Miten saisin normaalivartaloisen ajatuksetkin?!

Oletteko te muut laihtujat miten sisäistäneet sen, että ootte laihtuneet? Mulle on tullut nyt sellanen ongelma mikä sopisi varmaan ennemminkin jonnekin mielenterveyspalstalle kuin tänne ulkonäköosastolle, mutta kerronpa sen nyt kuitenkin tänne:

Mä oon nyt tässä puolen vuoden aikana päässyt siihen mun tavoitepainoon eli oon saanut tiputettua melkein 20 kiloa Painoindeksi on siinä 21 tienoilla joka on mulle ihan riittävä. Oon vaan vähän huolissani siitä, että tajuaako mun aivot koskaan sitä etten enää olekaan pullukka?! Tänne voin näin anonyymisti tunnustaa, että jos ei tutut mulle sanoisi etten enää saa laihduttaa, varmaan laihduttaisin vieläkin ops:

Kuinkahan kauan siinä kestää ennenkuin sitä itse huomaa olevansa normaalimitoissa? Välillä mulle kuitenkin tulee niitä selväjärkisiä välähdyksiä esim. nyt kun kävin vaateostoksilla ja näin itseni peilistä kauempaa niin hetkeksi jo säikähdin, että hui kun mä oon laiha :shock: Kun aina aikuisiällä olen ollut vähän muodokkaampi on jotenkin todella vaikea käsittää olevansa "solakka" ja "hoikka" kuten moni on mulle jo sanonut. Aina jonkun kehuessa alan jo kiehumaan raivosta ajatellessani toisen aukovan päätään ennen kuin muistankin, että toisten mielestä oon normaalivartaloinen ja hoikkakin verrattuna entiseen minään.

Täytyy vaan olla kiitollinen rehellisistä tutuista ketkä sanovat mun olevan jo tarpeeksi laihan koska muuten saisin varmaan jonkun anoreksian ops:

Hyvä, että tuttusi kertovat, että nyt riittää jo! Minusta on nimittäin erittäin luonnollista, ettei se tuolla päässä oleva omakuva pysy oikein kilojen perässä - läskisokeutta on kumpaankin suuntaan.

Viime kesänä joku ketju sivusi tätä samaa. Silloin joku keksi, että kannattaa pyytää jotakuta ottamaan kuvia itsestään ja tuijottaa niitä oikein paljon. Samoin kokovartalopeilin päivittäinen käyttö on varmasti hyvä juttu. Kyllä se omakuva muuttuu hiljalleen vastaamaan totuutta.

Tsemppiä tasapainoiluvaiheeseen!

Olet laihtunut tosi nopeasti: puolessa vuodessa melkein 20 kg! Olisiko niin, ettei mieli ole pysynyt kropan vauhdissa mukana?

Oliko sinulla voimakkaita itseinhon ajatuksia, kun olit 20 kg painavampi? Ainakin tämä tuli mieleen, kun luin kommenttisi että 'rupean kiehumaan raivosta kun joku kehuu' -niin tulkitset jonkun ajatusmallin mukaan että toinen vain pottuilee etkä voi vilpittömästi olla sitä mieltä että olet hoikka ja hyvännäköinen. Tai onko Sinulle pottuiltu aikaisemmin?

Mene peilin eteen, katso itseäsi tarkkaan ja sano ääneen: -Olen hoikka ja hyvännäköinen. Tämä riittää, enempää ei tarvitse laihtua.

Laita vaikka vanhat vaatteet, jotka nyt lököttävät varmasti päällesi, niin tajuat itsekin muutoksen. Tsemppiä!

olen iso laihduttaja .joskus alkuaikuisuudessa kun laihduin noin 30 kg koin saman ongelman .Olin loppulaihdutuksessa jo niin ristiriidassa olemukseni kanssa että
että koin myös ristiriidan ulkoisen ja sisäisen minän kanssa. Se mikä minua helpotti oli oman kropan tunnusteleminen ja likunta jossa lihakset tuntui .eikä peiliin katsominen ollut paha.

