Tyytyväisyys omaan ulkonäköön

Aloin pohtia sitä, että ulkonäöstä puhuttaessa harvoin tulee esille sellainen näkökulma että puhuja olisi itseensä tyytyväinen. Kaikkine virheineen ja "virheineen", juuri sellaisena kuin on. Tällä palstalla on ymmärrettävää jakaa kokemuksiaan painosta ja sen vaikutuksesta ulkonäköön, enkä siis le tässä kritisoimassa ulkonäkökeskustelua mistään näkökulmasta.

Olen itse käynyt läpi jos jonkinlaisia kriisejä ulkonäköön liittyen, teininä en millään ymmärtänyt että minusta ei tule koskaan siroa keijukaisvartaloista gasellia kuten ystävästäni. Vartalonmallimme kun oli täysin erilainen, eikä asia muuksi muuttunut.

Erinäisten mutkien ja itsetuntemuksen kasvamisen myötä olen nyt yli kolmikymppisenä onnellinen omassa ihannepainossani, 156/56. Elämä helpottui huomattavasti, kun ymmärsin, että olen tässä painossa hoikka ja pienemmässä lähinnä luinen, peppu katoaa kokonaan jos paino yhtään tippuu.

En edes tavoittele läskitöntä, timmiä vartaloa, en kiinteytä tai tuskaile kun minussa on pehmeitä kohtia. Tykkään pehmeydestä ja pidän sitä kauniina. Liikun kyllä, mutta ilman ulkonäkötavoitteita. Jos hoikka vyötäro katoaisi, niin toki pyrkisin takaisin tähän ihannepainoon. PIenemmäksi en todellakaan halua. Oma hyvä itsetunto ja tyytyväisyys omaan kehoon ilmeisesti näkyy ulospäin, koska olen saanut viime vuosina paljon positiivista palautetta ulkoisesta olemuksestani.

Olenko ainoa joka tuntee näin? Olisi mukavaa kuulla muista, jotka ovat todenneet että peilistä katsoo nätti nainen ja ihan oikean kokoinenkin - riippumatta siitä täyttääkö mediassa rummutettua alipainon rajalla keikkumisen "vaatimusta".

(Huom: Ihmisiä on monenlaisia, ja toisille se oma hyvänolon paino on pienempi. En siis ole sitä mieltä, ettei ihminen voisi olla hyvin hoikka ja tasapainossa ulkonäkönsä kanssa, tai että suuremmassa hoikkuudessa olisi jotain pahaa. Hyvin hoikat ihmiset vain vastaavat yleistä kauneusihannetta, joten heillä itsensä hyväksyminen on ikään kuin kulttuurisesti sallitumpaa. Siksi minua kiinnostaa erityisesti niiden kokemus, jotka ovat viitanneet kintaalla sille, mitä pidetään ihanteena eli mahdollisimman alhainen BMI.)

En ole ihannepainossani, mitoiltani olen 163/71 +- 2kg
Toisinaan, kun katson peiliin, näen sieltä ihan sopusuhtaisen, kasvoiltaan jopa kauniin naisen, jolle on annettu ihan hyvät raamit ja luonnetta siitäkin edestä.
Toisinaan, kun katson peiliin, näen sieltä auttamattomasti lösähtäneen, kaikkine läskeineen hyllyvän akan, joka ei tajua tehdä itselleen mitään. Olen ollut tässä painossa suurin piirtein vuoden, aiemmin taiteilin 5vuotta 74-76 veitsen terällä ja sitä ennen olen laihduttanut 20kiloa, painoin teininä 80kiloa ja pääsin ihannepainooni. Pääsin ja jojosin takaisin päin. Ja taas alaspäin..

Jos saisin painoni hilattua 66kiloon, olisin jo voiton puolella. Sinä päivänä, kun saisin sen vaikka 50 kiloon -huh, en uskalla edes ajatella. Mutta vaikka se paino olisikin siellä ihannerajassaan ja niin pois päin, olisinko loppusaltaan sen onnellisempi? Veikkaisin, että olisin ehkä, mutta toisaalta, olen tyytyväinen suurimmaksi osaksi aikaa tähänkin ilmestykseen - kunnes taas hoksaan, että nainen, sä oot läski!

