Laihtumisen tuoma huomio

Älä hyvä Anskuli (tai kukaan muukaan) anna periksi, jos kerran kaipaat seuraa
Olen todella sitä mieltä, että tärkeintä on se kuinka käyttäytyy, hymyä ja pikku flirttiä niin seuraa löytyy. Eikä kannata aina olla niin tosissaan liikkeellä.
Tiedän kyllä ihan laihojakin ihmisiä, jotka kärsii yksinäisyydestä, monesti nyrpeän ilmeen takia

Minä tapasin nykyisen miesystäväni painaessani n. 95 kg. Hän on hoikka ja ajattelin mielessäni, että ikinä ei niin hoikka minusta välitä. Hän puolestaa ajatteli, ettei ikinä noin naisellinen ja seksikäs nainen hänestä ruipelosta välitä. Onneksi olimme molemmat väärässä

Ai nyrpeydestäkö se johtuukin? Ja sosiaalisten taitojen puutteesta?
Nooh.

Kieltämättä iltariennot ovat minulta riennetty. En harrasta iltaelämää juurikaan kodin ulkopuolella. No teatteria ja elokuvia tietty ja kahmalokaupalla kuntosaleilua, uimahalleilua, dementiahiihtoilua, vanhempainiltailua, harrastuskyydityksiä, ruokakauppailua, mökkeilyä, rautakauppailua, puutarhahörhöilyä, mutta joo en iltakapakointia.

Ehkä olen vaan väärässä paikassa oikeaan aikaan. Ehkä.

Aina ei ole kovinkaan yksiselitteistä syytä, miksi joku on yksin. En lähtisi kuitenkaan ketään toteamaan a-sosiaaliseksi tai nyrpeäksi kuitenkaan, en. Tuntematta.

Hei en tosiaan sitä tarkoittanut
Yritin vaan sanoa, ettei yksinolo pelkästään painosta johdu niinkuin täällä joku meinasi. siis että olen tavannut yksinäisiä ihmisiä sekä lihavissa että laihoissa, mutta harvemmin iloisissa ja ulospäinsuuntautuvissa. Sekin on tietty luonnekysymys...mutta ANTEEKSI kamalasti jos taas jotain olen loukannut, en näköjään aina osaa kirjoittaa niinkuin tarkoitan

Hienoa kuulla muiden kokemuksia aiheesta!

Toki olen sen huomannut, että aina reilusti lihavina olleilla naisillakin on mäihä käynyt miesten suhteen, ja tiedän useita hoikkia yksinäisiä naisia. Kenties se on sitten jotain jotain jotain...en tiedä mitä...

On ehkä vaan helppo syyttää painoa omasta yksinäisyydestä. Ehkä olen nirso (jotenkin ei noi rapajuopot tai muut äitiä tai panopuuta kaipaavat hyypiöt jaksa pitemmän päälle kiinnostaa...ei pahalla rapajuoppoja tai muita hyypiöitä kohtaan ). Ehkä olen liian epätoivoinen tyrkky. Ehkä olen tunnekylmä. Ehkä en liiku oikeissa paikoissa. Ehkä pelkään liikaa läheisyyttä. Ehkä haluan liikaa läheisyyttä. ehkä olen liian älykäs. Ehkä olen liian tyhmä. ehkä olen liian kaunis. Ehkä olen liian ruma. Ehkä olen liian vanha. ehkä olen liian nuori. Ehkä olen liian köyhä ja kouluttamaton. Ehkä olen, ehkä en

On totta,että on vaikeaa uskoa kenenkään oikeasti voivan kiinnostua minusta, kun olen lihava. Mutta huomautuksena, että olen aina painosta huolimatta kaveerannut ja flirttaillut sujuvasti useiden miesten kanssa (ehkä olen liian kaveri?), olen aina meikattu, hiukset ja hajuvedet laitettu. En ikinä voisi liikkua julkisella paikalla verkkareissa ja T-paidassa, ellei mulle maksettaisi siitä. Monet on kehuneet kauniiksi, niin miehet kuin naisetkin. Mutta olen saanut pakit useammin kuin jaksan muistaa. Joskus olen suoraan kysynyt, että kiinnostaisko, siltä varalta että mies on ujo. Eikä kukaan ole ollut, joilta olen kysynyt. Että "Oho! En ole kyllä sua koskaan ajatellut kuin kaverina". Ja kerran tuli tämä surullisen kuuluisa "olet muuten täyden kympin tyttö, mutta liian lihava, että sun kanssa vois seurustella".

Olen herkkänahkainen ja lukemattomat pakit ym. alkaa ottaa veronsa. Sitä yrittää olla kyynistymättä ja jaksaa toivoa ja rakastaa miehiä...mutta ööh, kyynistyminen ja miesten vihaaminen on joskus helpompaa

Kiitos kaikille, joiden henkilökohtaisia tarinoita olen saanut lukea!

