Törkeitä kommentteja

Huoh että mieltä ylensi kävellä 13h työpäivän jälkeen hikisenä kotiin ja kuulla joltain naisihmiseltä kommenttia: "Kattokaa mite ruma ja lihava akka ja kuinka saatanan iso perse" "Hei akka laihuta" "reidetki hyllyy hyi saatana, laihuta"...ja sillee kovaan ääneen et siinä kuuli kaikki 20m säteellä. Että ihan hyvin nostatti fiilikset tähän viikonloppuun

perjantaina, 6. elokuuta 2010 klo 22:01 Chott kirjoitti:

Huoh että mieltä ylensi kävellä 13h työpäivän jälkeen hikisenä kotiin ja kuulla joltain naisihmiseltä kommenttia: "Kattokaa mite ruma ja lihava akka ja kuinka saatanan iso perse" "Hei akka laihuta" "reidetki hyllyy hyi saatana, laihuta"...ja sillee kovaan ääneen et siinä kuuli kaikki 20m säteellä. Että ihan hyvin nostatti fiilikset tähän viikonloppuun

Chott kai ymmärrät että tolla BMI:llä sua ei oikeesti lihavana nää kukaan! Ihan uskomatonta porukkaa, tais olla aika paljon itsellään ongelmia niillä

prinsessa93 Joo siis muutenhan olisin menny takasin huutamaan mutta huomas ettei siitä tässä tapauksessa olis mitään tulosta tullu Tuntuu vaan että aina sattuu tuommosia älykääpiöitä vastaan kun muutenkin meinaa hypätä seuraavaan kaivoon mikä tielle sattuu (eli on joko tosi väsyny/vittuuntunu/on käyny jotain valmiiks masentavaa). Semmosena kirsikkana kakun päälle

Tästä aiemmasta hikoilu-keskustelusta saan aasinsillan omaan aiheeseeni. Olen lapsesta asti ollut erittäin kova hikoilemaan ja kasvoni menevät kirkkaanpunaisiksi. Ylipainoiseksi en voi oikeastaan itseäni kutsua (tosin tällä hetkellä BMI reilut 26), täällä Kiloklubissakin olen lähinnä vakiinnuttamassa terveellisiä ja säännöllisiä elämäntapoja. Urheilullisena ihmisenä pyrin kuitenkin painoa pudottamaan ihan siksi, että vammariski pienenisi merkittävästi.. no, se on tarina erikseen.

Lapsena olen saanut muilta lapsilta varsin ilkeää huomauttelua punaisista kasvoistani, ja ne muistot pysyvät matkassa edelleen. Seurauksena on, että vaikka asian tiedostan ja ymmärrän ikävän oloni syyn, minun on varsin vaikeaa liikkua julkisesti ilman paksua, erittäin peittävää meikkiä. Perusmeikkivoiteena käytän teatterimaskeerauksissakin käytettävää, hyvin peittävää ainetta jne. Ongelmaksi tilanteen tekee se, että myös hikoilen kasvoistani, joten eihän se meikki koko päivää pysy.. Ja siis hikoilu ja punaisuus lenkillä tai urheillessa on normaalia, se ei minua häiritse. Puhun ihan "normaali"tilanteista, esimerkiksi juhlissa, lounaalla, ystävien kanssa aikaa viettäesä, ym. Aikuisiällä en ole enää niin paljoa kuittailua punaisuudestani saanut (johtunee myös tehokkaasta meikistä), mutta edelleen "paloauto", "rapu" tai "tomaatti" -kuittailut ovat melko tuttuja.

Viime aikoina, vaikka paino on vain noussut (tai ehkä juuri sen vuoksi), olen päässyt vähän eroon moisista ajatuksista ja suhtautuminen omaan ulkonäköön on muuttunut huomattavasti lempeämmäksi. Kun loppujen lopuksi, sisäistä hyvää oloahan minä haen, ja ulkonäkö tai vaakalukema on itse asiassa vain pieni osa sitä kokonaisuutta mikä ratkaisee.

