Yli 60-vuotiaat

Paino oli taas hypähtänyt hieman ylöspäin, hmmm..Eläkeläisjuhlien herkut varmaankin vielä painoivat.

Rithel ja taxari, hienoa, että olette saaneet painoanne putoamaan. Motsku, onpa mukavaa taas lukea ajatuksiasi.

Tyttären westie tuli aamulla meille hoitoon. Sillä on sellainen puolikkaan ämpärin mallinen härveli kaulan ympärillä, ettei se pääse nuolemaan peppuaan, jossa on iso haava. Voi kun sitä nolottaa ja harmittaa, kun se härveli on tiellä yritti se sitten tehdä mitä tahansa.

Minä pidän kaikista vuodenajoista. Niin valoisasta keväästä ja kesästä kuin syksyn hiipivästä pimeydestä ja talvesta.

Syksy, sen rajut sateet, pimeät illat ja kova tuuli, on sellainen vuodenaika, jolloin on hyvä elää erilaisia ikävän, surun ja kaipauksen tunteita. Mitä rajumpi syksy on sitä rajumpaa ikävää voisin elää.

Kynttilöitä en niinkään sytyttele muualle kuin ulos pimeän aikaan. Takassa pidän mielelläni tulen. Sen eteen käperryn isoon vanhaan nahkatuoliin ja luen. Juon hunajateetä tai punaviiniä, mielialan mukaan.

Kun kevään valo ja aavistus kukkien nupuista alkavat näkyä on vaikeampi olla surullinen. Ristiriita luonnon heräävän elämän kanssa on liian iso.

Westie kurkkaa minua ovensuusta. Lapsenlapsi, joka tuli aamulla koiran mukana äitinsä kyydissä meille, lähti iloisena kouluun.

Jospa menisin vielä juomaan kupillisen kahvia.

Mukavaa päivää kaikille.

JJ, ehkä siinä on sitä, mitä en nykyisin kovinkaan usein koe: surullisuutta, kaipausta. Ennen enemmän. Ehkä siksi en kaipaa pimeää, peittoa, kätköluolaa. Yöt riittävät siihen ihan hyvin. Enemmän kiusaannun, öistäkin. Viime yönä oli isännän syntymäpäivät, enkä ollut ollenkaan varautunut. Väkeä tuli kuin pipoa. Tyhmät ja rasittavat unet!

Tänään olen potenut, jaa niin, mitä. Potenut hiljaisuutta, tietotekniikan ihmemaailmaa, kiukkua, kun en osaa. Ei huvita lähteä pihalle liukastelemaan, olkapää kiukuttelee vielä eilisestä jään hakkaamisesta. Olen ollut yksin, uppoutunut, varmaan ihan nauttinut. Puukässytkin on peruttu, minkä riemastuneena otin vastaan. Pelkäisin lähteä kevytperäisellä pakulla liikenteeseen. Isäntä hakee tytön kotiinsa, kohta varmaan kuulen koneen laskeutuneen.

Mutta on silti outoa olla yksin. Malawissa en koskaan ollut yksin.

Onko se kumminkin niin, että ilma tekee surulliseksi? Uskokaa tai älkää, mutta minulla on vielä naapurin luomua ikävä. Se tuli aina niin innoissaan tervehtimään, kun palasin joltain matkalta. Se ei olisi pärjännyt Malawissa lapinkoiran turkkinsa kanssa. Ehei, en suostu tuntemaan minkäänlaista ikävää tai surua...

Jos joku vielä jaksaa lukea viimeisen osan suurta elämänkertasarjaa Malawista, niin tässä se tulee.

Addiksen kentällä 13.1.2011 keskellä kaikuvaa mökää ja ihmisten
paljoutta istun penkillä vähän väsyneenä miettien, että seuraava matka
(?) voisi suuntautua vähän lähemmäksi, vaikka Tampereelle... Silti
ihailen tätä kaapumiesten ja värikkäästi pukeutuneiden naisten
omintakeisuutta. Vähemmän on suomalaiskansallista mustanharmaata.
Kentän penkit ovat täynnä, emme pääse makuuasentoon.

Toissailtana vietimme viimeistä ehtoollista naisten kesken Mangochin
vierastalossa. Jimmy oli tehnyt peruskamat, jotka olivat lämpöuunissa
kuumina siihen asti, kunnes sähkö taas pätkäistiin. Jaimie oli
leiponut tytölle läksiäiskakun ja tehnyt siihen suklaavanukkaan
päälle. Minä raavin kokoon hedelmä- ja tuoresalaattia.

Kolme kynttilää valaisi kuumaa tupaa, tuuletin ei pyörinyt, katosta
tippui pöydälle, päähän ja viinilasiin sarvijaakon näköisiä ja
kokoisia otuksia. Yksi kynttilä kaatui pöydälle, kun tohotimme
tarjoilemaan herkkuja toisillemme. Ruoka oli aika mausteista ja omani
suolaantui aina vaan lisää hikipisaroista.

Tunnelmaa ei näköjään oikein pysty kuvailemaan sanoin. Joku
haikeudenkin oloinen oli olevinaan. Toisaalta nauratti niin maan
perusteellisesti: kaikkeen sitä ihminen itsensä tunkee.

