Miten saisin normaalivartaloisen ajatuksetkin?!

Minua jäi hieman mietityttämään tämä ketju. Tiedän itsekin, ettei omakuva seuraa aina heti perässä - ei lihoessa eikä laihtuessa - mutta itselläni on niin onnellisesti, että olen nähnyt muutokseni hiljalleen ihan ongelmitta.

Voisiko ongelman yleisyyteen vaikuttaa ainakin naisilla se, että ulkonäköpaineet ovat niin kovat? On ikään kuin pakko olla tyytymätön omaan peilikuvaansa, jos sieltä ei katso vastaan täydellinen nainen. Ja kun on pitkään tyytymätön, siitä on vaikea oppia pois.

No, Karamellielliin tämäkään selitys ei ilmeisesti päde. Yksi syy voi tietysti olla, että kun laihduttaa rauhassa, muutosta ei oikein voikaan nähdä, kun se tapahtuu niin hitaasti. Jonain päivänä jossain tilanteessa ehkä silmät lopulta vain aukeavat. Täytyyhän niiden!

Voit hyvinkin Johna olla oikeassa. Tämä tekstinpätkä jäi mieleen salakuunneltua.fi-nimiseltä sivustolta:

Uimahalli, Hämeenlinna

Uimahallin pukuhuoneessa joukko noin 10-vuotiaita tyttöjä meikkaa ja keskustelee peilin edessä.

Tyttö 1: "Vitsi mä vihaan mun hiuksia."
Tyttö 2: "Ai, en mä ainakaan."

Kaikki kääntyvät katsomaan.

Tyttö 3: "Etsä muka inhoo ittees?!"

Kuvaa jokseenkin hyvin tätä aikaa. Ulkonäköönsä tyytyväinen nainen (ja miksei mieskin) saa helposti leuhkan, tai vähintään muuten epämäärisen, ehkä jopa vähän tyhmän maineen. ("Eikö se muka nää miten sillä toi persekin on leveä kuin leivinuuni ja silmät harittaa!") En siis tarkoita, että kaikki aiheuttaisivat tällaista painetta, mutta usein etenkin isommissa yhteisöissä on muutama tällainen ihminen, joka nostattaa sitä negatiivisuutta tietyllä tavalla. En osaa tähän nyt oikein kuvailla. Suomessa kun on muutenkin niin hankala olla itsestään ja omista toimistaan ylpeä, vaikka olisi kyse kovan työn tuloksista. Nöyrä nääs pitää olla, ja vaatimaton.

lauantaina, 21. marraskuuta 2009 klo 18:35 Lionel kirjoitti:

Kerron vielä sen verran että oma lähtötilanteeni on ollut paljon vaikeampi kuin tällä palstalla pienistä epämukavuuksista marisijoiden. Olen kertonut täällä vain elämäntaparemontistani ja sen positiivisista seurauksista enkä menneisyyteni tragedioista.

Minun on pitänyt koko elämäni rakentaa uudelleen, ja olen sen itse myös lähes tehnyt. Tuntuu että joka vaivaan pitää nykyisin olla joku terapeutti kädestä pitämässä ja valmiita neuvoja antamassa

Tähän pitää kommentoida sen verran, että ongelmat ovat aina suhteellisia, mutta kaikilla on oikeus valittaa. Vaikka jonkun ongelmat ovat toisen mielestä pieniä, voivat ne olla tälle henkilölle kuitenkin isoja. Tämähän riippuu täysin siitä mitä kukanenkin on käynyt läpi.

Se, että saa avautua näistä "pienistä epämukavuuksista" helpottaa oloa, ja kannattaa muistaa että foorumilla kun kirjoitellaan, et koskaan voi todellisuudessa tietää mitä tämä toinen henkilö on käynyt läpi. Hänenkin menneisyytensä voi olla hankala ja hän on saattanut joutua myös rakentamaan elämänsä uusiksi paloista, mutta hän vain ei halua niistä valittaa vaan marisee pienemmistä asioista.

En minä täällä julkisella foorumilla marise minun elämäni hankalimmista asioista vaan valitan pienemmistä asioista joita en ota niin henkilökohtaiseksi. Mielen purkaminen kun tuo ainakin meille naisille usein paremman ja positiivisemman mielen.

Eli annetaan kaikkien marista oli ongelmat pieniä tai isoja, kukin menköön tyylillään ja tuetaan toisiamme, niin kyllä me porukalla tässä hommassa onnistutaan.

