Oma keho oksettaa

Hei,

alan olla melko huolissani itsestäni. Olen alkanut tarkastella itseäni peilistä ja ilman peiliäkin vähemmissä vaatteissa - näky saa minut voimaan pahoin. En ole edes ylipainoinen (siinä hilkulla kuitenkin), mutta voin suoranaisesti sanoa, että vihaan kehoni olemusta; tytisen ja hytisen kun liikun vähänkin, vatsasta saa kunnon kouraotteen ihan seisaallaankin, reisissä on pahkuroita ja sisäreidet hankaavat toisiaan. Minulle tulee kehostani mieleen TYTINÄ, se lihahyytelö... Jokaikinen kerta, kun katson itseäni peilistä, tunnen syvää inhoa ja vastenmielisyyttä. Minua oksettaa.

Onko kellään vinkkejä siihen, miten omaa kehoa voisi oppia arvostamaan ja rauhoittamaan itsensä siten, ettei tekisi ylilyöntejä ruokailussa (lopeta sitä kokonaan)? Olen yrittänyt muuttaa asennettani ja ajatella, että "joo kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat" ja että "olen kaunis juuri tälläisenä" ja plaaplaaplaa, mutta ei vaan toimi omalla kohdallani.

((Olen aikaisemmin käynyt fysioterapiassa ja ravitsemusterapiassa syömishäiriön vuoksi (hoidot lopetettu oireettomuuden vuoksi jo viime vuonna), joten tälläinen ajattelu ei ole minulle uutta. nyt vain tuntuu, että tällä kertaa murehdin ihan aiheesta, vaikken haluaisi. Haluaisin todella oppia rentoutumaan ulkonäköpaineiden suhteen))

Pystyisitkö joksikin aikaa kääntämään huomion siihen, miltä sinusta tuntuu omissa nahoissasi? Hartiat jumissa? Jäykkä selkä? Ja toisin päin: onko jotain hyvän olon pisteitä? Hyvän olon voimistamiseen voisi auttaa vaikka venyttely, jooga, saunassa lempeissä löylyissä istuminen tms.

Uskon, että jos saat fyysistä hyvää oloasi vahvistettua, eivät ne mielikuvat peilikuvasta enää ole yhtä pahoja. Helppoa noiden itseen kohdistuvien ilkeyksien lopettaminen ei varmaan ole, jos vastaavaa on ollut pitkään ja olet sairastanut syömishäiriötä.

Hei Galinga. Itselläni liikunta auttaa jonkin verran minäkuvaan. Enkä nyt tarkoita, mitään tehorääkkiä vaan ihan sitä, että käy säännöllisesti esim. kävelyllä. Ei tämä tietenkään kaikkea ratkaise.

Muuten minullakaan ei ole oikeastaan antaa ratkaisua. Samasta itseinhosta kärsin minäkin ja ihmettelen, että miten ihmeessä sen hienon lauseen "rakasta itseäsi sellaisena kuin olet" saa muka käytännössä toimimaan. Itse aina välillä otan kokovartalopeilin pois käytöstä. Olen ajatellut, että ei kannata ns. mässäillä itseinholla katsomalla jatkuvasti omaa rumuuttaan peilistä. Jos ei sinne voi katsoa arvostavasti niin en sitten katso ollenkaan. Toki tätä ei ihan voi jatkuvasti tehdä, mutta välillä yritän pitää taukoa omasta ulkonäöstäni.

Toinen tauon mahdollistaja on se etten yritäkkään mahtua hieman kireisiin vaatteisiin tai osta itselleni "motivaatio" vaatteita. Makkarankuoren kiristys on jatkuva muistutus omasta vajavaisuudesta. Se, että ostaa kaupasta itselleen heti sopivia vaatteita eikä "kohta mä kuitenkin laihdun ja tämä jää isoksi" -vaatteita on yllättävän vaikeaa, mutta pidän sitä nykyään ohjenuoranani. Sekään ei tunnu olevan ratkaisu, että ei sitten enää osta vaatteita ennen kuin mahtuu johonkin, kun kai sitä fiilis latistuu kulkea sitten kulahtaneissa.

