"Läskisokeus" – lihominen, laihtuminen ja kehonkuva

Heh! Osuin kiilaamaan Rahmqvistin ja marloviisa67n väliin, ei ollut tarkoituksena...

Olin taannoin koulutuksessa, jossa yhtäkkiä näin itseni ohimennen ikkunan heijastuksesta.
Ensin katsoin, että "kenelläs tyttelillä on samanlainen paita kuin minulla", kunnes tajusin, että se 108kiloinen ryhävalas siinä ikkunassa valkoisessa paidassa olin minä!! Minä!! Pieni shokki!!
Koska minusta on tullut tuollainen mätisäkki!?

Tiesin kyllä, että vatsaa oli vuosien mittaan tullut, mutta työvaatteissa sen selitti itselleen, että ne on vaan sen mallisia, että ne korostaa mahaa... että niiden napit on niin heppoisia pysymään kiinni, että siksi omaksi mukavuudeksi pitää olla takki kokoa 46. Tai 48. Tai 50, sekin on vaan mukavuustekijä ja koot muuttuu ja mallit muuttuu... Mutta että minä olen lihava!!

Nyt kun olen kivasti jo keventynyt, on vaikeaa tajuta, että ei tarvitse jättäytyä shoppailun ulkopuolelle. Enää ei tarvitse ajatella "kun ei täällä kuitenkaan ole mitään minun kokoista"...
On vaikea oppia, etten tarvitse enää kokoja 50 tai 48. Siinä menee aikansa, ennenkö tajuaa, että on ihan oikeasti pienempi.

Näin töissä ikkunasta heijastuksen. Hämmästelin iloisia isoja silmiä, poskipäitä, hoikempaa vartta..
Ja se heijastus olin minä! Minä!! Koska minä olin noin paljon nuorentunut?
On pitkä taival oppia rakastamaan itseään niin pitkän inhon jälkeen.

Jep. Tosi kauan meni tajuta, että oli oikeasti "ryhävalas". Mutta tosi kauan menee myös tajuta, ettei enää ole!

Itse olen jo muutaman kilon pudotuksen jälkeen normaalipainon ylärajalla, mutta silti ei silmä vaan totu näkemään hoikempaa minää. Kun katson itseäni peilistä, pelkään että kaikki paidat ja vaatteet paljastavat vain huonot pömppöpuolet eikä oikeasti näytä kauniilta. Järki kuitenkin sanoo että haloo, paljon on tapahtunut enkä ole yhtään enää "ryhävalas". Silmä vaan ei ehdi mukaan, puhumattakaan aivoista.

Kun on tottunut käymään vaatekaupoissa vaan silloin kun on ihan pakko ja silloinkaan ei löydy sopivaa, istuvaa vaatetta, on yhtäkkiä järjetöntä mennä ihan tavalliseen vaatekauppaan ostamaan ihan tavallisenkokoisia vaatteita. Ja siltikin on aina epäilys, että vaikka vaate olisi sopivankokoinen, näyttää kuitenkin siltä kuin olisi tunkenut itsensä liian pieniin vaatteisiin. Millä tuon pelon saa pois ja luottaa omaan näkemäänsä?

^ mulle on sanottu, että se on 1,5vuotta, ennenkö ihminen oppii uusiin ajatusmalleihin. Mutta silloinkin pitää tehdä sen eteen henkistä työtä-
Siinä on vaan sellainen pelko taustalla, että jos ei näe itseään ollenkaan hoikkana, niin pystyykö pitämään itsensä hoikkana, siinä tavoitteessa johon on tehnyt niin paljon töitä?

Eli vaatii aivan tajuttoman paljon ponnisteluja ja tsemppiä pysyä pudotetussa lukemassa, ennenkö pää seuraa mukana ja sitä pitää keksiä
jonkinlainen itsesuggestiomantra itselleen "olen hoikka ja kaunis", että miettii sitä, ennenkö upottaa itseensä ryhävalaan normaalin ruoka-annoksen kolmella jälkiruualla ja välipalaherkuilla.

