Miten käy kun paino putoaa....

Lainaus Dieettitytön huimista seikkailuista:
..." Inhoan myöntää, että kaiken mitä elämässä teen - täsmällisemmin, kaiken mitä en tee - sanelee se, miten suhtaudun painooni. Pelkään kotini ulkopuolella olevaa maailmaa. En pysty menemään töissä kokoukseen tai ottamaan autooni bensiiniä tai kävelemään koululaisjoukon ohi joutumatta paniikkiin. Pelkään, että kaikki tuijottavat minua ja leimaavat minut kokoni perusteella kyvyttömäksi tai tyhmäksi. ....koska tämä läski ympäröi minua, olen täydellisen sukupuoleton ja näkymätön. On hassua, että mitä enemmän vien tilaa, sitä tehokkaammin sulaudun tapettiin. " Hyvin samoja kokemuksia itsellä!

"...suhtaudun päivä päivältä myönteisemmin itseeni. Mutta enimmäkseen en pysty kuvittelemaan itselleni elämää tämän sohvan ulkopuolella. Ja vaikka läskit lähtisivätkin, pitääkö kukaan siitä, mitä on niiden alla? Olen silti se sama vanha minä, vain hieman pienempänä. Tekeekö laihtuminen minusta itsevarmemman, vai olenko edelleenkin sosiaalisesti yhtä taitamaton? Nyt jos kukaan ei halua minua, voin panna sen sairaalloisen lihavauuden tiliin. Mutta entä jos minusta tulee hoikempi eikä kukaan halua minua silloinkaan?"

Minusta tämä on hyvä kaikkien muistaa...olipa kyse laihduttamisesta tai nenän korjausleikkauksesta. Ei laihtuminen itsessään takaa onnellista elämää jos ongelmat on jossain muualla kun kiloissa. Eli on monia asioita, joita voi joutua työstämään vaikka kilot häviäisivätkin. Telkkarissa oli jossain "naisten ohjelmassa" haastattelu yhdestä naisesta, joka oli laihtunut tosi paljon ja hänelle kävi niin että kilojen myötä lähtivät myös ystävät. Hän keskittyi niin paljon itseensä ja laihtumiseensa ja onnistumiseensa että karkoitti ystävät luotaan, myös välit äitiin huononivat. Hän ei enää muistanut miltä tuntui olla lihava ja ystävät olivat edelleen lihavia....hän unohti olla heidän tukena.

Monesti olen itse miettinyt näitä samoja asioita, kysellyt itseltäni että olisinko onnellisempi pienempänä ja mistä syystä olisin silloin onnellisempi ja onko kilot tosiaan esteenä onnelliselle elämälle. Sitä keskustelua kannattaa jokaisen käydä itsensä kanssa....

Ihanaa huomata, että muutkin pelkäävät laihtumista. Itselläni pelko alkaa olla ohi, mutta silti välillä huomaan "säikähtäväni" ihmisten suhtautumista uuteen ulkomuotooni. Varsinkin miesten suhtautumista. Olen laihtunut 32kg, ja miehet ovat selkeästi alkaneet osoittaa enemmän huomiota. Toisaalta se on kivaa, toisaalta se ahdistaa. Olen ollut n. 2,5 vuotta sinkkuna hyvin onnettoman parisuhteen yritelmän jälkeen, johon ajauduin ajatellen, että koska en ole rakastunut mieheen, ei hän voi minua satuttaa. No, satuttipa sittenkin.

Olen tajunnut, että yksi syy ylipainooni on, että se pitää miehet loitolla. Tunsin oloni turvalliseksi, kun ei tarvinnut asettua tilanteeseen, jossa voin tulla loukatuksi tai toinen voi loukata minua. Loppujen lopuksi tuollainen tilanne on kuitenkin hyvin epätyydyttävä. Nyt n. 2v sen jälkeen kun aloitin laihduttamisen ja näiden ongelmieni setvimisen alan olemaan valmis (ainakin teoriassa) parisuhteelle. Mutta edelleen mies-pelko vaivaa, enkä oikein tiedä miksi. Jostain syystä en osaa luottaa miehiin, enkä oikein tiedä miksi, koska ympärilläni on paljon hyviä esimerkkejä rehellisistä ja aidoista miehistä, esim. isäni ja veljeni.