Miun on sanottava, samoin kuin jo muutama muukin aiemmin tässä ketjussa, että kyllä se hoikistumisen mukanaan tuoma uudenlainen itsevarmuus ja positiivisuus vaikuttaa varsinaista painoa enemmän.

Olen vajaa kolmikymppinen (hui!), koko ikäni lievästi ylipainoinen (en missään vaiheessa ole ollut mitenkään valtavan lihava, painavimmillani taisi käydä vajaassa 90kg:ssa) ja itsetunnoltani jossain maanpinnan alapuolella. Painon ja muun koon takia sitä on aina ajatellut, että on hirveän ruma, vaikka se nyt ei ihan paikkaansa ole pitänytkään. Mutta tässä kevään mittaan painon hiipiessä pois oma henkinen(kin) olo on parantunut, ja se varmasti näkyy myös ulospäin. Ei sillä ole väliä, käyttääkö kokoa S vai XXXL, vaan sillä miksi oman olonsa tuntee. Itse olen ikäni kyyristellyt nurkissa, itseäni piilotellen ja omaa olemustani häpeillen. Kun itse vihaa itseään, niin kuinka voi antaa kenenkään muun rakastaa? Tästä kai tässä pohjimmiltaan on kyse, ei niinkään ulkoisesta olemuksesta. On toki miehiä (ja naisia), joita liiat kilot kuvottavat, mutta vastaavasti myös niitä, jotka niistä pitävät. Makuja on monia, vähän niinkuin karkkihyllyilläkin; toiset tykkää suklaasta, toiset salmiakista.

Ja varsinaiseen aiheeseen palaten, kyllä, olen saanut hoikistuttuani enemmän huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Tai olen ainakin tiedostanut asian paremmin, kun en ole ollut niin kiireinen piiloutumaan lähimmän nurkan taakse. Kun olen pikkuhiljaa alkanut itsekin uskoa siihen, että joku itseni lisäksi voisi jopa tykätä minusta...

Itsekin epäilen, että sillä omalla "sädehtimisellä" on vaikutusta siihen, miten toiset näkevät. Itsekin vielä tätä pyöreämpänä sain välillä miesten huomiota, itseäni vaan ei oikein napannut, olin mieluummin yksin. Mutta eron huomasin siinä, että kun laihduin ja vaikka olin edelleen vähän ylipainoinen, olin mielestäni kuitenkin aika kivannäköinen. Ja uskalsin esimerkiksi lähteä treffeille nettituttavuuden kanssa, enkä miettinyt siinä kohtaa, että "pettyyköhän toinen kun olen näin lihava". Enemmän huoletti se, että olenkohan mukava ja sellaista luonnetta, minkä kanssa toinen voisi viihtyä.

Merryn mainitsema oma sädehtiminen ja parantunut itsevarmuus tekevät paljon.

Ja täytyy vielä sanoa, että muutamat kaverini ovat huomanneet asenteissani muutoksia. Kun esimerkiksi sain treffikutsun niin kommentoin yhdelle ystävälleni (samalla kun panikoin) että vaikuttaa kyllä ihan mukavalta mieheltä ja lähden mielelläni hänen kanssaan leffaan. Kaverini tähän kommentoi, että "mitä sinulle on tapahtunut, vuosi sitten olisit parkunut, että et halua lähteä ja miettinyt kuumeisesti, että miten päästä tyypistä eroon."

Itse olen vuosimallia -82 ja painanut teini-iästä lähtien yli sata kiloa ja ikäni ollut muutenkin ylipainoinen. Nuorena (eli teini-ikäisenä) en juurikaan saanut huomiota pojilta ja totuinkin soluttautumaan seinään samalla kun kaverit tanssi hitaita limudiskoissa. Irtauduttuani lapsuuden maisemista huomasin ihmetyksekseni että vientiä riittää ylipainosta huolimatta ja kokemuksia romantiikan rintamalla kertyikin mukavasti sitä mukaa kun itseluottamus kasvoi. Olen flirttaileva ja uskallan nauraa ääneen ja näyttää kauniilta huolimatta runsaista liikakiloistani ja siitä etten edes meikkaa tai harrasta kalliita parturikäyntejä. Nykyisin olen onnellisesti kihloissa aivan mahtavan miehen kanssa. Ja kyllä, olin silloinkin reilusti ylipainoinen kun häneen tutustuin, mutta hyvät miehet eivät piittaa liikakiloista vaan katsovat pintaa syvemmälle. Itse en edes tahtoisi seurustella miehen kanssa joka huolisi minut vasta laihduttuani, parempi kun on mies joka rakastui minuun lihavana ja hyväksyy myös sen että saatan tästä laihtuakin