Kun näistä mummoista nyt on ollut puhetta, niin jaanpa omanki mummotraumani. Äitini äiti on aina ollut ikävällä tavalla suorasanainen ja on usein pahoittanut monien sukulaisten mielet, kaikki kuitenki tietävät, että "no se nyt vaan on tuo mummo tommonen".
Kun olin aika alussa tämän laihuttamisprojektini kanssa, niin oli aivan positiivista kun mummo jossain sukukökkäjäisissä huomautti, että onpa hienoa kun olet vähän hoikistunut. Ite olin jopa vähän ihmeissään, että asia tuli häneltä niinkin kannustavasti ja hienotunteisesti ilmaistua. Olin silloin laihtunut n. 4 kg suht lyhyessä ajassa.
No eipä mittään, tuli uudet kökkäjäiset ja kahvipöydässä äitini sisko uteli, että paljonko olen jo laihtunut. Ennenkuin ehdin suutani avata, niin mummo siihen kommentoimaan, että "No varmaan on tullut kaikki jo takaisin!" Siis voi helevetti, kyllä kävi mielessä, että no mikähän se tänään sattuu hiertämään hällä. Perkeles. Olin kuitenki laihtunu siihen mennessä jo 4 kg lisää, eli siis yht. 8kg. Tuli vähän semmonen fiilis, että vidu kiva, oon omasta mielestä tosi hyvin suoriutunu ja ollu tosi ilonen siitä, että näytänkö sitten muitten mielestä siltä ko oisin sama lösö ko muutama kuukausi sitten. Ei kuitenkaan tuota ylipainoa alunperinkään ollu ko muutama kilo, niin minusta ainaki 8 kg on ihan hyvin. Ärsytti ihan pirusti.
Niin ja sitten vielä udeltiin sitä, että no paljonko meinaat vielä laihduttaa ja kun vastasin, että saman verran lisää, niin siihen mummo sitten, että "No sinunhan on täytyny sitten olla TOSI paljon ylipainonen sillon ko alotit, jos tuommosen jälkeen vielä pysyt luurankoa kummempana!" Ööö, no en itseasiassa... Että NICE..
Oli kyllä tosi mukavaa siinä sitten hiljaa vetää täytekakkua naamaan koko suvun kuultua näitä "totuuksia"..

Unohda koko juttu nachz, sillä itsellesi sinä laihdutat ja tiedät paljonko olet laihtunut. uskoisin voivani samaistua tuohon tilanteeseen, kun kerran eräs henkilö sanoi minulle ihan rakentavassa hengessä, että sun pitäs varmaan miettiä tuota painoasi ihan vakavissaan ja aloittaa painonpudotus tai jotain siihen suuntaa. ihan oikeassahan hän oli,mutta olin jo pudottanut muistaakseni 11 tai 12 kg eli hän ei edes ollut huomannut sitä. Minun kohdalla kyllä en sitä ihemetellyt, kun ylipainoa eli niin paljon, että se 11-12 kg ei sitten varmaan edes nökynyt minussa.

Tuli vielä mieleen, että jos mummollasi on dementia, vaikka vain lievänä niin siinä kuuluu sairauden oireisiin joillekin henkilöille ilkeily. He saattavaat loukata tosi pahasti, vaikka eivät sitä edes tarkoita eivätkä sitä myöskään itse edes huomaa.

yläaste oli kamalinta aikaa elämässä. saattoi yllättäen tulla joltain luokkalaiselta tekstiviesti :"kiva vararengas", käytävillä aina jonkun yrittäessä kävellä ohi "väistä läski" ja kotona jos yritti syödä toista leipää, äiti katsoo nenänvartta pitkin "vähän voisit alkaa rajoittaa". ja koskaan en ole ollut ylipainoinen.

Vaikka sitä koittaa unohtaa asioita, niin joskus ne vaan nousee mieleen. Nyt oikeastaan jo naurattaa, mutta silloin ei.
Olin 24vee ja aika sievä mielestäni, mutta kovin arka miesten suhteen.
Olin kuskina kaverilleni ja istuttiin hiljaisessa, melkein tyhjässä baarissa ja odotin että pääsen lähtemään kotiin.

Nojailin tiskiin tylsistyneenä ja samassa viereeni pölähtää melko (siis todella) epäsiisti, todella pahanhajuinen nuorimies työkamppeissa. Pienessä nousussa posket punoittaen tuli höökaamaan, että "miks sä täällä yksin istut". Sivuutin sitä jollakin epämääräisellä "kaveria...mmm...odotte...mmmööö" ja loput lauseesta kahvikuppiin...

Sitten se alkoi teettää juttua, enkä mä halua olla koskaan epäkohtelias, niin juteltiin sitten hetken.
Pari kipakkaa mielipidettäkin hänelle annoin jostakin asiasta ja hän innostui. Hihkui, että "sähän olet fiksu nainen" ja alkoi vaatimaan minua juttukaveriksi hotellille. Saisin kuulemma nukkua hänen sängyssään, hän nukkuisi sohvalla. No ei innostanut yhtään!!

Tietysti hän vähän pettyikin, mutta eron hetkellä saatteli kauniisti sanoilla: "sä olisit ihan täydellinen nainen jonka kanssa mä voisin mennä vaikka naimisiin, JOS OLISIT VAIKKA PARIKYMMENTÄ KILOA KEVYEMPI, sit sä olisit ihan sievä".
Pakko tunnustaa, että oli lähellä etten sanonu rumasti takaisin. Kehu se kai tuokin sitten oli mutta kun en silloin ollu edes lihava.

