesi ei ole heiltä pois.

Jos mitään ei uskalla tavoitella, ei mitään voi saavuttaa. Mikä on kauheinta mitä voi laihtumisestasi seurata? Onko se kauheampaa kuin nykyinen tilanteesi, jossa et selvästikään elä itsesi näköistä elämää.


Kyl sä uskallat Sä oot rohkee

Itseasiassa aika mielenkiintoinen aihevalinta. Itse olen joutunu pohtimaan tätä, aiemmin en ollut edes ajatellut moista vaihtoehtoa mutta... kai se kateus on osassa meistä aika syvällä?

Mutta oon siis urakoinu painoa pois vasta n. 2kk. Koko tämän ajan oon laihduttamisestani tehnyt julkista sekä töissä, että lähimmille ihmisille - onpahan helpompi ollut kieltäytyä tietyistä jutuista jne. Mutta en ois koskaan odottanu niitä tiettyjä kommentteja joita oon saanu. Yksi työkaveri totesi jo mun ensimmäisten kolmen viikon jälkeen että "eihän sun enää tartte laihduttaa, kun oot jo noin paljon laihtunu ja painat vähemmän kuin minä". Taisin painaa tällöin noin 77kg, ja oon kumminkin huikeet 160cm pitkä.

No, se vielä meni. Mutta sitten yksi hyvä ystävä veti hurjan marttyyri-itsesääli-istunnon viime viikolla, kun hän on itse aikoinaan laihduttanut yli 10kg ja nyt lopetti tupakanpolton viime keväänä ja on sen takia pari kiloa saanut takaisin. Ja kun nyt alan olla painossa aika lähellä hänen painoaan ja suht samoissa mitoissakin, niin hänen itsetuntonsa ei näköjään tunnu kestävän moista. Tuli jopa melko syyttävää tekstiä "mikset oo häntä kannustanu mukaan tohon ja yksin oot vaan lenkkeilly, oisit nyt voinu ajatella häntäkin" -tyyppisesti.

Onhan nää ikäviä, ei sitä voi kieltää. Varsinkin lähimpien sitä toivois olevan iloisia ja kannustavia, onnittelevan saavutuksista lämpimästä ja tukevan eteenpäin. Mutta ei auta kuin jättää omaan arvoonsa, jos joku nimittäin ei mun hoikistumista kestä niin ongelma on siinä tapauksessa sen ihmisen oma eikä mun!

Itseäni ei siis ole moiset vaivannut koskaan, ja aika lailla yllätyksenä puskista tuli nämäkin kokemukset.

Ei vaivaa. Jos ihmiset ei osaa olla mun puolesta onnellisia siitä, että oon onnistunut hoikistumaan ja sitä kautta tulemaan myös terveemmäksi, niin se on heidän murheensa. Hiljaa mielessään saa toki kadehtia, mutta sehän kertoo vaan omasta huonosta itsetunnosta, jos täytyy ääneen alkaa toista arvostelemaan/tuomitsemaan.

Olen samaa mieltä kanssasi, Motivo. =) Kilot/kilottomuus eivät ratkaise sitä, saako parisuhdetta tai onko kaunis/ruma. Kokonaisuus ratkaisee.

Tervehdys kaikki! Kiitos vastauksistanne. Hyviä ajatuksia. Tosin niitä lukiessa rupesi hymyilyttämään; taisin antaa itsestäni hiukan väärän kuvan; täällä puhuu ihminen joka on toteuttanut rohkeasti lähestulkoon kaikki unelmansa ja käy pelkojansa vastaan päivittäin, ei piiloudu. On päinvastoin kivuttu näyttämöille ja suoriin lähetyksiin hypätty laskuvarjolla ja rohkaistu muitakin, opetettu mm. suullista viestintää ujoille. Yleisin palaute ihmisiltä on kai rohkeaksi päivittely - juuri siksi tämä läpi elämän seurannut "laihtumisen onnistumisen vaikeus" tuntuukin niin oudolta.

Oma ongelmani on kait sitten hyvin kapea-alainen, ulottuu jonnekin seksualisuus-äitisuhde-syyllisyysakselille. Ehkä näen naisissa äitini vihaiset & kateelliset kasvot enkä vain pidä siitä tilanteesta että minua kadehditaan, tai pelkään ihan liikaa hylätyksi tulemista, jos minusta tulisi kauniimpi kuin äidistäni? Mielummin yritän miellyttääkin kuin onnistua, etten suututtaisi muita. (Äitini on temperamenttinen ja häneltä puuttuu itsehillintä. Läpi elämäni hän on tarkkaillut esim. vaateostoksiani; suuttuu jos ostan 5 euron T-paidan kulahtaneen tilalle ja syyttää tuhlauksesta ja siitä, että kaikki hajoaa ja kuluu käsissäni - vaikka itse samaan aikaan tuhlailee jopa tuhansia euroja asuihin, koska tarvitsee niitä koko ajan lisää... painaa tällä hetkellä varmaan rapiat 130 kg.).

