Itsetunnon kohotus

sunnuntaina, 27. maaliskuuta 2011 klo 15:36 arpoja kirjoitti:

sunnuntaina, 27. maaliskuuta 2011 klo 14:04 Enceladus kirjoitti:

perjantaina, 25. maaliskuuta 2011 klo 09:44 arpoja kirjoitti:

Tässä elämäni varrella olen myös tavannut ihmisiä jotka ovat syystä tai toisesta katkeroituneet. Ja se on mun mielestä vihoviimeinen asia jonka voi antaa itselleen tapahtua. Ehkä tämä katkeruus ja heikko itsetunto kulkevat jotenkin käsi kädessä. Ei ole uskallettu tehdä muutosta, suurtakin, joka olisi avain parempaan elämään. Ja sitten se oma uskaltamattomuus jää kummittelemaan aiheuttaen omasta itsestä näitä negatiivisia ajatuksia.

Semmoisia pohdintoja..

Miten sitten sellaisessa tilanteessa voi olla katkeroitumatta, jos yrittämisestä huolimatta kaikki menee päin mäntyä? Eli jos ei saa töitä, vaikka yrittäisi jne. Tai jos kaverit ympärillä saa kaikkea hyvää (töitä, parisuhteen, rahaa jne.) ja itse ei pääse tilanteestaan, koska ei ole suhteita?

Omia kokemuksia: Jos jotain negatiivista tapahtuu, ensimmäiseksi menen itseeni ja katson olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Ja kuinka ollakaan, 99% se syy tapahtuneeseen johtui omasta itsestä. Mutta tästäkään en katkeroidu, vaan alan tehdä asioita toisin, että tapahtuma ei toistu. Otan opikseni. Ja jos taas on sellainen tilanne että itse en olisi voinut tehdä mitään toisin niin silloin hyväksyn asian niinkuin se on.

Tää on mulla juurikin vaikeus: mistä sitä tietää esim. ihmissuhteissa, että ensi kerralla osaisi tai kykenisi tehdä asioita toisin, kun kaikki on kumminkin monen jutun summaa? Lisäksi jos on vaikka 30 vuotta elämästään jo asennoitunut itseensä tietyllä lailla, niin eiväthän ne omat ajatukset ja asenteet noin vain muutu toisenlaisiksi. Mä olen omasta mielestäni oikeasti tehnyt töitä itseni kanssa, ollut terapiassa, lukenut itsehoitokirjallisuutta, mutta silti esim. luonne säilyy sellaisena kuin on.. Olen arka ja ujohko, vaikka miten itseäni tsemppaisin. Vetäydyn helposti, vaikka joissain tilanteissa se vetäytyminen vaikeuttaa asioita. Stressaannun helposti ja stressissä jään pyörimään ajatuksissa ja tekemisissä jumeihin, jotka tuottavat lisää stressiä.

Mä en oikein ymmärrä, miksi oma elämä menee vaikeimman kautta. Kun pitkän opiskelun jälkeen valmistuin ammattiin 26-vuotiaana, niin parissa vuodessa kävi selväksi, ettei se ammatti ollutkaan sellainen, että kykenisin siinä jatkamaan. Psyyke oli hajota, sairastuin masennukseen ja jonkinasteiseen työuupumukseen, jota hoidettiin vuosia lääkkeillä. Olin valtavan pettynyt itseeni ja koin syyllisyyttä siitä, että olin "turhaan" kouluttautunut ammattiin, jossa en pystynyt olemaan.

Päälle kolmekymppisenä löysin ensimmäisen parisuhteeni ja se suhde ajautui seitsemän vuotta myöhemmin umpikujaan, vaikka olin omasta mielestäni tehnyt kaikkeni ja yrittänyt - ei se vaan riittänyt, kun tein vääriä asioita ja ilmeisesti myös väärän ihmisen kanssa. Kaikilta yhteisiltäkin vuosilta meni pohja pois lopussa, kun puolisko totesi, ettei hän edes alussa ollut rakastanut.

