Itsetunnon kohotus

Painon vaikutus ulkonaköön ja sitä kautta minä kuvaan on mielestäni myös sidoksissa itsetuntoon. Olen itse pudotellut parikymmentä kiloa viime vuonna ja kummasti ryhti on parempi ja pää pystymmässä kun on liikekannalla. Tuossa jossain viestiketjussa joku kuitenkin sanoi että painon pudotus ei ole ainoa lääke huonoon itsetuntoon. Jäin asiaa pohtimaan ja mietin itselleni 'treeniohjelmaa' siihenkin eli kuinka jumppaan itsetunnon kuosiin.. Hyvin vinkkejä, ajatuksia ja kokemuksia vastaanotetaan iloa mielin

Itsetuntoon auttaa mielestäni se, että opettelee pitämään itsestään. Ei se paino ole ainoa asia, minkä kautta itseäni määrittelen - toisaalta kun sairastin teininä syömishäiriötä, se valitettavasti oli ainoa asia. Ajattelin, että ihmisarvoni kasvaa sitä mukaa kun painoindeksi laskee.

Itsetuntoon auttoi se, että mietin omia hyviä puoliani: olen tukenut kaveria ongelmissa, ollut hauskaa seuraa jossain illanvietossa jne.
Myös ulkonäköön liittyvät hyvät puolet, esim. nätti hymy, ovat olemassa siellä kilojen allakin. Rohkeasti, esimerkiksi pukeutumalla, voi niitä korostaa. Viime syksynä ostin ulkoilupuvun, vaikka pitkään olin sitkutellut kurjilla kamppeilla, koska "ostan paremman sitten kun laihdun". Sitten mietin, että jos asianmukaiset vermeet tekevät liikkumisesta mukavampaa ja vapauttavaa, on puvun osto ehkä vain investointi omaan terveyteen Vastaavasti vaatteiden kohdalla kannattaa ostaa rohkeasti oman kokoisia vaatteita. Ei se, että kokoa pienempi menee päälle, välttämättä tarkoita sitä, että se näyttää myös hyvältä. Usein päinvastoin.

Kun tämä ajattelumuutos on tehty, painon pudotus tuntuu enemmänkin hyvältä teolta, sen jonka minä ansaitsen, sillä rakastan itseäni. Painonpudotus ei tunnu enää pakkopullalta, joka on tehtävä, jotta tämä läskilöllykkä muuttuisi ihmisen näköiseksi.

Moni ylipainoinen on todella kaunis, kun vaan uskaltaa sen näyttää. Ei ylipainon takia kannata unohtaa kampaajakäyntejä tai vaateostoksia tyystin.
Monet ylipainoiset sortuvat mielestäni itseinhoon ja sen takia kopeaan olemukseen. Joskus häpeissäni purin vain hammasta yhteen ja kätkin epävarmuuden ja ylipainon happamaan olemukseen. Tuntui, että jos on "kylmä", ei kukaan voi minua vahingoittakaan...

Kiitos Sehn!

Olen lukenut viestisi monta kertaa sekä eilen illalla että vielä tänään aamulla, ajatuksen kanssa... tosiaan ei se hokkus pokkus temppuja tai jenkkimallisia mantroja välttämättä tarvi vaan ns. tosiasioiden tunnustamista... Olen hyvä tyyppi, osaan tanssia ja laulaa, osaan olla hyvä kaveri. Hmm pistää miettimään, kuinkahan noista itseeään päivittäin tai ainakin säännöllisesti muistuttelisi? Vai olisko se sitten niin että kun osaa laittaa hyvää ruokaa ja saa siitä kehuja niin toteaa että hei minä olen oikeasti hyvä tässä! Niin kai se on, koska se asenne että eihän tämä mitään vesittää omissakin korvissa sen kehun.

Tjaa mikähän se on tämä suomalaisen perisynti että minä nyt vaan olen tällainen... ei minusta ole mihinkään

Pitääpä alkaa potkiskella perisyntiä persuuksille. Eilen illalla itse asiassa pistin sohvalle selälleni ja aloin ihan sormissa laskea omia hyviä puoliani, hassun kuuloista mutta kun sen teki ajankanssa ja itsekseen niin tuli hyvä mieli ja sai virtaa..

Päivä alkoi mukavasti kun vielä Positiivareiden ajatusten aamiainen oli putkahtanut postilaatikkoon upeilla ajatuksilla miettikääpä kuinka totta..

AAMUN AJATUS
Ole mikä olet ja sano mitä tunnet,
koska siitä häiriintyvillä ei ole väliä
ja tärkeät ihmiset taas eivät pane pahakseen.

