Itsetunto ja paino

Minulla on ainakin itsetunto laskenut samaa tahtia kun paino noussut. Olin pienenä pullukka, mutta en siitä välittänyt. Laihduin kehittyessäni. Olin ihannemitoissani siihen asti kun asuin kotona. Sitten alkoi railakas opiskelija elämä siideriä ja krapulassa sipsejä ja pitsaa. Nyt sain syödä kaikkea epäterveellistä, kun kukaan ei nähnyt. Kotona oli aina terveellistä ruokaa ja herkkuja syötiin vain viikonloppuisin.

Pian aloin lihoa. Kiloja tuli tasaseen tahtiin. Laihdutettu on useaan otteeseen, onnistuneestikin. Itsetunto on kyllä nollissa. Olen kärsinyt paniikkihäiriöt ja kaikki. Mietin vain liikaa miltä näytän ja mitä muut sanoo. Pitäisi olla ylpeä itsestään oli sitten laiha tai lihava.

Muistan vain sen ajan kun olin hoikka. Ihailijoita oli ja miesten päät kääntyi kadulla. Miksi silloinkin piti stressata reiden paksuuksia ja selluliitteja, vaikka oikeasti niitä ei ollutkaan. Usein murehditaan turhia asioita ja tehdään ongelmia itse vaikka niitä ei olekaan. Miten ihmeessä tästä taas tsemppaisi itsensä kuntoon fyysisesti ja psyykkisesti. ops:

On ymmärrettävää, että itsetunto laskee, kun paino nousee. Silti minusta on hirveän surullista, että on niin paljon ihmisiä, joiden itsetunto on koosta kiinni. Se kertoo myös jotain tästä ulkonäköpainotteisesta kulttuurista, jossa elämme.

Itse olen ollut pyöreä/lihava murrosiästä asti, joten on ollut aikaa pohtia tätä painon suhdetta siihen, mikä minä olen ja miten koen itseni. En pidä näistä läskeistä, mutta totesin jo aikaa sitten, että läski ei ole minun persoonani. Läskillä ei luoda ja ylläpidetä ihmissuhteita eikä olla hyviä työntekijöitä. Ja kas - minulla on paljon ystäviä, tulen toimeen ihmisten kanssa ja olen hyvä työssäni. Voi olla, että pärjäisin ihmisten ennakkoluulojen takia paremmin työelämässä, jos en olisi näin hirveän iso, mutta juuri nyt sillä ei ole merkitystä.

Selkä suoraksi ja baanalle!!

Siis en vieläkään päässyt puntariin, koska taas löytyi tekosyy, kuukautiset alkoivat aamulla . Olen kyllä yksi oikein yösyöppö luuseri, kun en saa jalkaani nostettua edes sen verran, että pääsisin tuon inhottavan pienen laatikon päälle ja uskaltaisin katsoa totuutta myös lukemien kautta . Kävin eilen alennusmyynneissä ja sovituskopissa oikein tuijotin itseäni. Olen kyllä tosi kamala näky, mitä se puntarin pakoileminen enää tässä auttaa :? . Ostin kuitenkin liian kireän hameen ja liian kireän t-paidan, ajatuksella, että kun noihin mahdun nätisti, niin eteenpäin on menty. Luulen, että itseluottamukseni määrä on suoraan kääntäen verrannollinen kiloihini, vaikka se niin ei saisi olla, yksinkertaisesti häpeän itseäni ops: .

Billie

Heippa!
Käväisin vähän maailmalla pojan kanssa ja Suomen suurimmat(?) Huvipuistot tuli koluttua. No, Lintsillä aikani kuluksi seurasin kanssaeläjiä. Olipas tuhteja tätejä ja setiä. No, se ei vielä mitään, mutta kun tämä nuorisokin alkaa olla turhan tanakkaa. Minä, joka olen 8-vuotiaasta asti ollut liki koko ajan ylipainoinen (muutama vuosi nuorena aikuisena olin kohtuu kokoinen) ja siten tottunut olemaan kilojeni kanssa ja tottunut myös siihen, että saatan olla porukan ainoa punkero, tajusin yhtäkkiä, etten olekaan yksin kilojeni kanssa vaan ympärilläni oli massoittain ihmisiä, ylipainoisia ja osa jopa huimasti enemmän kuin minä. Tunsin jopa itseni pieneksi.
Kävin myös Serenassa, siellä oli paljon itäisen naapurimme väkeä - kielestä päätellen. He olivat suht tuhteja, mutta kyllä niitä oli oman maan väessäkin. Tampereellä Särkänniemessä arastelin mennä vekottimiin, mutta sitten kun katselin ympärilleni, ei pelottanut enää. Jos niitä kaikkia oli koneet kestäneet, niin kyllä minuakin ja kestihän ne.

Toisaalta, Linnanmäellä (ja Särkänniemessäkin taisi olla) esitteissä on maininta, ettei tiettyjä laitteita suositella korkeasta verenpaineesta, tuki-ja liikuntaelinsairauksista tai sydänsairauksista poteville. Jossain löytyi maininta ettei sovi isokokoisille (= siis lihaville?). Suoraan ei sanottu missään painorajoituksesta, jota tosin suosittelisin, kuten hisseihin... Esim. erään kookkaan ystävättäreni kanssa kokeilimme erästä vekotinta. Pahaa teki, kun se piti aikamoista hankaavaa ääntä kiskollaan. Liekö voivotteli ylipainosta, se oli ihan mahdollista, kun kaksi kookasta tätiä lapsineen oli kyydissä...