Mietin vaan, onko muita naisia, joilla "äitiään kauniimpana" olemisen trauma olisi yhtä syvällä. Hassua sinänsä, että vasta tänään tajuan, että niihin äidin kasvoihinhan tuo "naisten kateuden = hylätyksi tulemisen pelko" ihan johtaa..

Huh! Menipä syvälliseksi.. ! Toivottavasti en ole ainut samassa tilanteessa oleva. Ihmisen itsetunto se vaan on niin kovin hassu asia; se voi olla täysin tohjona jollakin elämänalueella ja muuten vahva ja toimia.


Yst. terveisin oidipaalikriisiytynyt? mutta muuten kaikilla elämänalueillaan onnellinen, itseään toteuttava vauhtimimmi

Samaistun kyllä 85-->75:n aloitusviestiin.

En ole pelännyt haasteita ja olen pitänyt pääni pystyssä myös kilojen kanssa. Olen ollut reipas "maalaistyttö".

Joskus olen miettinyt, että loppuuko tämä "projekti" koskaan, nyt kun olen sen aloittanut? Mitä sitten, kun olen kevyt ja terveessä painossa? Alanko kiinteyttää itseäni entisestään? Lähdenkö salille hankkimaan lihaserottuvuutta? Pitäisikö alkaa sokeroida ihokarvoja, ettei aina olisi niin karvainen ja sänkinen? Pitäisikö ulottaa elämänhallintaa muuallekin? Alanko tarkkailla kuinka paljon aikaa kulutan netissä? Pitäisikö lähteä useammin ulos, jotta olisi tarpeeksi sosiaalista elämää? Milloin asia tuntuu tärkeältä ja hyvältä ja mukavalta oikeasti, vai onko kyse vain kovasta halusta haluta sellaisia asioita elämäänsä, muodostaa elämänsä täydellisesti?

Eli olen vähän kaikki tai ei mitään, ja mietin, osaanko löytää oikean polun itselleni. Ihminen ei ole koskaan valmis, eikä malja täynnä, mutta koska muuttuminen riittää?

Käsinkosketeltavin pohdinnan aihe itselläni on, olenko velvollinen ulkonäöstäni. Koska tulen jatkuvasti nätimmäksi kun kasvojen piirteet tulevat esille, niin pitääkö minun olla sitten kokonaan nätti? Ennen sai olla vähän ruma ja tavallinen elämä.

Koska tulen jatkuvasti nätimmäksi kun kasvojen piirteet tulevat esille, niin pitääkö minun olla sitten kokonaan nätti?

Joo olen huomannut että moni kun laihtuu ja tulee paremman näköiseksi, alkaa stressata ulkonäöstään ja sen mahdollisista puutteista paljon enemmän kuin ennen. Itselläni taas on se ongelma kun en ole koskaan ollut nätti laihanakaan, niin jotenkin siinä mielessä laihtuminen tuntuu epäpalkitsevalta, ettei tule semmoista muuttumisjuttujen hehkuttamaa muutosta josta läskistä lyllertäjästä tulee hehkeä kaunotar. Tulee vaan eri tavalla kolhon näköinen tyyppi. Naamasta olen oikeastaan nätempi ylipainoisena, kun kulmikkuus ja luisevuus ei tule niin esiin.

Mä ymmärrän aloittajan viestin oikein hyvin, sillä olen paininut sen ongelman kanssa nuoruudessani paljonkin.
Sanon sitä "läskiverkkariksi", jonka sisällä on ollu hyvä olla turvassa, suojassa pääasiassa miesten huomiolta, olla ärsyttämättä ketään ja pysyä kaikkien kivana kaverina.

Olen ollut aina "hyvä jätkä", rento, reipas, rohkea, ilonen, positiivinen, sosiaalinen rämäpää.
Kun murkkuikäisenä laihduin, sain miehiltä huomiota ja ehdotteluja, joita en halunnut, tunsin syvää ahdistusta siitä.
Vaikka olis ihanaa ollu olla hoikka ja kaunis ihan itselleni vain, niin silti sain sellaista reilua kohtelua kaikilta pyöreämpänä, silloin säästyin lähentelyltä ja koin oloni rennommaksi pullerona.

Nyt on käymässä vähän samalla tavalla. Pulleana sain töissä olla ihan vaan minä, hoituri, jolla on työ ja ammattitaito. Hoikennuttuani huomaan potilaiden olevan minusta henkilönä kiinnostuneempia, mikä ei ole ihan niin mukavaa aina. Hoikempana minuun liitetään enemmän ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia tilanteessa, jossa mielestäni se on toisarvoista. Ennen voin kuulla, että "tuo hoitaja otti sen" ja nyt voin kuulla "se kaunis tumma hoitaja otti sen". Vaikka se on tarkoitettu kehuksi, silti koen sen hoitotilanteessa kiusallisena, koska huomio pitäisi olla potilaassa, ei minussa.
Pullerona ystävällisyyteni otetaan ystävällisyytenä, hoikkana se tulkitaan flirttinä, niin naisten kuin miestenkin suunnalta. Epäreilua.

