Positiivinen kehonkuva

Olisipa hauskaa kuulla ihmisten kertovan siitä, että ovat itseensä tyytyväisiä sellaisina kuin ovat. Aina saa lukea siitä, miten huono itsetunto on lihavana, miten paljon paremmin asiat olisivat, mitä kaikkea voisi tehdä tai pukea, tms. kun on laihempi.

En ole tyytyväinen painooni, joka on n. 110kg tällä hetkellä. Haluan lähinnä terveyssyistä laihtua. En kuitenkaan koe tilannetta ahdistavaksi tai erityisen inhottavaksi. Olen itseeni tyytyväinen, onnellinen omassa kehossani. Näin on riippumatta siitä, paljonko kulloinkin painan. En halua antaa kehoni rajoittaa elämääni sen enempää kuin on välttämätöntä. Onhan siinä kaikenlaista vikaa, kuten "raihnaiset" nilkat (vanhoja vammoja), allergioita ja atooppinen iho. Ympäröivä maailma myös asettaa rajoituksia, kuten siinä mitä vaatekokoja on saatavilla. Tämä jälkimmäinen ärsyttää, koska kyse on ihmisten rajoittuneesta asenteesta. Joka tapauksessa pyrin elämään hyvin ja olemaan oma itseni, tekemään kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan kaikkea.

Tähän onnelliseen tilanteeseen pääsy on vienyt vuosia. Hulluinta on, että teini-iässä kuvittelin aina olevani lihava ja hieman epäonnistunut yksilö muutenkin, vaikka olin normaalipainoinen ja ihan tavallisen kiva muilta osin. Vasta oikeasti lihottuani mielenterveysongelmien myötä ja käytyäni muuten läpi rankan henkisen vaiheen opin arvostamaan itseäni ja viihtymään kehossani. Edelleen yritän kehittää itsetuntoani ja sosiaalisia taitojani.

En pidä naistenlehtien, terveyslehtien ja mainosten syyllistävästä ja mitätöivästä suhtautumisesta. En halua pukeutua telttaan, joka varmasti peittää jokaisen läskimakkarani, jota minun pitäisi hävetä niin etten kehtaa edes uimarannalla näyttäytyä. Enkä halua kauhistella kuviani, joissa olen lihavampi "hui hirvitys, miten ruma olinkaan!". Olen sellainen kuin olen, sama ihminen riippumatta kilojen määrästä tai kaksoisleuan suuruudesta. Olisi kuitenkin kiva saada vertaistukea.

Jäinpä ihan miettimään, miltä mahtaa vaikuttaa ihminen, joka on täydellisen sinut oman vartalonsa kanssa. En pysty lähipiiristäni nimeämään ketään (pikkulapsia lukuunottamatta), joka ei todella irvistelisi läskeilleen/niiden puutteelle säännöllisesti.

Toisaalta, en pidä pelkästään huonona sitä, että meillä täällä on jonkinlainen käsitys "normaaliudesta" ja ihannekropasta. Olen sivusta seurannut toisinaan kauhulla tilannetta briteissä. Siellä, erityisesti nk. työväenluokan keskuudessa keskimäärin ihmiset ovat niin lihavia, että normaalipainoinen erottuu joukosta "epänormaalina". Siskoni anoppi ja myös miehensä kuvailevat itseänsä normaalivartaloisiksi, vaikka anopin vaatekoko on n. 50 ja mies on melko ylipainoinen myös.

Briteissä minä, kokoa 40-42 oleva, olen usein porukan pienin. Vaatekaupassa Suomessa mun koko on usein normaalikokoisista suurin, briteissä ei lähellekään. Siskoni, joka on varsin pyöreä, kokee sulautuvansa massaan briteissä, eikä ylipaino juuri vaivaa englannissa asuessa. Suomessa taas on toisin.

Kärjistäen, ylipaino on niin tavallista, että kovinkin paksut ihmiset saattavat kokea kehonsa normaaliksi eivätkä havahdu ylipainon aiheuttamiin ongelmiin välttämättä koskaan. Silmä tottuu siihen, että ylipaino on normaalia.

En tietenkään ihannoi tilannetta, jossa kukaan ei pidä itseään tarpeeksi laihana tai normaalina. Tuli vaan mieleen tällainen vertaus.

En tiedä millä tavoin ylipainon tiedostaminen ja tyytyväisyys itseensä sulkisivat jotenkin toisensa pois. Kuten kirjoitin alkuperäisessä viestissäni.

