Lihava lapsuus ja mielikuvat itsestä nykyhetkessä

Tätä aihetta on varmaan joissain ketjuissa sivuttu, mutta kun en suoraan löytänyt, niin aloitan uutta...

Olin lapsena pullea ja muistelen, että noin ala-asteen kolmannelta alkaen terkkarikäynneilla katseltiin mun painokäyrääni, joka meni jossakin paperin yläreunassa. Lihavuuden lisäksi olin (olen) myös kömpelö, joten liikunta ei "tuntunut" hyvältä. Elinkin pitkälle aikuisuuteen siiä uskossa, etten voi olla normaalipainoinen. En edes yrittänyt laihtua, sillä pidin moista mahdottomana, olinhan jo joskus kymmenen vanhana painanut enemmän kuin mittaiseni (166 cm) normaalipainoinen nainen painaa.

Mutkat suoriksi - onnistuin laihtumaan - ja sepä ongelma onkin, tavallaan. Koen kovin helposti itseni edelleenkin siksi lihavaksi/kömpelöksi, vaikka vaaka ja peili sanoisivat mitä ja vaikka laihtumisesta on jo useampi vuosi aikaa. Tuntuu, että sisälläni on edelleen se lihava Bullakas, joka olin ainakin 30 vuotta. Häpeä fyysisestä kropasta herää tosi helposti, vaikka kropassa ei hirveästi "vikaa" olekaan. Mulle näyttää riittävän se, että "vikaa" on ollut

Joudun töiden puolesta välillä opastamaan ryhmiä ja "esiintymään", ja noissa tilanteissa ruumis tulee tielle - olen tönkkö ja koen olevani se lihava Bullakas. Toki järki sanoo, etten sitä ole ja peilistäkin näen itseni ihan sellaisena, kuin oikeasti olen, mutta kun olen huomion kohteena, näkyvillä, niin puff, se tieto nykyisestä olemuksestani haihtuu. Palaan jonnekin 1990-luvulle En sentään aina ja sataprosenttisesti, mutta usein ja helposti.

Jatkuukohan tämä tämmöisenä hamaan hautaan asti Siis että se lihava lapsuus/teiniys/aikuisuus on niin iso osa mua, että joudun aina vaan kärvistelemään "olen nolo läski" -tunteitten kanssa? Vanhoja muistoja ei oikein pysty laihduttamaankaan

Hei!

Luulen, että omaan kehoon liittyy - ainakin niillä, joilla se poikkeaa normista - niin paljon tunteita; syyllisyyttä, häpeää, inhoa, kateutta tms., että tunteet helposti jäävät, vaikka kroppa muuttuisikin.

Tiedostamalla näitä voi päästää kevyempään oloon, myös henkisesti, vai mitä olette mieltä?

Saman tapaista juttua löytyy Miten irti syyllisyydestä?-ketjusta, ainakin alkuosasta.

Minulla on saman suuntaista historiaa ja olen itseni kohdalla sitä mieltä, että tietty epävarmuus omasta kehosta säilyy läpi elämän. Muisto menneistä kokemuksista hipuu, mutta ne tulevat aina olemaan osa minua. Nykyään olen tyytyväinen siihen etten jatkuvasti koe häpeää omasta ruumiistani vaan ainoastaan hyvin harvoin. Se on jo paljon se

Moikka vaan!!!

Epävarmuutta täälläkin, tosin olen edelleenkin se sama läski kun aina ennenkin. Mulla vaan omassa päässä se, etten näe itseäni niin isona kuin olen. Totuus iski viime viikonloppuna olleiden kaverin häiden valokuvia katsellessa. Tsiisus!!! Kuka on raahannut tuon julmetun kokoisen ryhävalaan tuonne kaikkien kauniiden naisten joukkoon??

Sitten muutama päivä sen jälkeen näin youtubesta linkin... johan muuttui ajatusmaailma melkoisesti, en enää oikeasti kehtaa valittaa. Eräällä on asiat huomattavasti huonommin kuin mulla (ja lähes kaikilla muillakin ihmisillä), mutta asenne elämään on aivan toinen... Takaan että katsottuasi tän videon, et enää koe olevasi kovinkaan huono, vaan toteat että olet fyysisesti melko täydellinen sellaisena kuin olet.

http://www.youtube.com/watch?v=Gc4HGQHgeFE

Tsemppiä ja kyllä se oma ajatusmaailmakin muuttuu ajallaan!!!

perjantaina, 6. elokuuta 2010 klo 23:39 Bullakas kirjoitti:

Olin lapsena pullea ja muistelen, että noin ala-asteen kolmannelta alkaen terkkarikäynneilla katseltiin mun painokäyrääni, joka meni jossakin paperin yläreunassa. Lihavuuden lisäksi olin (olen) myös kömpelö, joten liikunta ei "tuntunut" hyvältä. Elinkin pitkälle aikuisuuteen siiä uskossa, etten voi olla normaalipainoinen. En edes yrittänyt laihtua, sillä pidin moista mahdottomana, olinhan jo joskus kymmenen vanhana painanut enemmän kuin mittaiseni (166 cm) normaalipainoinen nainen painaa.