Sain pidettyä suuni kiinni, onneksi. Ei se oikein siinä känässä tajunnu, että sen sanat mä tulkitsin näin...
Nyt lähinnä naurattaa.

perjantaina, 6. elokuuta 2010 klo 22:01 Chott kirjoitti:

Huoh että mieltä ylensi kävellä 13h työpäivän jälkeen hikisenä kotiin ja kuulla joltain naisihmiseltä kommenttia: "Kattokaa mite ruma ja lihava akka ja kuinka saatanan iso perse" "Hei akka laihuta" "reidetki hyllyy hyi saatana, laihuta"...ja sillee kovaan ääneen et siinä kuuli kaikki 20m säteellä. Että ihan hyvin nostatti fiilikset tähän viikonloppuun

Minkäs ikäisiä nää huutelijat olivat. Minä olen monesti pysähtynyt ja jutellut eli antanut heille pienen kasvatustuokion. Itse olen ollut tuollaisena yläasteikäisenä ja alle 2-kyumppisenä tosi normaalipainoinen ja vielä kun liikuin paljon niin myös kiinteä. Aloitan yleensä keskustelun sillä, että onko heidän käytöksenä heidän mielestään ihan ok ja sopivaa käyttäytymistä. Sitten yleensä siirryn aiheeseen, että mitä tulee tuohon sisältöön mitä huutelitte niin kaikilta osin se ei pidä edes paikkaansa, mutta katsotaanpa minkälaista lihaa teiltä itseltänne löytyy ja yleensä jolatain siellä aina yleensä useimmilla nuorilla nykyisin on löysää vaikka ovat normaalipainoisia eli vatsa pullottaa farkkujen yli. Keskustelen, että minä en ilkeisi liikkua missään, jos minulla retkottaisi maha tuolla tavalla paljaana ja vielä on noin löysä. Sitten kysyn, että miltä se kuulostaa teistä, kun sanon tällaisia asioita teille, että jokaisessa meissä löytyy arvosteltavaa, mutta se ei oel hyvien tapojen mukaista, että huuletelt ja loukkaat toista ihmistä. Yleensä sanon heille, että kun edes pikkusen liikkuisitte niin pääsisitte noista löysistä vatsamakkaroista, kun muuten olette niin sieviä nuoria naisia. Annetaan vaaan kaikkien elää ihan rauhassa. Enhän minäkään huutele teille, vaikka ajattelen monen moista teistäkin. Lopetan yleensä keskustelun siihen, että minä olen itse ollut huomattavasti pienenmpi teidän ikäisenä juuri siksi, että liikuin ja kiinteälihainen. Se miltä te näytätte 20-30 vuoden päästä ei kukaan tiedä.

Joskus olen ilokseni nähnyt sitten, etä joku niistä joita olen puhutellut on lenkillä tai kuntiksella tai pyöräilee. Voi olla, että on tehnyt sitä aiemminkin jo, mutta minusta tuntuu aina silloin, että kyllä ne jotain kuunteli, kun edes yksi on alkanut liikkua.

Kaikkien kanssa ei voi tätä keskustelua käydä, mutta aika monen ryhmän kanssa olen käynyt. Aina se huutelu ei kohdistunut edes minuun, vaan johonkin toiseen henkilöön, mutta en ole voinut olla puuttumatta asiaan. Välillä tietty tulee tuutin täydeltä kaikkea kaunista heidän suustaan, mutta silloin katson parhaammaksi perääntyä, koska maaperä ei ole kovin hedelmällinen silloin.

Kun lapsen suusta kuuluu vastaavaa niin yleensä sanon, että juttelepa äitisi ja isäsi kanssa, että mitähän he ovat mieltä, kun huutelet noin rumasti täällä muille asukkaille/ihmisille. Jos on kysymys koululuokasta niin silloin yleensä juttelen opettajalle, että on tainnut tapakasvatus jäänyt väliin tältä luokalta ja ihan asiallisesti ovat ottaneet ja kerrankin yksi poika tuli pyytämään minulta anteeksi sitten siellä altaalla, kun oli käyttäytynyt huonosti minua kohtaan aiheena: ylipaino.

Myös se vaatii itseltä sellaisen fiiliksen, että olet vahva. Aina ei jaksa alkaa kasvattamaan muiden lapsia tai nuoria tässä asiassa.

lauantaina, 25. syyskuuta 2010 klo 09:05 Milla-Riikka kirjoitti:

...Kun lapsen suusta kuuluu vastaavaa niin yleensä sanon, että juttelepa äitisi ja isäsi kanssa, että mitähän he ovat mieltä, kun huutelet noin rumasti täällä muille asukkaille/ihmisille.

Minullakin oli sellainen vaaleanpunainen kuvitelma, ettei vanhemmat hyväksy tuollaista käytöstä. Tulipa mieleeni tilanne, kun kerran naapurin pikkupoika kysyi minulta miksi olen lihava ja siteerasi sitten äitiään: "äiti sanoi, että läskit on ääliöitä, kun ei osaa syödä vähempää"
Hän sai minut aika hiljaiseksi. Äitinsä oli se ystävällisesti käyttäytyvä naapurin nainen, jota olin pitänyt ihan fiksuna.