Voisiko vain antaa itselle aikaa sopeutua "uuteen minään"? Vaaranahan on se, että ei viihdy omassa ohuudessaan ja alkaa syödä itseään vanhaan kuosiin taas.
Mielikuvaharjoittelu siitä mitä voi uudella kropallaan tehdä auttaa. Minä ajattelen laihdutuksen aikana kuinka kivaa on kirmailla nummilla kevyenä kuin kenialainen maratoonari. Tietenkin uudesta fysiikasta nauttiminen ja sen rajojen kokeileminen
todellisuudessa on palkitsevaa ja jännää. Kun on kuitenkin pitkään vähän hävennyt omaa imagoaan ja nyt pitäisi olla siitä ylpeä ja ottaa vastaan kanssaihmisten ihailu voi tulla hetkiä, jolloin ei oikein luota uuteen itseensä eikä muiden vilpittömyyteen. Voisiko siinä auttaa se, että kiittää itseään onnistumisesta sisäisellä puheella ja vaientaa epäilevän minän osan? Kun ohennutaan niin naatitaan sellaisesta fyysisyydestä mihin ei ennen pulskana kyetty Malttia ja iloa.

Agentti

Kun ohennutaan niin naatitaan sellaisesta fyysisyydestä mihin ei ennen pulskana kyetty

Aivan! Tämähän voi olla ihan pienikin juttu. Minusta on tavallaan huono hakea pienentymisen kokemusta esim. keventyneestä askeleesta, koska siihen tottuu matkan varrella. Itse olen huomannut, että pienentymisen huomaa vaikkapa siitä, ettei maha olekaan tiellä kenkiä, sukkia tai sukkahousuja jalkaan laittaessa. Tai että venytellessä yhtäkkiä jokin tietty liike onnistuu. Tai että bussissa mahdun istumaan vieraan ihmisen viereen paljon helpommin kuin ennen. Tai että pääsen ahtaassa paikassa ihmisten ohi tuntematta itseäni täydeksi elefantiksi. Nämä ovat lyhyitä mutta valtavan konkreettisia tilanteita, joista tiedän, että olen todella laihtunut.

Johnan kanssa olen samaa mieltä notta juuri sukkia ja kenkiä laittaessa on huomannut että "jotain on kadonnut". Mulla on tosiaan vuoden vaihteen jälkeen tippunut 10,5 kiloa. 4, 5 kiloo klubissa ja sitä ennen 6 kiloo itekseni yrittäen. Työvaatteistakin varmaan mahtuis jo pienempi koko mutta koska retut eivät pahemmin vielä roiku niin en ole arvannut pukuhuoneeseen rehata pienempää numeroa jotenkin ei usko että pienempi koko mahtuis.... Tänään juuri äsken käytiin isommalle tytölle ostaas uusi kevät-takki ja ite intaannuin koittamaan aivan ihania capreja. Otin pukukoppiin sen normaalin 46 koon mutta aattelin notta otetaan nyt 44 kokokin vaikka hyvä jos menee vetskari kiinni. Ja kuinkas sitten kävikään........44 koko oli just passeli eikä mitää ongelmia vetoketjun kanssa( ei tarvinnu vetää eres henkiä sisälle). Nyt on meitsillä sitten uuret caprit ja kokoa 44 -saavutus sekin. Vähäkö tuntuu hyvälle ja tuostakos tuli nyt uutta intoa laihrutukseen. Josko pian vaik 42 koko, hip hei! Josko sinne "pukkariinkin" arvais nyt ottaa kokoa pienemmät kuteet. Jotenkin kun samaa namaa kattoo peilistä joka päivä niin ei näe sitä "muutosta".

No, mulla on toiminut ainakin hyvin tuo, kun kävelen monta kertaa päivässä eteisen peilin ohi. Mieluusti siihen pysähtyy miettimään, että olen tosi laiha, laihempi kuin melkein 20 vuoteen! Tuntuu hyvältä ja tosiaan ainakin itse näen muutoksen joka kerta.

Eli suosittelen peiliterapiaa... paitsi tietysti, jos alkaa minäkuva sillätavalla vääristymään, että luulet sieltä peilistä katsovan lihavan ihmisen, vaikka BMI on 21, mikä on melko alhainen. Minulla on sentään vasta 23 . Tuo aiemmin ehdotettu kuvaterapia voisi toimia ihan samalla tavalla.