No, ensi kesänä ollaan sitten ihan eri kokoluokkaa eikä mitään pelkoa koneiden hajoamisesta

Tulipa tuosta Ailan kirjoituksesta mieleen eräs tapahtuma.

Olin nuorehkolla miespuolisella kampaajalla, joka koitti vivusta vääntäen kammeta kampaajatuolia ylöspäin. Eipä se noussut. Pojanplanttu tokaisi hymyillen, että ei se jaksa nostaa sua. Voihan rähmä, että hävetti. Ylöshän se oli siitä noustava, että saatiin tuoli kammettua oikeaan asentoon. Yleensä nautin kampaajasta, mutta silloin toivoin, että voikun pääsisi nopeasti pois täältä.

Nimimerkki: Nyt jo naurattaa

Billie

Tulipa tuosta Ailan kirjoituksesta mieleen eräs tapahtuma.

Olin nuorehkolla miespuolisella kampaajalla, joka koitti vivusta vääntäen kammeta kampaajatuolia ylöspäin. Eipä se noussut. Pojanplanttu tokaisi hymyillen, että ei se jaksa nostaa sua. Voihan rähmä, että hävetti. Ylöshän se oli siitä noustava, että saatiin tuoli kammettua oikeaan asentoon. Yleensä nautin kampaajasta, mutta silloin toivoin, että voikun pääsisi nopeasti pois täältä.

Nimimerkki: Nyt jo naurattaa

Jep, tuostakin voisi ajatella, että jos sinua hävettää, niin eiköhän hävetä sitä poikaakin - tai ainakin pitäisi hävettää :lol:

Näistä huvipuistoista muistui mieleen NOLO TAPAUS PUUHAMAASSA, vaikkei tämä suoranaisesti painoon liitykkään.

Menin poikani, joka oli silloin n. 5 v., kanssa sellaisella joutsenveneellä polkemaan lammikon ympäri. Polkimet meni jotenkin jumiin ja jäimme sinne kaislojen taakse ja kaikki meni meistä ohi. Onneksi mies, joka odotti laiturilla, rupesi kaipaamaan perhettään. Puuhamaan virkailija tuli pelastamaan meidät soutuveneellä pois sieltä lammikosta.

Olenko Suomen ainoa ihminen, joka on joutunut MERIHÄTÄÄN JOUTSENVENEELLÄ PUUHAMAASSA ops: :P :P :roll:

Minulla oli ensimmäisen lapsen syntymässä vähän samantyyppinen kokemus, kuin sinulla kampaamossa Billie! Olin juuri synnyttänyt poikani ja piti lähteä osastolle nyytin kanssa. Tomera sisar hento valkoinen komensi, että menepäs nyt sänkyyn pitkäksesi niin hän työntää minut salista osastolle. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty! Sänky ei hievahtanutkaan vaikka hän kuinka yritti puhkua ja punnertaa! Minä nousin ja sanoin että eiköhän käy helpommin näin. Otin sängynpäädystä kiinni ja työnsin sen itse osastolle. Hoitsu toi nyytin perässä...

Tästä on jo yli 10 vuotta, nykyäänhän ne komentavat heti jalkeille, eikä kukaan tarjoa kyytiä sängysä makoillen ulos salista. Niin ne ajat muuttuu!

Kyllä toi itsetunto on outo juttu... Itse olen ollut lapseni syntymään saakka todella hoikka ja keräsin jopa katseitakin. Sen jälkeen kilot alkoivat kertyä ja tässä sitä ollaan

Pikku hiljaa on alkanut tuntumaan, ettei halua esiintyä vieraiden ihmisten joukossa ja alkanut suorastaan häpeämään itseään vaikka en ehkä suuremmasta päästä olekaan (169/81) Kumma, kuinka sitä haluaa kuin painua taka-alalle! Pahimmalta tuntuu, kun oma mies katsoo esim saunassa pullistunutta mahaa ja perää sivusilmällä ja tietää tasan tarkkaan, mitä ajattelee

Mutta nyt ajattelin, että on aika ottaa itseään niskasta kii ja tehdä jotain, ja tulosta on tullutkin! Kohta voi näyttää pitkää nenää ja taputtaa miestä saunassa mahakummulle :P

Onpa muuten jännä homma, että silloin kun olin hieman ylipainoinen häpesin kilojani paljon enemmän. Tuntui, että kaikki muut huomaa kuinka lihava olen. Nyt satakiloisena voin hyvin ottaa bikineissä aurinkoa naapureiden nähden tai mennä uimahalliin, eikä yhtään hävetä. Muut ei tuijota minua enkä minä heitä. Tai voi ne tuijottaakin, sillä en paljon näe ilman laseja. Uidessa niitä käytänkin, mutta en suihkussa enkä saunassa.

Iso-Alli