-Tri Seuss

Sanonta vaatimattomuus kaunistaa kuvaa kieltämättä melko hyvin suomalaista identiteettiä. Liian hyvin myös omaa identiteettiäni. Niin väärin!!! Pitäisi olla ylpeä itsestään eikä koko ajan painaa itseään alaspäin. Oma suurin viholliseni katsoo kuitenkin peilistä.

Pitäisi kyllä alkaa tietoisesti kertoa itselleen hyviä puoliaan, kuten Sehn sanoi. Vaikka niihin ei aluksi uskoisikaan niin ehkä ajan myötä voisi tulla niille myötämielisemmäksi.

Jotain tehtävää varten piti aikoinaan kirjata paperille omia hyviä puoliaan ja puutteitaan. Kuten arvata saattaa, aloitin puutteiden listasta koska se oli niin paljon helpompi. Niitä tulikin sitten puolet enemmän kuin hyviä puolia. Kyseinen testi taisi sitten loppuviimeksi olla joku "miten koet itsesi" tms. Kyllä havahdutti.

Kaunis tuo aamun ajatus. Sitä kohti pitää mennä. Itselleni suuri haaste kertoa omista tunteista edes lähimmille.


Aurinkoista viikonloppua! Pidetään huolta lähimmistämme ja ennen kaikkea itsestämme

Kannattaa muistaa, että on harhaa ajatella: "Sitten, kun olen laihtunut, on myös itsetuntoni kohdallaan" Niin voi käydä, mutta jos on mielestään lihavana täys nolla, niin tulee olemaan sitä jatkossakin. Onnistunut laihdutus kohottaa hetkeksi itsensä arvostusta, mutta samoin tekee kaikki muutkin onnistumisen kokemukset, mutta ei se kokemus kanna loppuelämää.
Täytyy oppia ymmärtämään oma arvokkuus ja ainutkertaisuus kiloista riippumatta.
Saatamme kokea joissain tilanteissa enemmän hyväksyntää ja huomiota hoikistuneina, mutta totuus on, ettei se oikeasti tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä.

Terve itsetunto, jossa tunnistetaan ja tunnustetaan omat heikkoudet ja vahvuudet ei ole "sitten kun"-juttu, vaan todellakin "tässä ja nyt", ja jokaisen savutettavissa. Toisten (kuten minun) itsetunto vain tarvitsee useimmin ja topakampaa päivittämistä, mutta sekin kannattaa vain hyväksyä.

Ollaan hyviä itsellemme

Anka Marie - hieno kirjoitus ja siinä meille kaikille terve muistutus!

Onnea sulle tasapainon löytymiseen!

näinkin yksinkertainen keino voi toimia...

joka päivästä poimit vähintään yhden asian jossa olit hyvä sinä päivänä, jossa onnistuit...ja pikkuhiljaa sitä huomaa että niitä asioitahan on paljon...ja kun ajattelee itse positiivisemmin niin saa enemmän positiivista palautetta itsestään...

Anka Marien kirjotituksen inspiroimana rupesin miettimään omaa itsetuntoani. Olen aina ollut hoikka, joskin n. 25 vuotiaana (eli pari vuotta sitten) painoni alkoi pikkuhiljaa nousta ja nyt pohdin keinoja millä pysäyttää painonnousu ennenkuin homma lähtee kokonaan käsistä.

Olen aina oikeastaan ihmetellyt että miten nuorilla ihmisillä on anoreksiaa ja muita syömishäiriöitä. Itse en ole koskaan nuorempana pohtinut painoani tai kokenut sen vaikuttavan millään tavalla itsetuntooni. Rakensin itsetuntoni hyvin pitkälle kavereitten ja ylipäätään kaveruuden varaan. Minulla oli aina ollut kavereita ja koin että minua pidetään hyvänä tyyppinä. Enkä silti koe että rakensin itsetuntoni muiden varaan vaan että minusta pidettiin juuri sellaisena kuin olin. Eli jossain määrin itsetuntoni oli hyvällä pohjalla.

En osannut verrata ulkoisia ominaisuuksia toisiin koska koin että ihmiset vaan näyttävät erilaisilta ja sillä ei ole painon kanssa mitään tekemistä. Murrosiässä en ihastunut takapuoli ja reisi läskeihini, mut en jotenkin ymmärtänyt että ne voisivat liittyä osittain painoon .