Koska koen olevani sinut vartaloni kanssa, voinen vastata tuohonkin, että miltä tällainen ihminen vaikuttaa. Toivottavasti positiiviselta, avuliaalta, kivalta tyypiltä, jolla on toki huonotkin puolensa. Pyrin olemaan hyvä ystävä ja perheenjäsen. Töitä ja muita hommia teen vointini mukaan ihan mielellään. Olen kiinnostunut monesta asiasta, tykkään keskustella ja ottaa kantaa. Luen paljon ja harrastan monia muitakin juttuja.

Ruumiin muodosta tms. en ole maininnut, koska se ei ole päällimmäisenä mielessä. En vatvo ulkonäköäni tai painoani, koska elämässä on tärkeämpiä ja mielenkiintoisempia juttuja pilvin pimein. Haluan elää siten, etten kuoleman hetkellä joutuisi katumaan tehtyjä tai tekemättä jätettyjä. Elämä on elämistä varten, jne.

Positiivinen kehonkuva, hyvä kehollinen itsetunto ja tietoisuus oman kropan ulottuvuuksista kulkevat käsi kädessä siinä mielessä, että terveellä itsetunnolla varustettu pystyy näkemään itsensä realistisesti ilman että rupeaa pitämään itseään huonompana kuin muut sen vuoksi mitä on. Näin ainakin olen käsittänyt, mutta en tietenkään ole psykologian asiantuntija.

Itse olen toki ollut myös perillä fat feminism -liikkeen ajatuksista jo kauan internetin ansiosta. Mielestäni on erittäin hyvä ja terveellistä, että kauneusihanteet kyseenalaistetaan. En ymmärrä miksi kenenkään tarvitsisi ajatella olevansa huono, ruma ja epäkelpo vartalon mallin perusteella. Vaikkapa seksikkyyskin on korvien välissä.

Ylipainoon liittyy terveysriskejä ja ongelmia. Ok, tämä selvä. Miksi lihavuudesta pitää tehdä sen suurempi numero?

"Ylipainoon liittyy terveysriskejä ja ongelmia. Ok, tämä selvä. Miksi lihavuudesta pitää tehdä sen suurempi numero?" (sori, en nyt jaksa tehdä kunnon lainausta)

Siitä tehdään numero juurikin sen standardin takia. Standardi on olla hoikka, ja kaikki siitä poikkeava nähdään rumana. Jos pitäisi valita, niin kyllä mä itsekin mieluummin hoikkaa ihmistä katselen kuin lihavaa. En tiedä mistä syystä tuo hoikkuus on tullut standardiksi (vielä 1800-luvulla oli hienoa olla lihava, se kertoi vauraudesta), mutta niin se vaan on.

Kyllähän me ihmiset muutenkin karsastamme kaikkea tavallisesta poikkeavaa. Todella lihavat ihmiset ovat kuitenkin vielä suht harvinaisia (ainakin Suomessa).

Jos kehonsa kanssa pääsee sinuiksi, se alkaa kertoa, mitä se tarvitsee ravinnoksi. Tulee tarve syödä tiettyjä ruoka-aineita ja jättää jotakin muuta pois. Lisäksi keho kyllä tietää, mikä määrä ruokaa on tarpeeksi.

Keho haluaa myös liikkua ja tehdä asioita lepäämisen lisäksi. Yleensä liikunta lisääntyy, jos kehon tarpeita kuuntelee herkin korvin.

Väitän, että niillä, jotka ovat kehonsa kanssa täysin sinut, ei ole ylipaino-ongelmaa tai se ainakin katoaa pian oman kehon löytämisen jälkeen.

Kärjistetysti näin. Enkä väitä, että kehon löytäminen ja sen kuunteleminen olisi helppoa. Mieli pitää usein itsestään meteliä kehoa enemmän .

"Siitä tehdään numero juurikin sen standardin takia. Standardi on olla hoikka, ja kaikki siitä poikkeava nähdään rumana. Jos pitäisi valita, niin kyllä mä itsekin mieluummin hoikkaa ihmistä katselen kuin lihavaa. En tiedä mistä syystä tuo hoikkuus on tullut standardiksi (vielä 1800-luvulla oli hienoa olla lihava, se kertoi vauraudesta), mutta niin se vaan on.

Kyllähän me ihmiset muutenkin karsastamme kaikkea tavallisesta poikkeavaa. Todella lihavat ihmiset ovat kuitenkin vielä suht harvinaisia (ainakin Suomessa)."


Tämä on sikäli jännä juttu, että itse ajattelen juuri Suomessa, jos näen jonkun sairaalloisen liikalihavan henkilön, että hänellä on jokin tällaiseen tilaan johtanut sairaus. Eihän kukaan VOI päästä sellaiseen kuntoon vain syömällä. En tiedä onko se nyt sitten väärin ajateltu, kiltisti tai epäkunnioittavasti, sen voi ajatella ihan miten vain ja kukakin omista lähtökohdistaan. Kuitenkin sellainen, ikäänkuin auttamisen halu tulee. Tekisi mieli käydä auttamassa ylös penkistä tai kysyä tarvitseeko jotain juotavaa tms.