Voimia!

tiistaina, 13. heinäkuuta 2010 klo 16:53 Rahmqvist kirjoitti:

10 vuotta sitten farkkujeni tuumakoko oli 28 ja paitojen 34 - 36. Tunsin itseni silti rumaksi läskiplösöksi ja olisin halunnut laihtua lisää. Kuka tahansa järkevä ihminen olisi ymmärtänyt, ettei kaikki ollut kohdallaan. Sairastin syömishäiriöitä ja kadehdin kaikkia naisia, koosta riippumatta. Niin moni pyöreä nainen näytti silmissäni kaunottarelta, saavuttamattomalta naisellisuuden imentymältä ja hoikat samoin. Koolla ei ollut oikeasti väliä, olin niin hukassa itseni kanssa.

Mikä kierteen sitten katkaisi? Hassua kyllä, raskaaksi tuleminen Ensimmäistä kertaa eläissäni olin aidosti ylpeä kehostani ja kohtelin sitä rakkaudella. Paisuin 30 kiloa, mutta siitä viis, kuljin rinta rottingilla ja salaperäinen hymy huulillani. Jälkimmäiset kaksi raskautta ovat sujuneet samoissa merkeissä - aivan kuin joku olisi sytyttänyt valon sisälleni. Minun tapauksessani kannatti siis tulla äidiksi

Itsetuntoa saa vieläkin hakemalla hakea, mutta useimmiten päätän antaa piut paut ilkimysten kommenteille ja epävarmuudelle. Tarvitseeko perheenäidin oikeasti olla saman kokoinen kuin nuorena? Nämä raskausarvetkin ovat muistoja ja ryppyjä tulee joka tapauksessa. Läskiin voi vaikuttaa ja sitä vastaan taistella, mutta onneksi olen jotakin oppinut matkan varrella. Läski ei koskaan, ikinä, saa määrittää ihmisarvoani!

Kuten marloviisa67 jo kirjoittikin, että koskettava kirjoitus.

Se on todella tärkeää, että mikään ulkoinen seikka ei saa määrittää ihmisarvoa olipa se sitten ylipaino, vamma tai joku muu ulkoinen seikka.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka se läski ei määritä ihmisarvoa niin useimmiten kuitenkin se määrittää terveysdentilan. Olen sen kokenut niin karvaasti ja oman terveyteni puolesta nyt taistelen.

Siksi kannustan ja iloitsen aina nuorten puolesta, kun heräävät hyvissä ajoin painonsa kanssa. En sen ulkonäön vuoksi,joka ehkä nuorelle itselleen on myös tärkeä, vaan sen vuoksi, että se ylipaino ei ehdi tehdä kehossa tuhojaan ja saa elää tervettä elämää.

Milla-Riikka on oikeassa. Itse olen vasta 22, ja nyt onneksi olen herännyt siihen, että kevyempänä oleminen on oikeasti terveydelle hyvinkin paljon edullisempaa kuin ulkonäölle.

Mulla lääkkeet lihottivat, mutta en väitä, etteikö elintavoissakin olisi ollut parannettavaa. Lääkkeitä syödessäni en jaksanut ajatellakaan laihduttamista, koska "en mä kuitenkaan laihdu, kun syön lääkkeitä".

Nyt lopetin lääkkeiden syömisen (lääkärin luvalla) ja olen hyvin motivoitunut laihtumaan. Herätyksenä toimi ympärilleen pelastusrenkaan hankkinut vatsa; mä olen aina ollut niitä, joille läski kerääntyy lantiolle, takapuoleen ja reisiin, mutta nyt sitä on mahassakin. Jotain on tehtävä.

Mun on myös pakko tähän kommentoida, kun olen myös huomannut tuon läskisokeuden omaa vartaloa kohtaan.

Kun aloitin tämän projektin, niin painoindeksi oli 26,7 ja kun olen niin pitkä, niin ne kilot tavallaan hukkui siihen vartaloon. Eli näytin kaikesta huolimatta silloin omasta mielestäni ihan sopusuhtaiselta ja olinkin, koska mulla ei ollut mitään pursuavaa mahaa tai paksuja reisiä.

Nyt kun olen pudottanut 12,5kg ja painoindeksi on 22,7, niin en itse oikeesti huomaa sitä eroa. Koska musta koko ajan tuntuu samalta ja silmä ei huomaa niitä eroja mitenkään. Kaikki muut sanoo, että olenpas laihtunut paljon, mutta en itse huomaa. Sen takia olenkin ottanut kuvia kerran kuussa ja vertaillut niitä keskenään. Silloin vasta huomaa sen todellisen eron entisen minän ja nykyisen minän kesken.