Vielä lukio aikoinakaa en heräännyt pohtimaan painoasioita vaan olin tyytyväinen itseeni. Olin hyvin kaverikeskeinen noihin aikoihin ja vietin paljon aikaa ihan vaan kavereitten kanssa hengaillen. Lukion loputtua jäin kuitenkin yllättäen tyhjän päälle. Luokkamme hajosi ja läheiset luokkakaverini hajaantuivat. Osa jatkoi opiskelua, osa meni töihin, oli seurustelu säätöjä, omia harrastuksia ym. Tässä vaiheessa itse putosin kokonaan kehityksen kärryiltä. En päässyt opiskelemaan enkä saanut töitä. Olin sinkku ja kaiken lisäksi hyvin varovainen miesten kanssa. Yllättäen olin jäänyt kaiken ulkopuolelle.

Tilanne jatkui lähes vuoden ja se romahdutti itsetuntoni. Koin kyseisenä aikana suorastaan syrjäytyneeni. Sairastuin masennukseen ja olin hyvin ahdistunut. Laihduin huomaamattani paljon. Koin olevani henkisesti ihan loppu ja kehoni oli riutunut luisevaksi. MUTTA lopulta pääsin töihin...

Työt aloitettuani punnitsin itseni äitini kommentoidessa riutunutta olemustani. Painoin n. 47 kg ja olen siis 162 cm pitkä. Uskon että laihduin kyseisenä vuotena noin 10 kg. itse en siis huomannut painoni putoavan enkä siis tietoisesti moista yrittänyt. Koin vain olevani riutunut.

Mutta siis sain töitä ja pääsin elämään taas kiinni. Itsetuntoni oli kuitenkin nollilla. Yllätyksekseni naisvaltaisessa työpaikassani kaikki kehuivat hoikkaa olemustani ja pieni kokoisuuttani. Näytin muitten mielestä hyvältä ja koin että muut ihailivat laihuuttani. Sain kuulla asiasta useissa eri tilanteissa ja kommentit olivat siis positiivia ja ihailevia. Sain miespuolisilta työkavereilta myös positiivista palautetta siroudestani ja keveydestäni. Työpaikka oli muutenkin hyvin iloinen ja kannustava ja se paransi oloani kokonaisvaltaisesti.

Olin halunnut koiraa pitkään ja päätin sen nyt hankkia. Ihastuin vinttikoiran sporttisen olemuksen ja hyvään terveyteen. Sain työkavereilta ja jopa ohi kulkijoilta kommentteja miten on koira ja omistaja toistensa näköiset, eli laihoja ja ptikäjalkaisia oltiin molemmat. Eli useissa elämän osa-alueissa painoni nostettiin esiin ja siitä saattoi tosiaan kommentoida tuntemattomatkin ihmiset. Ja aina kommentit oli positiivia ja ihailevia.

Lopputulos siis oli, että työkaverit tahtomattaan saivat runnellun itsetuntoni perustumaan siihen että olen laiha ja sitä myöten upea. Laihana minua ihalillaan ja laihana muut katsovat että mitä sinä syöt kun pysyt noin laihana. Minu pidettiin terveiden elämäntapojen esimerkkinä.

Nyt kun painan taas lähes 60 kiloa, on minun erittäin vaikea olla ajattelematta että jos olisin 10 kiloa kevyempi kaikki ihailisivat minua ja voisin paljon paremmin. Itsetuntoani en voi perustaa enää kaveruuteen ja siihen että olen hyvä tyyppi, koska en enää osaa edes luottaa ihmisiin kunnolla ja toisaalta tässä iässä ei enää muodosteta niin tiiviitä kaveruussuhteita. Paino on asia jota voit periaatteessa hallita ja jonka hallitsemattomuudella voit syyllistää itseäsi. Itsentunto on monimutkainen asia. Tällä hetkellä koen olevani jumissa monella tavalla. En saa laihdutettua, mutta en osaa hyväksyä itseäni myöskään tälläisenä. Mutta jotain tasapainoa on pyrittänä silti saamaan. Jotenkin toivon että olisin aikuisiälläkin pysytynyt pitämään sen naiivin asenteen painoa kohtaan joka minulla oli nuorempana. Kaikki oli silloin helpompaa.

Todella hienoja kirjoituksia Anka Marie ja vadelmamunkki. Yhteiskunnassamme on todella vääristyneet arvot, kun ihmisten arvostus ja ihailu perustuu ulkonäköön, painoon, suorittamiseen, taloudelliseen menestykseen sekä siihen, kuinka suosittu on.

(Toivon, että jos ette niin ole jo tehneet, niin laittaisitte näitä kirjoituksianne sellaisillekin palstoille, joissa pyörii juuri sellaisia pinnallisia tyyppejä, lähinnä miespuolisia henkilöitä, joiden kommenttien takia monen päivä menee pilalle. Tiedätte varmaan, millaisia tyyppejä tarkoitan.)