Nuo molemmat (ammatin vaihto ja parisuhteen hajoaminen) ovat asioita, joita jotkut ihmiset eivät eläissään koe: näin ulkoapäin näyttää, että he tyytyväisinä puuhaavat siinä samassa kehikossa, joka järjestyi heidän ympärilleen jo parikymppisenä. Ja itse huomaa nelikymppisenä olevansa taas aika alussa ja pelkää, ettei siitä alustaa taaskaan seuraa kuin uusi hajoaminen, kun kerran niin aikaisemminkin on käynyt.

Anteeksi, tuli tämmöinen purkaus. Voisi kai tiivistää samaan kuin mitä Enceladus kyselee... Eli jos yrittämisestä huolimatta epäonnistuu, niin miten elää katkeroitumatta ja miten jaksaa uskoa ja luottaa itseensä?

^Olen samaa mieltä Bullakaksen kanssa. Jos on koko ikänsä saanut kuulla, että on nolla, niin siinä ei noin vain itsetuntoa saa takaisin. Sitten jos parisuhteet eivät vain onnistu, eikä edes tapaa ketään kunnollista, jonka kanssa olisi mahdollisuus onnistua. Kolmikymppisenä sinkkuus voi tuntua taakalta.

Samoin jos kouluja on käyty, eikä töitä vain saa tai löydä. On aika turhauttavaa huomata kolmikymppisenä, että niitä työttömyyspäiviä on enemmän kuin töitä työuran aikana yhteensä. Pelkään koko ajan, että jospa tämä AMK-tutkintokaan ei riitä.

Minäkin olen vielä sellainen ihminen, että syyttelen itseäni, jos jokin menee pieleen. Jään vielä märehtimään asioita. Myönnän kyllä, jos vika on minussa, mutta syytän itseäni silloinkin, jos vika on toisessa.

Mun elämänkoulu on ollut tähän mennessä niin kova, että lähinnä naurattaa nykyiset harmin aiheet. Tänään viimeksi kiukkusin kun on liian pieni vessa aikuiselle, kahdelle muksulle ja kahdelle koiralle. Kun koirat vaativat tassupesua, pyykkikone lataamista ja lapset vessarauhaa ja kun kääntyy millinkin niin lyö kyynärpäänsä suihkuseinään.. Sitten hetken päästä muistin että en minä halua pelkän vessan takia muuttaa. On onni että minulla on kaksi lasta, kaksi koiraa, terveys tallella, työtä.. Että minulla on elämä. Olen 29 vuotta täyttävä ja mun kokonaan itse kasvattamani lapset ovat aloittamassa koulu-uransa vuoden sisällä.

Ihmiset pitää mua jääprinsessana ja kovana muijana, koska esimerkiksi töissä ei ole sellaista haastetta tai kiirettä, josta en selviytyisi. Jopa nautin niistä haasteista. Mutta se avunpyytäminen vasta vaikeaa onkin.

Mun elämä on revitty kappaleiksi pari kolme kertaa nuoreen ikääni mennessä. Aina olen pala kerrallaan saanut elämäni palikat kohdilleen ja jatkanut entistä kokemusrikkaampana sekä hyvinvoivampana eteenpäin.

Tiedän ettei mua voi enää tän pahemmin riepotella, joten osaan suhtautua elämään nykyään paremmin. Vaadin ihmisiltä paljon, koska vaadin myös itseltäni paljon. Miksi tyytyä huonoon, kun voi olla priimaa? Sama pätee myös ihmissuhteisiin, jos ei natsaa niin se on heippahei. Olen tottunut kovimman käyttä pärjäämään yksin. Ja mielummin olenkin yksin, kuin yhtään huonommassa ihmisuhteessa.

Vielä olisi opeteltavaa: nauttia hetkestä ja järjestää omaa aikaa, siihen palautumiseen ja akkujen lataamiseen.