Moni nyt voi ajatella, että hyvänen aika, kyllähän se henkilö nyt pärjää itsekin tai voi jopa loukkaantua jos mennään siihen tyrkyttään apua, mutta hei, olen auttanut ja kiitosta olen saanut. En ajattele sairaalloisen liikalihavia mitenkään ällöttävinä tosiaan, vaan tulee sellainen fiilis, että tämä on niinkuin sairaus joka rajoittaa mm. liikkumista. Sitten kun näkee noita dokkareita niistä jenkkityypeistä jotka todellakin syövät itsensä kaikessa laiskuudessaan sängyn pohjalle, että pitää seinät kaataa että ne tyypit saa sieltä ulos, niin se saa pahemman kerran etomaan. Se menee yli ymmärryksen.

Mutta haluaisin kuulla miten ap suhtautuisi tällaisiin avunantajiin, jos tarvitsisit kokosi takia jossain tilanteessa apua? Olisiko välitön torjunta ja halveksunta moista ehdottelijaa kohtaan, vai avun vastaanottaminen - jos sitä tarvitsee. Liikuntarajoitteisetkin, siis jollain tavalla vammautuneetkin voivat toisinaan pöyristyä siitä, että heitä yritetään auttaa, sillä haluavat olla omavaraisia, mutta liittyykö tähän liikalihavuuteen vielä jotain muuta henkilökohtaisempaa kun se voidaan ajatella itseaiheutetuksikin.

Mä en menis auttamaan. Sori nyt vaan, mutta oon sen verran omaan napaani tuijottelija, että kukainen omillaan ja silleen. Ja siis jos Suomessa näkee noita reilusti isoja ihmisiä, niin kyllä mulle tulee ensimmäisenä mieleen, että mitähän se on syönyt että on itsensä tuohon tilaan päästänyt.

Ja mun puolesta apua saa kysyä, jos sitä tarvitsee. En halua mennä tuputtamaan ja pahimmassa tapauksessa nolaamaan toista ihmistä sen takia.

Diome: hieno kuulla että olet päässyt sinuiksi itsesi kanssa! Sulla siis on erillään kehonkuva ja minäkuva, vaikka tiedostat että kehossasi on vikoja niin ne eivät tee hallaa minäkuvallesi, eli olet omasta mielestäsi hyvä tyyppi riippumatta siitä oletko lihava vai laiha. Tuosta lähtökohdasta on varmaan aika helppo sitten huomata ne oman kehon muutokset ja helpompi tajuta mitä tapahtuu.

Itse olen koittanut päästä eroon ajattelutavasta, että olen huono ihminen kun olen päästänyt itseni lihomaan ja että olen parempi ihminen kun laihdun. Eihän se minua miksikään muuta, sama tyyppi olen kesät talvet ja pyöreämpänä ja laihempana. Olen myös koittanut tsempata itseäni positiivisen kautta: ei ajatella että voi miten huonosti meni kun nyt laihduin tällä viikolla vaan 200 grammaa, vaan koitan ajatella että jes, on menty 200 grammaa alaspäin! Eli positiivisen kautta koitan mennä koska olen huomannut että negatiivinen ajattelutapa ruokkii itseään ja siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta itse haluan laihduttaa normaalipainoon koska olen ollut mukana katsomassa artroosileikkausta ja voin sanoa että sille pöydälle en ikinä tahdo, ja ylipaino on nykymaailmassa yksi suurimpia syitä miksi siihen leikkaukseen ihmiset joutuu. Haluan myös voida hyvin ja liikkua ja olla hyväkuntoinen ja pitää kehostani huolta, haluan tehdä kaikkeni minkä itse voin vaikuttaa siihen ettei myöhemmin tulisi sairauksia. Ja terveellinen syöminen pitää myös mielen virkeämpänä, huomaan itse heti että jos lipsahdan vanhoihin tapoihin edes hetkeksi niin tuntuu ihmeen pöhnäiseltä päässäkin, kun taas tällä suht terveellisellä ruokavaliolla tuntuu että aivotkin toimii paremmin ja olen pirteämpi. En ole sinut kehoni kanssa yleensä, mutta niitä hetkiä on tullut yhä useammin kun olen katsonut peiliin ja ajatellut että ihan kiva. Olen päässyt siis vähän eteenpäin ja aika paljon on vielä tehtävää. Mutta mihinkäs tässä kiire olis valmiissa maailmassa, jos olen hoikemmassa kunnossa loppuvuodesta kuin nyt niin sittenhän olen onnistunut, riippumatta siitä kilomäärästä mikä on mennyt. Tsemppiä Diomelle ja jatka samaan malliin!