Jos jotain tämän laihdutuksen aikana olen tajunnut, niin se on se, että tämä ei ole kiinni pelkästään ruokavaliosta ja liikkumisesta, vaan pään sisällä pitää tapahtua myös paljon. Uskon, että jokaisella huomattavasti ylipainoisella on ylipainoonsa jokin syy, se pitää löytää ja selvittää, jotta pystyy laihtumaan.

Just niin! Moni pullukka saattaa olla parisuhteessa, joka ei oikeasti ole hänelle se oikea mutta tyytyyn siihen ajatellen että hyvä että jollekulle kelpaan! Riitojen aikana mies saattaa heittää jotain sellaista "ei kukaan sua huoli kun oot tollanen läski" tms. Ja löytyy niitäkin miehiä, jotka sabotoi naisen laihdutusyrityksiä koska pelkäävät tämän lähtevän kilojen myötä! Tosin tiedän sitäkin tapahtuneen..eli että nainen on jättänyt miehen kilojen hoikistuttuaan. Eihän se parisuhde voi kiloihin perustua vai mitä....?

torstaina, 5. helmikuuta 2009 klo 13:11 Hermia81 kirjoitti:

Uskon, että jokaisella huomattavasti ylipainoisella on ylipainoonsa jokin syy, se pitää löytää ja selvittää, jotta pystyy laihtumaan.

Onkohan se oikeasti niin, että tuo syy on aina selvitettävissä? Itselläni oli 1,5 vuotta sitten tilanne, että olin puolivuotiaan vauvan äiti ja imetyksen ollessa tehokkaimmillaan paino laski piiitkästä aikaa alle 90 kg ja se tuntui pahalta Vaikka järki sanoi, että on hyvä asia kun paino putoaa (normaalipainoni olisi tuolla 80 kg:n alapuolella), laihtuminen hirvitti. Syytä en ole keksinyt vieläkään vaikka oon monta kertaa asiaa miettinyt. Ja nykyään painankin taas jo 15 kg enemmän On hieno ajatus, että voisi "selvittää päänsä" ja sitten laihtua, mutta onnistuneekohan ilman ammattiapua? Mulla ei ole edes ylipainoisia ystäviä, joiden kanssa voisi tilannetta pähkiä.

torstaina, 5. helmikuuta 2009 klo 14:29 Sipsitär kirjoitti:

Just niin! Moni pullukka saattaa olla parisuhteessa, joka ei oikeasti ole hänelle se oikea mutta tyytyyn siihen ajatellen että hyvä että jollekulle kelpaan! Riitojen aikana mies saattaa heittää jotain sellaista "ei kukaan sua huoli kun oot tollanen läski" tms. Ja löytyy niitäkin miehiä, jotka sabotoi naisen laihdutusyrityksiä koska pelkäävät tämän lähtevän kilojen myötä! Tosin tiedän sitäkin tapahtuneen..eli että nainen on jättänyt miehen kilojen hoikistuttuaan. Eihän se parisuhde voi kiloihin perustua vai mitä....?

Ei parisuhde varmaankaan kiloihin perustunut, uskoisin että syy on muutoksessa. Jos itse on muokannut elintapojaan, löytänyt uutta tarmoa elämäänsä ja sitä myöden alkanut katsoa asioita uudelta kantilta, voi olla että sen hetkinen parisuhde ei enää tunnukaan mielekkäältä. Etenkään jos puoliso edelleen mataa sitä samaa uraa mistä itse on jo irti päässyt - ja johon ei halua palata.

mielenkiintoisia pointteja. itseäni on mietityttänyt, että jos laihduttuani löydän seurustelukumppanin, niin olisiko tämä pitänyt minusta kilojen kanssa.pelkään, että toisen huomio alkaa tuntua huijaukselta. epäluulo toista ihmistä kohtaan on siis kova.

Olen sitä mieltä, että ylipainoon on monesti muukin syy, kun syöminen. Läski on suoja, joka suojaa arkaa sisintä. Läski on selitys asioille, joille löytyisi todellisempikin syy.

Itse lihoin lapsettomuushoitojen aikana, enkä laihtunut niiden jälkeen takaisin. Mikä oli syy? Uskon, että mulla vaikutti se, että syy lapsettomuuteen löytyi minusta, munasoluistani. Lihominen oli suoja sille kivulle, että minä olen jotenkin kyvytön, huono, vaillinainen.