Nämä nyt olivat tällaisia teknisiä pikkujuttuja, mutta siihen suureen kysymykseen "hyväksy itseni sellaisena kuin olet" - nii in. Miksi ihmeessä painosta tulee koko itsetunnon mitta? Kaikki muu hyvä itsessä jää sivuseikaksi ja vain ulkonäkö ratkaisee.

Ehkä syy voi olla siinä, että kulttuurimme on jotenkin yksinkertaistanut painonhallinnan. Laiha on sitkeä, uuttera ja itsekuriltaan vahva. Ja tämähän ei tosiaankaan ole totuus. Hyvin moni laiha on luonnostaan sitä eikä käytä itsekuriaan koskaan - toisin kuin me laihduttajat. Onko laihuus nykykulttuurissa helpoin tapa näyttää muille, että on skarppityyppi ja sitten itsessään inhoaa sitä, mitä olettaa muiden ajattelevan minusta ihmisenä tämän löysyyden vuoksi?

Hei Galinga!

On varmasti tuttua jokaiselle tuo ajattelutapa, ainakin välillä. Myönnän itsekin että on päiviä jolloin vihaan kroppaani ja tuntuu että en halua ovesta ulos astua aamulla.

Kamppailin aikaisemmin tämän tunteen kanssa päivittäin. Nykyään olen oppinut että minussakin on oikeasti hyviä puolia. Aloitin tämän ajattelutavan muuttamisen etsimällä aina välillä kohtia kehossani joista pidin tai ajattelin että tuo kohta on ihan ok. Esim. minullahan on ihan kivat varpaat, ne eivät ole lihavat. Seuraavaksi huomasinkin jo että eihän ne nilkatkaan niin pahat ole.

Se on tietoista kamppailua että muuttaa pikku hiljaa ne kielteiset ajatukset myönteisiksi. Samalla tavalla ne on joskus muuttuneet myönteisistä kielteisiksi. Etsi joka aamu joku kohta johon olet tyytyväinen ja keskity siihen päivän aikana. Näin et voi keskittyä niin huonoihin kohtiin niin paljoa.

Ja tuo Bullakkaan mainio ohje: fyysinen olo. Miltä keho tuntuu milläkin hetkellä? Jos tunnet olosi hyväksi omissa nahoissasi se todennäköisesti näkyy ulospäin. Reipas liikunta ja hyvää oloa tuottavat hoidot parantavat kehonkuvaasi enemmän kuin ainainen peiliin tuijottelu. Ja todennäköisesti liikunnan avulla pääset eroon joistain ongelmakohdistasi

Itsellä ainakin auttaa liikunta tulee heti semmoinen kiinteämpi ja parempi olo omassa kropassa. Ja toinen, älä katsele itseäsi liian vähissä vaatteissa, vaan semmoisissa, jotka sun kroppaa pukee

Tuttu tunne. Mä en ole hyvä antamaan neuvoja, mutta mä ainakin välttelen parhaani mukaan peilejä ja kiiltäviä pintoja. Niin kauan kun en näe itseäni, niin vointi saattaa olla ihan hyväkin. Myös vaatteilla on iso merkitys, kun käyttää hyvin istuvia vaatteita (ettei muhkurat ja löllyvät näy), niin sekin helpottaa hieman. Tosin sitä tunnettahan ne vaatteetkaan ei vie pois, kun esim. vatsamakkarat hankaa toisiaan vasten.

Eli apua musta ei tainnut juurikaan olla, mutta et ole ainoa. Samassa veneessä ollaan.