Minulla on mies, joka rakastaa minua kaikkine vikoineni ja kiloineni, ystäviä jotka pitävät minusta tällaisena ja toistaiseksi olen uskaltanut olla oma itseni juuri tällaisena.
No miksi sitten laihdutan ja pyörin täällä? Siksi, kun jossain takaraivossa jyskyttää se diabetes, sydän- ja verisuonitauti, kihti ja nivelreuma, eli kaikki ne vaivat, joita ylipainoisessa suvussani pyörii. Jossain vaiheessa tahdon lapsiakin ja ylipaino ei edes auta siinä hommassa, ei tässä suvussa ainakaan. Lisäksi tulee aina se "toisinaan" päivä ja silloin ei ole kyllä mikään hyvin ulkonäössä.

Tulokset ovat toistaiseksi suht heikot, vaikka kuinka liikkuisin ja söisin oikein. Olen ajatellut, että vaikka en sitten koskaan laihtuisikaan ja pitäisin tämän lievän ylipainoni, voin olla ihan tyytyväinen, koska olen löytänyt oikeita työkaluja terveelliseen elämäntapaan.

Poikkesin luultavasti aiheesta, mutta tämä jaaritus tuli sydämestä

Itse painoin toissa vuonna 58kg (olen 160cm pitkä) ja olin siihen tyytyväinen. Pidin siitä mitä näin peilissä, mutta sitten tapahtui jotain ja päästin kiloja hiipimään takasin. Nyt sitten on 10kg urakka edessä, että pääsen takaisin tuohon samaan. Tämän hetkisestä minästä en tykkää, makkarat loistaa vaatteista ja vaatekoko on isompi jne. Kun olin hieman pienempi niin oma olo oli parempi. En halua mitään huippuhoikkaa kroppaa, vaikka tokihan semmoinen urheilullinen kiinteä olisi kiva, mutta koska en niin paljon tykkää urheilusta että saisin koskaan moista niin en sitä tavoittele. Ei ole haaveeni olla niin kuin huippumallit vaan ihan tavallinen nainen pienineen mahakumpuineen

Silloin joskus (lähes 10 vuotta sitten) kun oli "vain" 5-7 kg ylipainon puolella olin suht tyytyväinen peilikuvaani. Silloin laihdutin reilu 15 kiloa ja pääsin tuohon. Samaan taidan pyrkiä nytkin, tosin pudotettavia kiloja on liki 25 ENEMMÄN kuin aikanaan. Tuolloikaan en laihduttanut ensimmäistä kertaa. Tässä välissä olen tiputtanut kerran 25 kiloa. Mutta akottuminen ja 2 lasta ovat saaneet makkarat kasvamaan aivan uusiin sfääreihin.

Olen ollut aina "läski" välillä siis enemmän ja välillä vähän vähemmän. Ja suurinpiirtein aina tyytymätön ulkonäkööni, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän

Vuosi sitten ennen kuin liityin tänne klubiin vihasin ulkonäköäni ja itseäni ja itsetuntoni oli aivan pohjalla, morkkis iski aina kun söin jotain epäterveellistä. Sitten liityin tänne ja vähän ennen sitä olin jo aloittanut liikkumaan taas, mutta klubi vielä innoitti mut liikkumaan säännöllisesti. Ja olen nyt vuotta myöhemmin tällä hetkellä 5 kiloa kevyempi kuin aloittaessa, vyötärö 5 senttiä kapeampi, muuten en oo kauheesti mittaillu mutta parit vanhat housut on jääny väljemmiksi. Ja olen huomannut itsessäni muutoksen, lihasta on tullut. Olen myös joutunut vuoden aikana miettimään ja tekemään henkistä työtä sen eteen että oppisin pitämään itsestäni näinkin, enhän minä ihmisenä muutu vaikka laihtuisinkin. Ja voin sanoa että itsetuntoni on paljon parempi ja minulla on muutenkin parempi olo, olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Ja vaikka edelleen haluankin laihtua, olen kuitenkin tullut sinuiksi tämänkin ulkonäön kanssa. Mielestäni olen nyt ihan ok ulkonäöltäni, kunhan olen tavoitepainossa niin sitten vielä parempi. Mutta olen kuitenkin tässä matkan varrella oppinut pitämään minusta, ja olen tyytyväinen jo siitä että elämäntavat ovat paljon paremmat kuin vuosi sitten ja oikeastaan koko elämäni aikana. Olen myös oppinut kilojen karistamisessa kärsivällisyyttä enkä ruoski enää itseäni jos joka viikko ei tapahdu. Tällä hetkellä ihan kiva zen- olo. Tsemppiä kaikille!

Minulla yleensä tulee hyvä ja hoikempi olo joka liikuntakerran jälkeen ja kun tiedän syöneeni hyvin (siis terveellisesti ja laihdutusmielessä tarpeeksi vähän). Peilistä katsoo silloin hieman pullukka nainen, mutta kuitenkin sellainen, joka tiedostaa ongelmansa ja tekee niille jotakin.

Toisinaan sitten herkuttelun tai saamattomuuden aikoina tunnen oloni tosi läksiksi, valtavaksi vaappuvaksi valaaksi, jota kaikki inhoavat ja arvostelevat ulkonäön perusteella. Mikä tahansa katse keneltä vain tarkoittaa että olen liian iso ja etten edes tee mitään laihtuakseni. Silloin on rankkaa.

Onneksi viime aikoina on ollut helpohkoa kun olen noudattanut KK:n ohjeita ja voinut olla ihmisten seurassa hyvällä omatunnolla pelkäämättä kielteisiä ajatuksia.

Itse olen päättänyt että vuosi 2010 on ennen kaikkea päänsisäisen muutoksen vuosi. Ei laihduttamista tai tiettyihin lukuihin takertumista vaan henkistä hyvinvointia. Armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Toki syön terveellisesti ja liikun, mutta laihdutus ei ole tärkeintä, vaan itsensä hyväksyminen.

Itsellä on se paha tapa, että kun paino kapuaa jonkin tietyn luvun yli, niin iskee paniikki. Enää toivottavasti ei. Yritän pitää painon kurissa ja saada sen alenemaan, mutta unohdan epärealistiset kauneusihanteet ja keskityn terveyteen ja omaan hyvään oloon. Olen myös miettinyt, että sen ainaisen ruumiin treenaamisen lisäksi voisin treenata kiltteyttä, muiden huomioon ottamista ja kyynisyyden lopettamista. Noin alkajaisiksi.

Heräsin vuoden 2007 alussa todellisuuteen että olin lievästi ylipainoinen. Olin ollut täysin tyytyväinen itseeni ja luulin painoni kieppuvan jossain 62-65 kg kieppeillä. Kunnes aloin selata kuvia lomamatkalta ja heräsin todellisuuteen... Kuvien takia sitten päädyin ensimmäistä kertaa vuosiin vaa'alle ja yllätys yllätys se näyttikin 72 kg eli kymmenen kiloa enemmän kuin olin luullut sen olevan.

Sen jälkeen olen sahannut painoni kanssa milloin milläkin keinolla mm. painonvartijoilla. Parhaillaan saan aina painoni hilattua tuonne 64 kg kieppeille ja sitten repeää taas esimerkiksi lomalla ja aloitan urakan uudelleen 68 kg liepeiltä itsetunto täysin nollassa. Vaatekaappi on täynnä kauniita vaatteita jotka mahtuvat päälle tasan silloin kun olen saanut pudotettua sen painon tuonne 64 kilon kieppeille koska silloin olen tyytyväinen itseeni ja ostan uusia vaatteita. Neljä kiloa painavampana en tasan ostele mitään vaan mökkeydyn kotiin enkä jaksa välittää ulkonäöstäni saatikka siitä mitä päälläni milloinkin on.