Tämä kohta kolahti.
Minäkin olin pyöreä. Päätä pidempi toisia, aina pullero.
Sain kuulla olevani "lihavasta suvusta ja kaikki te olette olleet lihavia" koululääkäriltä. Vaikken siis ollut lihava, vaan pitkä ja harteikas ollakseni tyttö.
Siksi mulle jäi pitkäksi aikaa mielikuva, että mä en voi koskaan olla normaalipainoinen. Kun puhuin laihduttamisesta, aina kaikki sanoi, että "ei sun kannata laihduttaa kun 10% painostasi", "älä ota liian suurta tavoitetta, ettet lannistu", kukaan ei koskaan sanonut, että anna mennä!!
Pieni painonpudotus ei motivoinut, koska ei sellainen 8 kilon pudotus näy missään... Ainakaan niin paljon, että lihavuudestani lakattaisiin puhumasta.
Nyt ensimmäistä kertaa mulla on sellaiset kannustusjoukot, jotka uskoo kaikki siihen, että mä olen matkalla ihannepainoon, että mulla on lupa olla ihannepainoinen.
Ja jokaisen niistä kannustajan kanssa puhutaan paljon siitä, mitä se sitten on, kun pää ei seuraa mukana. Ja sitten mä tarvin ne kannustukset, että pysyn siinä painossani, että mun ei anneta jämähtää päästäni läskiksi aina vain. Se "aivoläski" pullistaa mun kropan takaisin 100kiloon. Työtä se vaatii, väkisinkin. Ja jatkuvaa seurantaa.

Samoja tuntemuksia täälläkin!

Olen ollut pienestä asti ylipainoinen ja vieläkään en ole itsevarma kropastani, vaikka normaalissa painossa mennäänkin. Sukumme naiset ovat melkein järjestään isohkoja, isotissisiä ja leveälanteisia.

Vaikka laihdunkin, nään aina peilistä itseni saman kokoisena. En näe muutosta. Ainoastaan valokuvat ja uudet pienemmät vaatteet kertovat totuuden. Sltikään vaatekaupassa asioidessani, en voi uskoa, että todellakin jouduin ostamaan koon 36 housut! Tällöinkin ajattelen vain, että ehkä nämä vaan ovat jotain isompaa mallia.

En uskalla edelleenkään pitää kovin paljastavia vaatteita, koska ällöttävät läskireiteni ja käsivarteni vaan näkyvät! Meripäivillä uskaltauduin sitten hieman roiskeläppämäiseen vaatteeseen kaverini sanoessa, että voit aivan hyvin käyttää tuollaista, koska sinulla on upeat jalat. Tuntui hyvältä, mutta siltikin revin hamosta kokoajan alemmas ja häpeilin itseäni. Samainen kaverini myös kertoi, että näytänkin aivan koolta 36, kun sanoin ostaneeni hämmästyttävän pienet housut. En uskonut. Pidän edelleenkin itseäni koon 40 ihmisenä, enkä siitä varmastikkaan pääse koskaan eroon!

Minulla ei ole lihavaa lapsuutta takana, vaan se toinen ääripää. Olin sellainen luokkani toiseksi pienin sintti. En koskaan ollut se pienin, vaan sen tittelin vei onneksi yksi minuakin vielä vähän pienempi sintti.

Sintteydestä johtuen olenkin sitten aina tykännyt käyttää korkokenkiä. Mitä enemmän korkoa, sen parempi. Saihan niillä lisää pituutta. Sitten joskus lähempänä kolmeakymmentä koin lounaskuppilan jonossa mahtavan ahaaelämyksen. Edessäni seisoi minua paljon pienempi nainen ja sen edessä toinen saman kokoinen... ja niitä oli siinä jonossa useampi. Toki siellä oli minua pidempiäkin, mutta noin yleisvaikutelma oli se, etten 165 senttisenä olekaan mitätön pieni sintti, joka aina joutui seisomaan siellä voimistelusalin rivissä vasemmassa reunassa tai aina jonossa joutui kulkemaan toisena (tai ensimmäisenä jos se pienin sintti oli kipeeänä). Nykyisin tunnen itseni ihan normaalikokoiseksi.