Minä en ihan vähän vain vaan aika suuresti otin nokkiini tuosta kommentista, että tässä ketjussa käsitellään jotain _negatiivisten_ naisten tyytymättömyyttä elämään. On oikeasti olemassa erilaisia ruumiinkuvan häiriötiloja ja tässä puhutaan niistä. Nämä vaikeissa muodoissaan aiheuttavat sairauksia kuten anoreksia, bulimia etc. ja lievemmissä muodoissaan näkyvät sitten siinä, että ihminen ei häiriintyneen ruumiinkuvansa vuoksi näe esim. laihdutustulostaan.

Kyse ei todellakaan ole mistään negatiivisuudesta vellomisesta ja jos se on täysin mahdotonta ymmärtää eikä itsellä asiasta ole hitusenkaan kokemusta, niin on vähän takaperoista tulla tänne neuvomaan jotain positiivisuutta jollain kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kannattaisi ehkä pysytellä sellaisissa aiheissa, joista jotain ymmärtääkin. Samanlaista kyökkipsykologiaa kun sanoa masennusta _sairastavalle_ (en puhu nyt mistään viikon masenteluista, vaan oikeasta masennuksesta) että ottaisi itseään nistakasta kiinni, kyllä se siitä sitten heti paremmaksi muuttuu.

Syvä ruumiinkuvan häiriö ei tod. parane sillä, että joku mielestään elämästä niin paljon enemmän ymmärtävä tulee kertomaan, että rupeat vaan positiivisemmaksi.

En myöskään allekirjoita, että oikea ruumiinkuvan häiriö syntyisi vain jostain nykykulttuurin nöyristelystä ja siitä, ettei ole lupa olla kaunis tai tyytyväinen itseensä. Voi niillä toki osansa olla ja kasvatuksen kautta onkin varmasti, mutta oikeasti siinä puhutaan persoonaan syvään juurtuneista ominaisuuksista, jotka on ties missä iässä (eli hyvin nuorena, yleensä lapsina) omaksuttuja ja jotka oikeasti on varsin pysyviä.

Itselleni tämä ei ole mikään polttava ongelma ja elämässäni on sata kertaa vaikeampia asioita kuin tämäkin. Henk.koht. tämän asian huomaaminen oli enemmänkin kiinnostavaa, koska en tiennyt sen vääristyneen kuvan olevan niin pirun tiukassa, edelleen. Jos nyt jossain, niin edes täällä kuitenkin luulisi voivan keskustella tällaisestakin asiasta ihan niiden asiasta jotain tietävienkin ja kokevienkin kanssa ilman että pitää puolustautua asiasta ymmärtämättömiltä besserwissereiltä. Olkoon.

j.k. jottei väärät ihmiset loukkaannu, niin herneilen vain tuosta edellisen sivun kirjoituksesta, en näistä muista. mbäh.

lauantaina, 31. maaliskuuta 2007 klo 10:31 Agentti kirjoitti:

Voisiko vain antaa itselle aikaa sopeutua "uuteen minään"? Vaaranahan on se, että ei viihdy omassa ohuudessaan ja alkaa syödä itseään vanhaan kuosiin taas.
Mielikuvaharjoittelu siitä mitä voi uudella kropallaan tehdä auttaa. Minä ajattelen laihdutuksen aikana kuinka kivaa on kirmailla nummilla kevyenä kuin kenialainen maratoonari. Tietenkin uudesta fysiikasta nauttiminen ja sen rajojen kokeileminen
todellisuudessa on palkitsevaa ja jännää. Kun on kuitenkin pitkään vähän hävennyt omaa imagoaan ja nyt pitäisi olla siitä ylpeä ja ottaa vastaan kanssaihmisten ihailu voi tulla hetkiä, jolloin ei oikein luota uuteen itseensä eikä muiden vilpittömyyteen. Voisiko siinä auttaa se, että kiittää itseään onnistumisesta sisäisellä puheella ja vaientaa epäilevän minän osan? Kun ohennutaan niin naatitaan sellaisesta fyysisyydestä mihin ei ennen pulskana kyetty Malttia ja iloa.

Mul kävi just niin että laihduin ja sitte rupesin syömään itteäni takasin, enkä ikinä sitte kattonu peiliin... Luotin aina vaan että en mä niin paljonm voi lihoo... Ja sitte lihoinki niin paljon että meni jotain 6kg lähtöpainon yläpuolelle...

Mutta täällä aion tasata ja sitten kans pysyy siinä. Ei taida kroppakaan tykätä että kokoajan paino heiluu...