Olin vasta mennyt naimisiin, kun meillä oli koulutuspäivät. Pöydässä istui lääkäri, jonka olen tavannut monesti aikaisemminkin ja ollut hänelle ilmaa, hoituri vaan. Nyt, vaikka keskustelussa tuli ilmi, että olen vasta vihitty ja hurjan rakastunut, jouduin väistelemään hänen iskyrityksiään, kiusaannuin tuijottamisesta, ärsytti.

Noh, ettei menisi itsensä korottamiseksi, pointtini:
Läskiverkkareista luopuminen on ollut ja tulee olemaan edelleen pitkällinen prosessi ihan joka tasolla. Se repii varmasti ihmissuhteita uusille urille, kun löytyy niitä, jotka ei osaa olla iloisia onnistumisestani, jotka haluaa masentaa ja runtata, hylätä porukastaan ja "rankaista" onnistumisestani. Toisaalta toivon, että hoikkana löydän itsestäni uutta ja oikeasti saan elää terveempänä! Olen listannut itselleni ne asiat, joita saan hoikempana ja jos menetän hapannaaman tai juorukerhon sen takia, niin ehkä se on parempi asia, parempi lopputulos.

Toivottavasti ymmärrrät, mitä tarkoitan.
Tsemppiä vain urakkaasi ja matkallasi tavoitettasi kohden.

torstaina, 29. syyskuuta 2011 klo 21:08 pulloharja kirjoitti:

Itseasiassa aika mielenkiintoinen aihevalinta. Itse olen joutunu pohtimaan tätä, aiemmin en ollut edes ajatellut moista vaihtoehtoa mutta... kai se kateus on osassa meistä aika syvällä?

Mutta oon siis urakoinu painoa pois vasta n. 2kk. Koko tämän ajan oon laihduttamisestani tehnyt julkista sekä töissä, että lähimmille ihmisille - onpahan helpompi ollut kieltäytyä tietyistä jutuista jne. Mutta en ois koskaan odottanu niitä tiettyjä kommentteja joita oon saanu. Yksi työkaveri totesi jo mun ensimmäisten kolmen viikon jälkeen että "eihän sun enää tartte laihduttaa, kun oot jo noin paljon laihtunu ja painat vähemmän kuin minä". Taisin painaa tällöin noin 77kg, ja oon kumminkin huikeet 160cm pitkä.

No, se vielä meni. Mutta sitten yksi hyvä ystävä veti hurjan marttyyri-itsesääli-istunnon viime viikolla, kun hän on itse aikoinaan laihduttanut yli 10kg ja nyt lopetti tupakanpolton viime keväänä ja on sen takia pari kiloa saanut takaisin. Ja kun nyt alan olla painossa aika lähellä hänen painoaan ja suht samoissa mitoissakin, niin hänen itsetuntonsa ei näköjään tunnu kestävän moista. Tuli jopa melko syyttävää tekstiä "mikset oo häntä kannustanu mukaan tohon ja yksin oot vaan lenkkeilly, oisit nyt voinu ajatella häntäkin" -tyyppisesti.

Onhan nää ikäviä, ei sitä voi kieltää. Varsinkin lähimpien sitä toivois olevan iloisia ja kannustavia, onnittelevan saavutuksista lämpimästä ja tukevan eteenpäin. Mutta ei auta kuin jättää omaan arvoonsa, jos joku nimittäin ei mun hoikistumista kestä niin ongelma on siinä tapauksessa sen ihmisen oma eikä mun!

Itseäni ei siis ole moiset vaivannut koskaan, ja aika lailla yllätyksenä puskista tuli nämäkin kokemukset.

Mä olen saanut kokea melko vastaavaa kohtelua työympäristössä. Pitkin matkaani olen saanut kuulla kommentteja "sähän oot paljon laihtunut, älä nyt vaan liikaa laihduta" sekä reilusti ylipainoisena, että nyt vielä normaalipainon ylärajoilla. Ja jonkin verran myös jonkinlaista syrjimistä, naljailua asioista joista luullaan että kadehdin jotakuta toista (vaikka todellisuudessa ei voisi vähempää kiinnostaa ), mitä nyt milloinkin. Ensimmäiset kommentit ja käytöksenmuutokset olivat pienoisia shokkeja, mutta sitten käänsin asian niin että kysyin itseltäni, että pitäisikö mun tosiaan lihottaa itseni takaisin entisiin mittoihin, että saisin jälleen näiden tiettyjen (joskin harvojen, onneksi) ihmisten hyväksynnän? Ja vastaushan on tietysti ei, ei todellakaan pidä.

Nyt muutokseni on kestänyt jo niin kauan, että pienoista lähentymistä on taas tapahtunut. Mutta edelleen veitsenterällä välillä ollaan ja tullaan ehkä aina olemaan. On se jännä juttu miten jonkun ihmisen tervehtyneet elintavat voivat johonkin toiseen vaikuttaa...