Pullapallon kokemuksesta tuli mieleen omani: mulla mittaa 167 cm, jolla olen lyhempi kuin äitini ja ehdottomasti suvun lyhyin .... Isälleni tämä oli jostakin syystä huvituksen aihe ja hän kuittaili "lyhyydestäni" joka käänteestä. Nyt reilusti keski-ikäisenä olen vähitellen oivaltanut, että taidan olla aika normaalin mittainen.

On pelottavaa miten toisten mielestä huvittavat sanomiset voivat jättää niin vahvat jäljet. Näitä koetan itse taiten varoa omien lasteni kohdalla. Voin vain kuvitella kuinka herkästi ylipainoista / lihavaa lasta voi satuttaa.

Kiitos paljon

Jännä tuo kokemus pituudesta... Mä olen tosiaan 166cm pitkä, joten melkein samanmittainen kuin Pullapallo, joka on pitänyt itseään pienenä sinttinä. Mutta olin mielestäni pitkä ja "iso" aika pitkälle parikymppiseksi... Johtui kai siitä, että olen äitiäni pitempi (hän on jotakuinkin 155) ja mummoani kaksi päätä pidempi (hän taas oli 150 tai ehkä allekin). Lisäksi mulla oli aikainen fyysinen murrosikä ja kasvoin tuohon 166 pituuteen jo ala-asteella, ehkä viidennellä. Silloin olin luokkani pisimpiä ja varmasti toiseksi painavin. Samalla luokalla ala-asteella oli vielä minuakin lihavampi tyttö, joka jotenkin säästi minulta sen kaikkein isoimpana olemisen nolouden. Ylä-asteella luokkajako meni uusiksi, ja olin se läskein

Mulla kokemus omasta ulkonäöstä on pelottavankin paljon linjassa omien mielialojeni kanssa. Jos olen apea/alakuloinen/ahdistunut/epävarma tjsp, niin peilistä katsoo ruma ja turpea Bullakas. Iloinen/tyytyväinen/innostunut on sitten se hoikka ja omissakin silmissä kaunis. No, sentään tiedostan, ettei peilistä näkyvä naama ole objektiivinen totuus

Flikka30, aivoläski on aivan loistava ilmaisu Harmi, ettei mulla ole oikein sellaisia ystäviä, jotka tässä kohden voisivat avittaa... Ne jotka ovat tunteneet mut vuosikymmenet (siis lihavana myös), ihmettelivät silloin aikanaan laihtumista, mutta se oli silloin. Nyt tämä Bullakas on normi, eivätkä he näe sitä aivoläskiä minua.

Onneksi olen aika hanakka ottamaan vastaan sellaista positiivista, noita vanhoja nolostuksia kumoavaa palautetta. Mun nykyinen miesystävä sanoo mua kauniiksi usein , ja siinä on melkoinen ero aikaisempaan suhteeseen... ei siinä ex rumaksi haukkunut, eipä sanonut juuri mitään. Taisin itsekseni tulkita hiljaisuuden moitteeksi, kun omassa päässä on niin paljon häpeäpuhetta.

Pleikkis, hienoa että laitoit sen roiskeläpän päälle Kumma kyllä mä olen aika häpeämätön pukeutuja, vaikka nolostuksia ja läskistymisoloja tulee ja menee. Se taitaa omalla tavallaan auttaa oman uuden kropan hahmottamisessa. Lihavana vaatetin itseäni kovin näkymättömäksi ja nyt olen ottanut sen takaisin Esim. kirppareilta on löytynyt kaikkea hiukan erikoisempaa pienellä rahalla. Aika uskomatonta oikeastaan, sillä en aikaisemmin käyttänyt esim. hameita tai hihattomia toppeija koskaan - nyt kysykää vaan, kuinka paljon

Tunteet tosiaan helposti jäävät, vaikka kroppa muuttuukin... Ja mä luulen, että se helposti pullistuttaa takaisin entiseen painoon. Sinne en tahdo...

Minä olin kouluaikoina aina kaikista lyhyin, mutta kasvoinkin vasta amiksessa nykyiseen pituuteeni. Aina sai kuulla kavereilta kuittailua lyhyydestä. Nykyään on hassua että ammattikorkeassa, jossa käyn suurinosa ystävistäni on minua lyhyempiä. Tuntee itsensä hurjan pitkäksi 166cm kropassa, kun muut ovat n. 150cm. Sanonkin heitä aina pikku hobiteikseni :P