Uskon myös sen, että tilanteesta pääsee pois, ja läskisuojan voi päästää menemään. Aran sisimpänsä voi tuoda esiin ja näyttää, että on samanlainen haavoittuva ihminen kuin kuka muu tahansa.

Mikä on sinun kipusi?

Minusta tää keskustelu on tosi mielenkiintoinen noin 20 avioliittovuoden jälkeen. Itse olen joskus kysynyt itseltäni, että olisiko mies rakastunut minuun jos en olisi ollut hoikka urheilijatyttö
Vuosien varrella ja lapsien ja velkojen myötä, niin sekä käsitys rakkaudesta että toisaalta käsitys niin omista kuin toisenkin puutteista ja vahvuuksista on myös muuttunut.
Välillä on varmasti ollut vaiheita, jolloin on raivostuttanut ja välillä taas on enemmän läheisyyttä, mutta ei se kyllä niinkään ole ollut kiloista kiinni vaan työkiireistä, ajasta, lapsista, kaikesta siitä sälästä jolla päivät täyttyvät.
Vaatii kyllä todella paljon uskallusta päästää toinen lähelleen viime pelissä.
Meillä mies on kyllä onneksi arkirealisti, eli hänelle riittää että teen ne työt hyvin joista minulle maksetaan, ja jos haluan tehdä jotakin voin sitä toki tehdä, mutta hän ei elä kauttani, eikä missään nimessä ole ulkonäkökeskeinen
( Olisikin kyllä jo kaiken huippu, jos hän haluaisi esitellä juhlissa, kuin jotain näyttelykoiraa: katsokaa mitkä lonkat, entäs hampaat, kiiltääkö karva ja mikä rintakehä )
Täytyypä etsiä tuo hauska kirja matkalukemiseksi.

Ne ensimmäiset 15 kg olivat ihan oman itsetunnon ja terveyden takia.

Nämä viimeiset 4 kg on pelkästään sen takia, että

* vatsanseutu kipeytyy pitkillä lenkeillä, kun hölskyy ihan julmetusti
* housujen ostaminen mahdotonta, kun ei mene vyötäröstä
* takit ei mahdu vatsanseutuvilta, vaikka hihat laahaa maata
* keskivartalolihavuus on ymmärtääkseni vaarallisinta

En oikeasti tiedä, että riittääkö se 4 kg. Sen verran painoin aikaisemmin, eikä mitenkään suurta vatsanseutua, ihan normaalikokoinen.

torstaina, 26. helmikuuta 2009 klo 18:38 chien-po kirjoitti:

mielenkiintoisia pointteja. itseäni on mietityttänyt, että jos laihduttuani löydän seurustelukumppanin, niin olisiko tämä pitänyt minusta kilojen kanssa.pelkään, että toisen huomio alkaa tuntua huijaukselta. epäluulo toista ihmistä kohtaan on siis kova.

Mua on vaivannut tämä sama epäluulo koko ikäni. Kaikilta seurustelukumppaneilta on tullut kyseltyä, että olisivatko kanssani jos lihoisin paljon.. Suurin osa tuskin olisi jäänyt vaikkeivat suoraan sitä myöntäneetkään Kyselyilläni myökin selkeästi ahdisti miehiä, joten jatkuva epäilys varmasti haittaa suhdetta.

No nykyisen kumppanini tavatessani olin hyväkuntoinen ja kohtalaisen hoikka. Kuinka ollakkaan sairastuin masennukseen ja painoa kertyi n. 35kg hieman reilussa vuodessa Tuossa se mies edelleen on, eikä ilmeisesti ole lähdössä mihinkään Pelko tämän asian suhteen on hävinnyt, koska nyt hän on todistanut, että pysyy rinnallani

On mukavaa kun kumppanin puolelta ei tule painostusta laihtumiseen vaan saan olla oma itseni

Toivottavasti sinäkin joskus löydät ihmisen johon uskallat luottaa (ja opit luottamaan helpommin kuin minä, ilman itsesi lihottamista )

Muoks.
Ai niin, luin juuri jostain, että yli 50% miehistä toivoo kumppaninsa laihduttavan Vaikka miehillä ylipaino on yleisempää kuin naisilla..