Johna

Hyvä, että tuttusi kertovat, että nyt riittää jo! Minusta on nimittäin erittäin luonnollista, ettei se tuolla päässä oleva omakuva pysy oikein kilojen perässä - läskisokeutta on kumpaankin suuntaan.

Minä tähän lauseeseen takerruin. Itse olen vasta taipaleeni alussa, ensimmäinen 10 kg tiputettu. Ylipainoa oli n. 40 kg, mutta kumma juttu: EN KOSKAAN MIELTÄNYT ITSEÄNI LIHAVAKSI.. Peilistä minua katsoi lähes sopusuhtainen, ehkä pyöreähkö?? hyvännäköinen nainen, joka jostain ihmeen syystä pukeutui 46-48 numeron vaatteisiiin. Yksi asia mihin havahduin oli valokuva, jossa lapsenlapseni istui jonkin LIHAVAN ihmisen sylissä ja kysyin pojaltani, kuka tuo on Siis ihan oikeasti en tuntenut siitä itseäni, se oli aivan eri ihminen kuin se jonka peilistä näin. Minulla on eteisessä kaksikin isoa peiliä, joten en ole voinut niiden ohi kulkea suljetuin silmin. Eli on tätä läskisokeutta näinkin päin.

Hyvä Suklaasuu,,
ihan ekaksi onnittelen hyvästä tuloksesta, tosi nopeasti vielä. Hienoa.
Lettu on oikeassa kun totesi, että olet niin nopeasti hoikistunut, ettei psyyke ole kerinnyt mukaan, nyt ala tsemppaamaan sitä puolta.Tottuaksesi uuteen hoikkaan minääsi, suosittelen tuota peiliterapiaa. Kun kukaan ei ole kuulemassa, kehu itseäsi: "olenpas minä hyvännäköinen ja hoikka" ja silleen, kaikkea mikä itsestä tuntuu hyvälle. Kyllä siitä joka kerta jotain korvien väliin jää.
Ainakin minuun se tehoaa jo painonhallinnan tässäkin vaiheessa. Vaikka olen niinkuin jo sanoinkin, vasta alkuvaiheessa. Kehun itseni kuplille joka kilosta, jonka olen saanut tippumaan, kehun itseäni joka kerta kun paino ei ole noussut, kehun itseäni joka kerta kun saan itseni lenkille tai uimahalliin.
Kehun, en palkitse...
Ja kun joku toinen sinua kehuu, niin opettele vastaamaan siihen: Kiitos, itsekin olen tyytyväinen/onnellinen/iloinen jne jne...
Tämä on tällaistä kotitekoista psykologiaa, ei maksa paljon ja joskus on jopa himsketin hauskaa yksin peilin edessä mantrata: hyvä minä, hyvä minä...
"joka osaa itselleen nauraa, siltä ei iloa elämässä tule puuttumaan" jotenkin näin olen jostain lukenut, oisko ollut Suholan kuolemattomia lauseita.
Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä, nauti siitä ja ennenkaikkea ole ylpeä siitä mitä olet saavuttanut - se on todella hieno suoritus.
Onnellista loppuelämää uudelle minällesi toivottaa

Minulla on sama juttu kuin Mollastiinalla siinä, että en ole koskaan mieltänyt itseäni edes pyöreähköksi. Olen identiteetiltäni selvästi laiha, vaikka peili kertoisi muuta.. :wink: Näinhän se laihduttaminen on tietysti siinä mielessä helpompaa, että vaan palataan omaan oikeaan minäkuvaan, kai? Mutta ymmärrän kyllä ihan hyvin, mitä tarkoitat. Minä poltin 20 vuotta tupakkaa, ja vielä kolme vuotta sen jälkeen, kun olin lopettanut, mielsin itseni tupakoitsijaksi. En edes oikein osaa selittää sitä, mutta olin niin kauan polttanut, että jotenkin vaan ajattelin, että se on osa minua. Se on nyt sitten muuttunut itsestään pikkuhiljaa, enkä edelleenkään polta. Joten olisin samaa mieltä kuin Agentti siinä, että anna itsellesi aikaa. Ja vielä: paljon onnea hienosta saavutuksesta!