Mä olen aina ollut kokoa 34 (kuitenkin 158cm pitkä vaan) ja epätyytyväinen itseeni niin kauan, ku muistan. Pidin itseäni pulleana ja löysänä. Löysä olinkin, mulla ei juurikaan ollut lihaksia, kun en koskaan urheillut satunnaisia kävelylenkkejä enempää ja oli tosi turpea olo, kun herkuttelin joka päivä...

Vuoden sisään oon innostunut liikunnasta (zumba, kuntosali, juoksu jne.) ja samalla muuttanut ruokavaliota terveellisemmäks - tuloksena se, että paino on pysynyt samana, mutta kroppa muuttunut kiinteämmäksi eikä ole enää mitään semmoista jatkuvaa turvoitusta. Olo on tosi energinen. Eilen katselin iltapesulla, että ennen hyllyivät alit kun pesi hampaita, nyt näkyy kauniisti hiukan lihaksia käsivarsissa ja alleistakin on lähes päästy eroon Tuli tosi hyvä olo.

Vaikka mä tiedosta, että on mulla vielä hiukan selluliittia jaloissa ja läskiä sisäreisissä ja vaikka mitä pientä, niin oon silti 100% tyytyväinen itseeni näin. Huima ero siihen, että 2 vuotta sitten kuvittelin, että mun pitäis näyttää yhtä hyvältä ku photoshopattu Jessica Alba... Hyviä puoliaan voi onneks korostaa oikeanlaisilla vaatteilla, esim. minishortseissa nuo sellut ja sisäreidet saa näyttämään kahta kauheammilta, mutta minihame taas piilottaa nuo molemmat Onneks oon muutenkin enemmän mekko- ja hameihmisiä!

Välillä tuntuu että jotkut ei oikeasti usko että isompi ihminen voisi olla sinut kokonsa kanssa. Mua oikeesti alkaa jopa naurattaan kun joku ns. normaali ihmettelee sitä kun sanon että en oo ikinä ollut näin onnellinen ja näin sinut itseni ja kroppani kanssa kuin olen nyt. Niin ja nyt on vajaa 50 kiloa ylipainosena.

Onhan mussa muhkuraa ja makkaraa, mutta kun ei se haittaa. Olishan se kiva olla laihempi niin sais suomestakin nättejä vaatteita yms. mutta ittellä suurin syy siihen että koetan laihtua on mun reuma ja astma. Eli ne riittää kyllä syyksi koettaa saada kehoaan kevyemmäksi. Mulla on kuitenkin taustalla bulimiaa ja BEDiä ja vuosien, vuosien ja vielä kerran vuosien helvetti ja ok näytin varmaan tuhat kertaa "normaalimmalta" pahimpina aikoinani vielä kun sain oikean tilanteeni jotenkin peitettyä, mutta koin silloin olevani mielettömän läski ja etten voisi käyttää istuvia vaatteita jne. Nyt käytän mitä haluan. Olen terve ja siitä onnellinen. No joku voi todeta että enhän ole terve mutta mulle tärkein asia mistä voin olla terve on se että sh on historiaa. Muut asiat pannaan kuntoon pikkuhiljaa.

Muistan aina kun töissä sai tehä kehonrasvapitosuus mittauksen ja mä tyhmä tein sen. Olin sillon toipumassa jo kovaa vauhtia, mutta luvut oli aika huikeita ja se terveysalan ammattilainen kehotti alkaan laihduttaan ja kun kerroin että oon just toipumassa syömishäiriöstä ja en tod aio laihuttaa niin hän totesi että varaa aika työterv hoitoon että saat apua laihutuksessa Totes että jos en tee mitään niin saatan kuolla sydänsairauksiin jo reilun 50 vuoden iässä... who cares kun pari kk aiemmin olin kuolla reilu kakskymppisenä sh:n aiheuttamiin ongelmiin... Eli priorisoin ja totesin että mieluummin sydäri 50 v kuin 25 v.

No joo sori ot miksi toi juttu alko meneen, mutta siis minä ainakin koen olevani sinut kroppani kanssa enkä häpeä sitä. Olen onnellinen että se jaskaa vielä minua ja kyllä me yhdessä päästään joku päivä painoon jossa myös noi muut sairaudet saa helpotusta. Siihen asti aion nauttia elämästäni ja kehostani tällasena kuin se nyt on

muoksista.

Tuli mieleen että Jenkkilässä ollessa tunsin itteni jopa pieneksi sillä siellä oli ihania vaateketjuja joissa mun koko oli pienimpiä