Ja mun mielestä on ihan turha sanoa, että arvosta sitä kehoa. Enkä arvosta. Piste. Ei ole mitään syytä arvostaa, koska se ei ole sellainen kuin sen haluaisi olevan. Joillain tuo positiivinen hokema ehkä toimii, mutta ei mulla. Ja toden puhuakseni menee jo kohta hermot siihen, kun aina vaan toitotetaan että kyllä sitä omaa kehoa pitää arvostaa ja plaaplaaplaa.

keskiviikkona, 12. lokakuuta 2011 klo 14:32 Galinga kirjoitti:

Onko kellään vinkkejä siihen, miten omaa kehoa voisi oppia arvostamaan ja rauhoittamaan itsensä siten, ettei tekisi ylilyöntejä ruokailussa (lopeta sitä kokonaan)? Olen yrittänyt muuttaa asennettani ja ajatella, että "joo kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat" ja että "olen kaunis juuri tälläisenä" ja plaaplaaplaa, mutta ei vaan toimi omalla kohdallani.

Entä jos et yrittäiskään ajatella kehoasi ulkonäön kannalta, vaan miettisit asiaa niin, että sulla on terve ja toimintakykyinen keho, jota pitää huoltaa ja kunnioittaa, jos aiot jatkossakin pysyä kunnossa?

Itse olen ollut aina hoikka ja lääkityksen takia tuli 20 kiloa ylipainoa ja kilot eivät lähde millään, vaikka liikun lähes joka päivä ja syön alle 2000 kcal. Itselläni mielikuvaan itsestä vaikuttaa todella paljon liikunta. Suosittelen sellaisia lajeja, joiden tarkoitus ei ole muuttaa ulkomuotoa, kuten tanssi. Tanssi vahvistaa uusien taitojen myötä itsetuntoa ja kyllä vaikuttaa ulkomuotoonkin. Ja jos on rankka tunti, jolla voi tehdä täysiä, mielihyvähormonit senkun hyrräävät.

Onneksi olen tiivistynyt ja se, että mahdun pienempiin vaatteisiin, nostaa itsetuntoa ja tuo hyvän mielen. Mutta olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, koska olen muuten fyysisesti terve ja voin henkisesti hyvin. Tottakai oma kumppani vaikuttaa suuresti itsetuntoon, sillä hän pitää minusta juuri sellaisena kuin olen.

Laihduttaminen onnistuessaan nostaa itsetuntoa, itsellä on nyt jumivaihe meneillään, mutta kyllä tästä noustaan!

Kiitos kaikille vastauksista, niistä oli apua Yritän jatkossa kiinnittää huomiota fyysiseen olotilaan, enkä niinkään ulkomuotoon. Se tulee todennäköisesti olemaan haastavaa, mutta katsotaan, miten käy. Olen nimittäin fysioterapiassa asti tätä "opetellut" ammattilaisen kanssa, eikä se tuottanut tulosta - yritetään silti uudestaan

Tuntuu, että minulla on aivan valtavan suuri paine laihtua. Olen isompi, kuin koskaan aikaisemmin ja tämänpäiväinen punnitus ei tuottanut yhtään parempaa mieltä - olen siirtynyt jopa ylipainon puolelle, mikä on minulle uutta. Olen sanaton. En tiedä mitä pitäisi tuntea tai tehdä. Huoh..

Hei Galinga. Itse olen kärsinyt aikoinani bulimiasta 15 vuotta. Tästä on nyt noin 8 vuotta, kun olen viimeksi oksennellut. Mulla tervehtyminen ei ole vieläkään täydellistä: hypin puntarissa ja mietin kaloreita. Jotenkin sallin tämän itselleni;enhän ole oksennellut. Vaikka olen lihonut paljon olen tyytyväinen itseeni. Ehkä se on ikä, rakastava aviomies tai ehkä ymmärrän, että paino olipa mikä hyvänsä ei tuo onnea. Jos jatkuvasti mietit itseäsi, voit olla myös masentunut. Tällaisessa tapauksessa ota yhteys lekuriin