Bullakas toi kyllä loistavasti esiin omia ajatuksiani tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa.

Parisuhde on päättymässä kolmen vuoden yhteiselon jälkeen. Valmistun ammattikorkeasta alalta josta töitä on vaikea saada ja en ole enää varma että onko työ edes sellaista jota haluaisin tehdä. Työttömänä en halua pyöriä koska tiedän että pääni hajoaa siitä todella nopeasti. Nytkin on mieli kovilla ja olen jo joutunut turvautumaan ammattiapuun. Olen ollut välillä töissä kokopäiväisesti ja myös osa-aikaisesti. Viimeisimmän puolitoista vuotta vain opiskellut.

Nyt kun tipun taas täysin tyhjän päälle tuntuu elämä aivan uskomattoman epäreilulta. Olen ajatellut hakeutua lähihoitaja koulutukseen jotta saisin ammatin joka työllistäisi helposti. Näin säästäisin mielenterveyttäni työttömyydeltä. Täytän kohta 27 vuotta ja tuntuu niin typerältä vielä ruveta opiskelemaan kun olisin voinut päätyä lähihoitajaksi jo 19 -vuotiaana. Henkinen kypsymiseni on vain ollut niin uskomattoman hidasta että en olisi nuorempana voinut ajatella sosiaali- ja terveysalan koulutusta.

Kavereilla on lapsia tai suunnittella ainakin. Osalla on myös omat asunnot. Itse olen samassa tilanteessa kuin 16-vuotiaana. Ei tunnu kivalle. Saan tsempata itseäni aika kovasti että tästä vielä nousen. Olen niin kateellinen ihmisille jotka jo nuoresta tietäävät mihin pysytyvät ja mihin eivät. Itseppä olen itseni tähän tilanteeseen ajanut. Lapsia en tosin ole ajatellut hankkivani kuin korkeintaan joskus reilusti yli kolmekymppisenä, joten sen suhteen en onneksi ainakaan vielä katkeroidu.

Nuorena vaan kuvitteli että ei todellakaan olisi tässä pisteessä enää tässä iässä. Mutta uskon kyllä että kaikilla on ongelmansa vaikka elämä kuinka ruusuiselta näyttäisi. Tiedän parin jotka on olleet juuri sellaisia super suorittajia ja joilla kaikki tuntuu onnistuneen ja haaveet toteutuneet, mutta he eivät saa lapsia. Tai unelmapari yläasteelta asti, joita monet varmasti kadehtivat. Tosiasiassa mies vetää naista turpaan (ainakin) humalassa. En tarkoita että muitten hankaluuksista pitäsisi olla iloinen vaan että saa vähän sellaista suhteellisuutta elämään.

sunnuntaina, 27. maaliskuuta 2011 klo 21:18 Narna kirjoitti:

Vaadin ihmisiltä paljon, koska vaadin myös itseltäni paljon. Miksi tyytyä huonoon, kun voi olla priimaa? Sama pätee myös ihmissuhteisiin, jos ei natsaa niin se on heippahei.

Toivottavasti ihan turha sivuhuomio, mutta vanhemmat tekevät lapsilleen aika lailla hallaa vaatimalla aina vaan parempia suorituksia. Helposti sitä oppii, ettei ole hyvä omana itsenään, vaan sitten vasta, kun on saanut kympin kokeesta (ei ysin, siinähän on vielä parannettavaa) ja esim. pitänyt ikävät tunteet (kiukun, pettymyksen, vihastumisen) piilossa vanhemmiltaan. Siitä opetuksesta voi olla elämänmittainen tie ulos.

Onneksi turha sivuhuomio. Lapseni ovat hyvin temperamenttisiä ja isommalla on mitä luultavimmin adhd, että näillä mennään. Vaatiahan toki voin että aikuisia tulee kuunnella ja säännöistä pitää kiinni, mutta.. Ne ruusun piikitkin kuuluvat asiaan. Ja hyvä niin.