Toisaalta ihminen on laumaeläin ja tarvitsee toisista ihmisistä peiliä, eikä itsetunto voi perustua pelkästään omaan asennoitumiseen ja ajatteluun. Jos joku ei koskaan saa positiivista palautetta tai hyväksyntää muilta, laskee itsetunto väkisinkin, vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti itsestään. Läheiset ihmiset ovat siksi todella tärkeitä, joten älkää pitäkö heitä itsestäänselvyytenä. On monia ihmisiä, joilla ei ole lainkaan läheisiä. Kuinka silloin noustaan pohjamudista, kun kukaan ei ole tukemassa?

Minua ärsyttääkin sanonta, jonka mukaan ensin pitää oppia rakastamaan itseään, ennen kuin voi rakastaa muita, ja ennen kuin joku muu voisi rakastua sinuun. Kuinka voi oppia rakastamaan itseään, jos koskaan ei saa rakkautta tai hyväksyntää keneltäkään? Silloin tapahtuu herkästi niin, että perustaa itsetuntonsa esim. juuri laihduttamiseen, ja elää "sitku"-elämää. Ja jos siinä kerta käy niin kuin vadelmamunkin tapauksessa, että laihtumisen jälkeen saa ihailua osakseen, ei mikään ihme, että tällainen ajattelu saa vahvistusta.

Joskus voisi olla vaan hyvä, että arvostus tulisi ulkopuolelta, esim. rakastumisen kautta, jotta huomaisi, että joku muu arvostaa sinua sellaisena kuin olet, ja sitä kautta oppisit itsekin arvostamaan itseäsi. Yksin se on niin paljon vaikeampaa.

Nyt kun on yli 60 mittarissa ja yhteensä kymmeniä kiloja vuosien aikana laihduttanut ja taas kerännyt ne takaisin, huomaa, kuinka ympäristövaikutteisia me ihmiset olemme.

"Kissa kiitoksella elää" sanoo vanha sananlasku ja siihen uskoonhan me olemme kasvatetut. Emme osaa antaa emmekä ottaa vastaan palautetta, varsinkaan sitä positiivista.

Koska olemme varsinkin positivisen palautteen nälkäisiä (johtuu sen puutteesta), siinä käy kuten hyvän ruoan ääressä: nälkä kasvaa syödessä. Jos sitä ei tule, olemme varmoja, että minussa ei ole mitään hyvää.
Mitäs jos vuosien kehumiset alkavat olla arkea, muut ovat tottuneet jo siihen hoikkaan tytteliin, eihän sitä vanhaa rohjaketta, johon verrata, ole enää näkösällä? Mutta silti toivomme, että joku vielä muistaisi...

Kokeilkaa tällaista motivointikeinoa:
Kirjoita itsellesi kirje aivankuin olisit itsesi paras ja luotetuin kaveri. Aloita vanhanaikaisesti "rakas Maija" ja kerro kuinka iloinen olet, että sinulla on sellainen kaveri. Kerro mitkä ovat hänen hyvät puolensa, mistä erityisesti iloitset. Muistele kaikkea kivaa mitä teitte ja koitte. Kerro miten ihailit häntä jossain tilanteessa jne.

Koska kukaan ei ole täydellinen, voit kertoa, että joissakin asioissa olisi tsemppaamisen varaa. Perustele vaikka painonpudotus / tupakoinnin lopetus asioilla, jotka sinulle, parhaalle kaverille, ovat tärkeitä. Kaikkihan tietävät yleiset perusteet terveelliselle elämälle, mutta jos kaveri kertoo, että minusta on kurjaa, etten voi kutsua tupakoivaa kaveria kotiin oman allergiani vuoksi, on se pysähdyttävämpää, kuin sanoa, että voit kuolla keuhkosyöpään kolmenkymmenen vuoden kuluttua.
Kerro myös kuinka voit auttaa häntä elämän muutoksissa ja kriiseissä.

Kun olet kirjeesi kirjoittanut, lue se muutaman kerran läpi, katso oletko ollut rehellinen ja avoin. Oletko muotoillut lauseet rakentavasti ja motivoivasti.

Allekirjoita kirje "rakkain ystäväsi" tms., pistä kuoreen, sulje se ja vie postiin.
Kun saat kirjeen, lue se huolellisesti läpi ja vastaa, jos koet tarpeelliseksi.

Kokeilkaa ja kertokaa tunnelmistanne.