Suhde omaan kroppaan ylipainoisena

Hhmm... tän ketjun otsikko pisti miettiin. Mä olen sairastanut 8 vuotta syömishäiriötä eri muodoissa ja nyt kolmatta vuotta ns. terveiden kirjoissa. En ole koskaan aiemmin ollut niin painava kuin nyt toivuttuani, mutta toisaalta en ole ikinä tuntenut itseäni niin keveäksi kuin nyt toivuttuani. Kerrankin olen sinut painoni kanssa ja tykkään itsestäni. Olen tuplat painoltani siitä mitä joskus, mutta en tunne olevani niin iso. Pidän itsestäni ja liityin tänne jotta söisin terveellisesti ja totesinkin että noi väripallot auttaa paljon ja helpottaa ruokavalion miettimistä. 5 kg on siinä sivussa jo lähtenyt. Laihduttaa siten kuten sen aikoinaan ymmärsin en aio enää ikinä ja nytkin tarkkailen erittäin vahvasti tuntemuksiani ja vointiani.

Eli suhde kroppaani on kait aika ok ja miehiäkin saa jos niitä haluaa Eräs kaverini sanoi ajatelleensa mun kävellessä ohi että siinä on komea nainen. Ett'ä näytän todella hyvältä vaikka en olekaan normien mukaan laiha niin en pyydä sitä anteeksi vaan arvostan itseäni myös näin isona.

No joo tulipas tekstiä, mutta siis olen sinut itseni kanssa, mutta ymmärrän myös terveysedut jotka tulisivat kilojen karistessa joten seuraan sen vuoksi täällä hyviä neuvoja, parannan ruokavaliotani ja nautin elämästä. Ehkä olen ensi kesänä sen 10% kevyempi ja hyövyn painon pudotuksesta terveydellisessä mielessä tai sitten en ole. Se jää nähtäväksi.

Minä tavallaan jollain kieroutuneella tavalla tykkään kovasti läskeistäni On jotenkin mukavaa olla vaan "pullea keski-ikäinen tantta", se ikään kuin antaa luvan muutenkin olla stressaamatta ulkonäöstä. Olenkin lihomisen myötä lopettanut meikkaamisen ja alkanut pukeutua vaatimattomiin ja halpoihin vaatteisiin. Sitä voi tuntea pientä ylemmyydentunnetta kun toiset "turhamaiset" ihmiset puhuu ulkonäkönsä parantelusta eri keinoin

Toisaalta tiedän ettei tämä ole terveellistä kun minulla vielä kertyy kaikki rasva vyötärölle, ja välillä tulee tietysti mieleen että minäkin voisin ehkä vieläkin olla ihan hyvän näköinen, jos ei olisi sellaista vatsaa kuin olisin 6-7 kk raskaana koko ajan. Mutta sitten taas jos olisin hoikka, iskisikö taas ulkonäköpakkomielteet ja stressit kaikista pikkuasioista, kuten ne minua vaivasivat nuorena

perjantaina, 30. heinäkuuta 2010 klo 13:33 Setri kirjoitti:

On jotenkin mukavaa olla vaan "pullea keski-ikäinen tantta", se ikään kuin antaa luvan muutenkin olla stressaamatta ulkonäöstä. Olenkin lihomisen myötä lopettanut meikkaamisen ja alkanut pukeutua vaatimattomiin ja halpoihin vaatteisiin.
Mutta sitten taas jos olisin hoikka, iskisikö taas ulkonäköpakkomielteet ja stressit kaikista pikkuasioista, kuten ne minua vaivasivat nuorena

Tämä on niin tuttua. Vaatteeni ovat lähes pelkästään trikoisia, koska kankaisissa tunnen oloni lihojeni vuoksi tukalaksi. Olen vuosia ajatellut, että vasta sitten kun kroppani on (pysyvästi) tavoitekuosissa, kannattaa jälleen panostaa laadukkaaseen vaatetukseen.
Lisäksi olen ajatellut, mitäpä jos antaisin harmaan juurikasvuni vaan rauhassa kasvaa. Tosin ikää on kuitenkin vielä alle 45v. joten enkäpä ei kannata hankkiutua ihan mummoikäisen näköiseksi (varsinkin kun nykyisin päälle 6-kymppiset ovat niin nuorekkaita).
On levollista kulkea esim. täpötäysien terassien ohi, kun tietää olevansa "näkymätön täti" eikä arvioinnin kohde.