Esim. tänä kesänä kun menin helteillä tuonne rannalle, niin ihan vanhasta muistista en kehdannut olla bikineissä, kunnes tajusin: " Et helvetti, mullahan on sixpack, mun ei tarvii piilottaa mun vartaloa enää, kun olen saanut sen timmiksi" Kesti kyllä joku 30min sisäistää tuo siellä rannalla. Ja sama kävi, kun pelattiin siellä beachvolleyta, niin kuvittelin taas, et jengi kattelee mun "läskejä", kunnes tajusin, että ne todellakin katsoivat mua, mutta eivät negatiivisessa mielessä.

Se on kyllä niin jännä, miten tuo ihmismieli tekee noita tepposia, kun ei ole itse sinut oman kroppansa kanssa. Joku viisas joskus sanoi, että kestää vuoden, että tuo uusi minäkuva syntyy ja pääsee noista vanhoista "estoista" eroon, kun itseluottamus kasvaa

keskiviikkona, 21. heinäkuuta 2010 klo 12:18 sitruunapuuma kirjoitti:

Milla-Riikka on oikeassa. Itse olen vasta 22, ja nyt onneksi olen herännyt siihen, että kevyempänä oleminen on oikeasti terveydelle hyvinkin paljon edullisempaa kuin ulkonäölle.

Nyt lopetin lääkkeiden syömisen (lääkärin luvalla) ja olen hyvin motivoitunut laihtumaan. Herätyksenä toimi ympärilleen pelastusrenkaan hankkinut vatsa; mä olen aina ollut niitä, joille läski kerääntyy lantiolle, takapuoleen ja reisiin, mutta nyt sitä on mahassakin. Jotain on tehtävä.

Suosittelen, että aloitan jonkin liikunnan joka sinua kiinnostaa. Alussa eiole niin väliä, mikä se liikunta on, kunhan liikut. Sitten myöhemmin voi lakaa miettiä, että se liikunta vaikuttaisi juuri esim. lantiolle ja muokkaisi sitä kapeammaksi. Itsekin aloitin vasta nyt kuntosalin, kun painoa on jo tippunut kohta silleen - 65 kg ( mutta ei ihan vielä ).

Milla-Riikan vinkki on hyvä. Ruokavalio on avainasemassa painonpudotuksessa ja -hallinnassa, mutta liikunnan harrastaminen auttaa. Avainsana on itselle mielekäs liikunta. Mulle ei esimerkiksi kuntosali sovi ollenkaa, en vain koe sitä palkitsevaksi, joten sielä käyminen oli aina vähän pakkopullaa, väkisin tuli vääntäydyttyä, ja tehtyä sitten usein vain vähän sinnepäin niitä treenejä. Sitten kun se sopiva harrastus löytyy, tulee liikuttua melkein huomaamattaan. Joillekin se on zumba, joillekin jooga, jotkut tykkää käydä uimassa tai ratsastamassa. Pääasia on, että liikuntaa tulisi harrastettua useampana päivänä viikossa, ja riittävästi. Kaiken ei tarvitse olla verenmaku-suussa läpivedettyä, painonhallinnassa pitkäkestoinen ja matalatehoinen liikunta on parasta.

Hyvä vinkki on myös hankkia askelmittari. Edullisimmat on noin kymmenen euron luokkaa. Mittari kannattaa ensin pistää vyölle parina päivänä, ihan vain nähdäkseen mikä on se normaali, tavanomaisen päivän askelsaldo. Ja siitä sitten lähteä kasvattamaan. Päivittäin pitäisi tulla askelia 10 000, se on hyväksi sydämelle ja edistää painonhallinnassa.

Minä täällä kiloklubilla uutena mutta en juurikaan ensimmäistä kertaa laihduttamassa. Kiloja liikaa, ja silti mun kehonkuva on jotenkin kiero. Välillä katsoo peilistä niin hoikka ja kaunis... mut sitten just valokuvat kertoo sen totuuden sekä vaatekaupassa käyminen. Alkaa harmittaa kun 48 kokona on välillä liian pieni Se ei mieltä ylennä ja ostankin yleensä vaatteet nettikaupoista niin ei tarvitse ahdistua sovituskopissa.