Kyllähän minä tiedän että asiasta voipi ajatella että BUHUU ompas siinä tytöllä murheet kun pitää muutaman kilon perään itkeä... Voin kyllä sanoa että jos pystyisin niin menisin mielelläni takaisin sinne vuoden 2007 alkuun enkä koskaan nousisi vaa'alle jos tietäisin millaisen huonon itsetunnon kierteen sain sillä aikaiseksi

Miximi: Tuo on varmasti tuttua monille, enkä sano, että liikakiloista pitäisi erityisen onnellinen olla, mutta paraneeko ongelma murehtimalla? Laihdutko yhtään sillä, että ajattelet olevasi ruma ja arvoton. Ja: neljän kilon heittely ei välttämättä vieraalle edes näy.

Kuten itsekin sanoit, olit autuaan tietämätön "rumuudestasi", kunnes astuit vaa'alle ja kauhistuit. Käsityksesi itsestäsi muuttui vaa'an lukeman perusteella.

Omana tavoitteenani on erottaa painolukema omanarvontunnosta, niin, että ne eivät korreloisi niin vahvasti ja toivon samaa sinullekin.

maanantaina, 25. tammikuuta 2010 klo 12:02 badattennis kirjoitti:

Miximi: Tuo on varmasti tuttua monille, enkä sano, että liikakiloista pitäisi erityisen onnellinen olla, mutta paraneeko ongelma murehtimalla? Laihdutko yhtään sillä, että ajattelet olevasi ruma ja arvoton. Ja: neljän kilon heittely ei välttämättä vieraalle edes näy.

Olen aivan samaa mieltä! Aloitin KK 3 viikkoa sitten mitoiltani 164cm ja 68kg eli olin siinä normaalipainoisen ja ylipainoisen rajamailla painoindeksin mukaan. Painoni olen jo tiedostanut monta vuotta mutta aina mietin että "ei se nyt niin paljon ole" mutta kun huomasin painoindeksin olevan n. 25.5 heräsin tästä ihme horroksesta ja päätin tehdä asialle jotain. Nyt olen jo laihtanut 3kg ja olo on mitä mainioin, noin pienikin muutos kropassa tekee ihmeitä itseluottamukselle ja peilistä tulee ystävä. Mutta esim. kaverit eivät ole huomanneet/tiedostaneet mitenkään että olisin laihtunut mikä tosiaan todistaa sen että ihmiset eivät vain huomaa noin pieniä muutoksia toisissa ihmisissä.

Viimeksi kun tarkistin ihmisillä ei lue painoa otsassa joten itselleni paino ei todellakaan ole se tärkein asia vaan mitat ja vaatteet. Sitähän voi vaikka valehdella ihmisille painostaan jos haluaa eikä ne koskaan saa sitä tietää! Vaaka on mainio tapa tarkistaa onko lihonut tai laihtunut mutta sen alituisesta tuijottamisesta ei ole muuta kuin haittaa.

Tavoittelen 55kg koska se on mitä painoin 4 vuotta sitten kun oli 18 vuotias. Olen kuitenkin alkanut miettimään että onkohan se edes enään mahdollista päästä samoihin lukemiin kuin silloin 18 vuotiaana? Kroppahan kuitenkin muuttuu niin paljon...Hauskinta tässä vielä on se että silloin 4 vuotta sitten olin erittäin tyytymätön kroppaani ja uskoin oikeesti että olen täysi läski ja nyt tekisin ihan mitä vaan jos vain saisin sen kropan takaisin lol! Onko kellään muulla ollut samanlaisia kokemuksia?

Pelottavaahan tässä onkin se että milloin/jos koskaan tulee olemaan sinut itsensä kanssa vaikka olisi kuinka trimmissä kunnossa.

-lainaus korjattu -Henne