[quote="sunnuntaina, 25. heinäkuuta 2010 klo 02:05 Mohkofanttinen kirjoitti:"
Ja nyt minulla on sitten ristiriitainen olo. Ihana ihminen (olisikin ollut muuten epäkiinnostava!), mutta 'ne kilot eivät nappaa' aiempien kirjoituksia siteeratakseni. Vaikea vain kuvitella toimintaa sänkykamarin puolelle Tiedä sitten tekeekö tämä minusta pinnallisen tai mitä tässä pitäisi edes tehdä...tuskin sitä kukaan muukaan voi minulle kertoa, mutta mielipiteitä ja näkökulmia saa esittää enemmän kuin mielellään![/quote]


Mun sisko opetti mulle nuorena tyttönä yhden ison asian.
Olin aika pinnallinen. Ja hän, vanhempana, huokaili mun mielestä ihan järkkyjen miesten perään ja sanoi mulle, että "ne helmet hioutuu ruman kuoren sisällä, ne tarvii vaan löytää eka, se kuori vaan suojaa sisintä". Ja mä olin ihan varma, ettei tuollaisten ällötysten sisällä ole helmiä!!

Deittailin itse kaikenlaisia p*skiaisia. Rumia ja komeita, mutta kaikki yhtä tyhjän kanssa.

Kunnes tämä, mun oma pikku "koti-shrek" yhtenä iltana istui toiselle puolelle pöytää. Lihava ja iso ja pukeutui huonosti ja niin helmi sisältä, hauska ja ihana ja kaikkea, mitä olin toivonut. Rakkautta ensi silmäyksellä. Samanlaiset ajatukset elämästä ja tulevaisuudesta.
Pelottava ajatus vaan oli, että kasvatetaanko me sitten lihavia lapsia rasvalla ja opetetaan kaikki liikkumattomuuteen, ja läkähdytään itse omiin lihoihimme.
Päätin ottaa vielä enemmän selvää miehestä, ja loppujen lopuksi siellä pään sisällä oli poika, joka halusi elämänsä järjestykseen, halusi myös terveen elämän, lisää energiaa ja jaksamista ja tässä sitä ollaan yhdessä hoikistumassa. Minä nyt -20, hän -24 kg. Ja vielä on molemmilla -20 kiloa matkaa ja tsemppi korkealla.

Minulle suuri asia oli se, että hän tajusi, mitä tarkoitin, mitä haluan elämältä ja mihin yhdessä kannustamme toisiamme.
Siis hän ei ole minulle pelkästään mikään personal-trainer, vaan meillä on yhteiset haaveet ja syvä rakkaus, mutta pikaisesti koitan selittää sitä, että ota selvää, jos hänkin olisi valmis muutokseen, mutta tarvis vaan vähän motivaatiota. Paljon voimia päätökseen.

tiistaina, 27. heinäkuuta 2010 klo 11:19 Lottery kirjoitti:

Hhmm... tän ketjun otsikko pisti miettiin. Mä olen sairastanut 8 vuotta syömishäiriötä eri muodoissa ja nyt kolmatta vuotta ns. terveiden kirjoissa.

Mulla on takana 7 vuotta sh-taustaa, tervettä vuotta ei vielä ole sen jälkeen ollut. Painoin "parhaimmillaan" 48 kiloa (olen 170cm pitkä), sitten opin syömään uudestaan - liiankin hyvin, ja nyt elopainoa on +100.

Suhde omaan vartalooni ei siis ole oikeastaan koskaan ollut kunnossa. Ehkä joskus opin pitämään itsestäni sellaisena kuin olen (mieluiten normaalipainoisena)