Läheisten "läskisokeus"

Kuullostaa TODELLAKIN kateudelta..

Minä itse en ole koskaan kokenut vastaavaa, sillä en ole yrityksistäni huolimatta ole laihtunut niin paljoa kun sinä..

Tuttava piiriini kuuluu kuitennkin nainen joka laihdutti 55kg vuoden aikana..
Surullista huomata kuinka ystäväni kertovat hänen vanhentuneen laihdutuksen myötä.. Ja ihon roikkuvan...Yms muuta todella typerää..
Miksi ihmiset eivät voi olla onnellisia toisen painonpudotuksen johdosta..??

Olen kuullut myös sen , että itse ei heti ymmärrä omaa laihtumista.. Ostaa edelleen isokokoisia vaatteita. Näkee itsensä edelleen lihavana peilissä yms..

Nauti sinä uudesta olostasi ja ulkomuodostasi ylpeydellä.. Silla varmasti olet oman taistelusi käynyt saavuttaaksesi nykyisen painosi.. :wink:

Hei Tuire!

Tuntuu aika uskomattomalta, etteivät läheisesi näe hoikistunutta olemustasi. Minusta se kertoo joko kateudesta tai vääristyneestä ruumiinkuvasta heilläkin.

Yksi asia minulle tuli mieleen vaatetuksen vaikutuksesta. Et maininnut, millaisia vaatteita pidät nykyään: korostavatko ne hoikkuuttasi vai peittävätkö muotosi. Oletko uusinut vaatekaappisi vai käytätkö edelleen (osittain) vanhoja, isompia vaatteita? Isojen vaatteiden sisältä ei näe kovin helposti pienentynyttä ihmistä.

Jotta äitisi sanomiset eivät vaikuttaisi enää niin paljon, ensin sinun on luultavasti uskottava itse peilikuvaasi ja siihen, että sieltä katsoo normaalipainoinen ihminen. Jos sinä uskot siihen vakaasti, ympäristösikin alkaa uskoa tai jos ei usko edelleenkään, et ehkä enää niin välitä. Ikä auttaa myös, se tuo varmuutta.

Todella hienoa, että olet laihduttanut ylikilot pois nyt etkä sitten kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Onnea, pidä tästä nyt kiinni!

Melkein itku pääsi kun luin näitä. Olen lapsena ollut hoikka, mutta pitkä ja sitten joskus murrosiän alussa lihoin vähän ja sen jälkeen sukulaiset aina puhui kuinka ISO olin. Ja varmaan sieltä asti olen tuntenut itseni isoksi ja lihavaksi ja rumaksi. Vaikka ennen lapsia painoin 56 kg ja pituutta on 170 cm eli en siis lihava ainakaan ollut!
Nyt olen toista kertaa naimisissa ja mieheni suku ja hänen ex vaimonsa ovat lyhyitä ja nuoremmat ihmiset laihoja, miehen suku sanoo miehelleni joka kerta kuinka laiha hän on ( ei ole yhtään laihtunut vuosiin ja on ihan normaalipainoinen) ja sen jälkeen katsovat minuun ... minulle itselleni tulee tunne että ajattelevat että olen VALTAVAN kokoinen.... jos välillä olenkin laihtunut ei kukaan huomaa.... tai oma tyttäreni kyllä huomaa ja kannustaa minua ja poikani sanoo että olen juuri tälläisenä hyvä. Joskus vaan haluaisin kuulla sen myös muualta.... kai sitten kärsin huonosta itsetunnosta....
Helpottaa että voi täällä kirjoittaa asioista joista en ole ikinä puhunut kellekään

Minä aloitin uudet elämäntavat tammikuussa. Anoppilassa käydessämme olen ottanut sinne omia eväitä mukaan, koska kaapeista ei siellä löydy juurikaan kuin oltermannia, rasvaisia leikkeleitä, oivariinia ja makkaraa. Ensimmäisellä kerralla mieheni ojensi anopilleni eväspussini, jonka anoppi ojensi minulle sanoen, ettei ne mahdu heidän jääkaappiinsa. Olin varautunut vastustukseen ja vaikka tapa yllättikin, pidin itsestäni huolen. Otin pussin vastaan, avasin jääkaapin ja sanoin, että mahtuuhan tänne ja rupesin ahtamaan niitä hyllyille. Toisella kertaa sain selitella ja tuntea itseni omituiseksi otukseksi syödessäni salaattia, täysjyväruisleipää, becel pro activia ja järkeviä annoskokoja. Nyt kolmannella kerralla anoppi oli tullut vastaan. Jääkaapista löytyi kevytlevitettä, kevytjuustoa, rasvatonta maitoa ja jopa täysjyväruisleipä oli laatikossa! Olin tosi iloinen. Söin siellä omaan tahtiini, sillä tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että täytyy syödä säännöllisesti, muuten karkaa mopo käsistä. Siellä taas ruuat laahaavat perheeni säännöllisten ruoka-aikojen perässä tuntikausia, joten minä söin kellon tarkkuudella ruokaisia salaatteja. Lähtöpäivänä sain sitten kuulla, miten niin ei voi jatkaa, ei voi tehdä eri ruokia muulle perheelle ja joku järki täytyy tulla... No, kotosalla minun ei tarvitse syödä eri aikaan, vaan meillä on yhteiset ruoka-ajat. Ja jos minä jaksan tehdä kunnon ruuan perheelleni, vaikken itse sitä syö, en ymmärrä missä on ongelma?

Pidän kuitenkin puoleni tästäkin eteenpäin ja olen omituinen, mutta terve ja itseensä tyytyväinen otus

Nostan hattua sinulle, Jondere, ja toivon sinun jaksavan sinnitellä anoppilan ongelmista huolimatta. Onkos siellä päässä muuten ylipaino-ongelmia vai ollaanko siellä "sokeita" omille painokuvioille.

Tuntuu tosi oudolta, ettet voisi noudattaa tervettä ruokailurytmiä, jos se kerran toimii. Taitaa vain olla kateutta ja mielihalua sinun lautasmallisi kimppuun. Saathan sentään jotain näkyvääkin aikaan...

Zemppiä - pidä pintas!

Anoppilassa ei ole paino-ongelmia. Ovat voineet syödä ja juoda miten paljon vain, eikä se ole näkynyt missään. Sen vuoksi ei varmaan ymmärrystäkään löydy siihen, että me kaikki emme ole samanlaisia. Oli juttua myös nälästä. Anoppi ei käsitä miten joku voi töistä tullessaan väittää olevansa kuolemaisillaan nälkään. Hänen onnekseen sattuu olemaan sitä lajia, joka voi olla päivän ruuatta ilman, että siitä tulee huono olo. Minä taas kipuan kiukkutikkaiden päähän, jos tulee nälkä . Samoin tulee päänsärkyä ja etova olo ja kohta en enää voi syödä, koska oksettaa. Eihäs se kivaa ole, mutta olen oppinut elämään sen kanssa ja minä elän näin, anoppi omalla tavallaan, eikä minusta kummankaan tapa ole sen huonompi

Nyt on näköjään anoppilassakin kääntynyt asiat uuteen suuntaan, sillä ainakin anoppi joutui juhliin mennessään muuttamaan suunnitelmiaan pukeutumisen suhteen, koska suunniteltu mekko ei mahtunutkaan... Tulisikohan tulevaisuudessa enemmän empatiaa kuin tuomitsemista