Katselen edessäni olevaa kahta valkoista nuorta paria, joista toisella
on pari tummaa lasta, toisella yksi ja mietin, lienevätkö adoptoituja.

Olen tullut aika värisokeaksi matkan aikana. Se on hyvä. Vaikka
kuulinkin Malavissa, että jotkut vanhemmat pelottelevat pieniä
lapsiaan: jos et ole kunnolla, musungu vie sinut. Se ei liene kovin
yleistä, koska niin monet lapset tulivat koskettelemaan ja yrittämään
jotain keskustelunpoikasta. Muistan omasta lapsuudestani, että
joillain vanhemmilla oli tapana pelotella lapsiaan mustalaisilla.

Eilinen päivä kului autossa ja pääkaupungissa. Olin hyvin tyytyväinen
siihen, ettei enää mitään pakollista ostettavaa ollut; matkan varrelta
sain hankittua hauskat käsintehdyt työkoneet pienille tuliaisiksi.
Tuskin niillä leikkiä voi, mutta arvostan käsityötä. Olisitte nähneet
käsityöläispoikien työkalut. Sorvi oli poljettava versio, polkupyörän
rengas antoi vauhtia ja puukonnysällä tehtiin leikkiautojen pyöriin
uria. Vastaavanlaisia oli myynnissä pääkaupungissakin, hinta oli
enemmän kuin kaksi kertaa kalliimpi. Tietysti pitää huomioida kaupan
ja myyjien kulut.

Tänään ensimmäinen lentomme oli tunnin myöhässä, kiri puoli tuntia
kiinni ja nyt venymme kentällä muutaman tunnin ennen Pariisin lentoa.
Matkalaukut saimme tsekattua perille asti. Omat paikkamme meidän on
hankittava vielä Pariisissa, eikä vaihtoaikaa ole paljoa. Luultavasti
seuraavan lennon aikana uni voittaa ainakin joksikin aikaa. Hiljainen
toivomukseni on, ettei kone olisi kovin täynnä. Lentoyhtiötä ajatellen
toive on katala, katetta tietysti pitäisi saada.

Yhden reissun aikana selvisi muuten sekin, miksi juuri naiset
kuljettavat taakat päänsä päällä. Näin yhden miehen yrittävän samaa
(poikamies tai leski?). Hänen oli pidettävä toisella kädellään
housujaan ylhäällä. Perinteinen afrikkalaisen miehen ruumiinrakenne on
ohut.

Kerran kerroin Jimmylle snorklauksestani. Hän oli hirveän hämmentynyt
ja sanoi, ettei oikein uskonut, että osaisin uida. Hänen mielestään
painava ihminen tippuu vedessä pohjaan kuin kivi. Voi miekkosparka, ei
tuntenut lainkaan ihran suhdetta veteen! Yritin kertoa, mutta näin
miehen kasvoille jääneen hyvin epäilevän ilmeen.

En muista, joko teille olen kertonut rakennustöistäni Mangochissa,
enkä jaksa kaivaa esiin aiemmin kirjoittamaani. Joka tapauksessa tein
Jimmyn avustuksella malavilaisen ”kasvihuoneen” eli bambukatoksen
tomaateille, katteeksi tuli palmunlehvät. Salaateille teimme kevyemmän
katekehikon, johon Jaimien pitäisi ostaa sininen moskiittoverkko
katteeksi. Myöhemmin varmaan saan tytön sähköpostin kautta kuulla,
miten nämä toimivat.

Viimeisin rakennusprojekti oli kompostin tekeminen, kun minua otti
päästä, että kaikki roskat laitettiin samaan ämpäriin ja Jimmy
tyhjensi ämpärin pihalla olevaan kuoppaan. Malavin maaperä on niin
kivipitoista (hiekkaa, savea), että se kaipaa ilmiselvästi humusta.
Ladoin kompostin kolme seinää tiilistä, jätin aika paljon
hengitysreikiä niihin. Etuseinän tein halkaistuista bambuista. Opin
ihan hyvin käyttämään bangaa, tosin se olisi saanut olla terävämpi.
Kompostikin sai palmunoksista katteen ja esitin toivomuksen, että jos
ei sada, kompostia tulisi vähän kastella iltaisin samalla, kun
tomaatintaimia juotetaan.

Kun ompelin kuminauhasta ja nipsuista vöitä tytön tutkimusta varten,
jouduin etsimään oudosta ompelukoneesta uudet säädöt paksulle
ompeleelle. Jimmy tuli uteliaana katsomaan ja selitin koneen
toimintaperiaatetta. Mies oli mykkänä ihastuksesta, mitä kaikkea
osaankaan. Vähän meinaan hiveli vanhan naisen itsetuntoa.

Parasta matkassa oli se, ettei tarvinnut kuukauden aikana siivota
kertaakaan! Toisaalta suhteellisen hyvä terveys on myös ilon aihe,
mahavaivat jäivät ensimmäiseen viikkoon ja bilhartsialääke on
matkalaukussa. Ihmisten ystävällisyys kosketti, rosvoja ei tarvinnut
pelätä, maisemien kauneus ja vihreys hoiti sielua. Malavi on
tähänastisista maista kristillisin kokemus. Ihmiset tunsivat
Raamattua, kävivät sunnuntaisin kirkossa ja viikolla raamattutunnilla,
hengelliset laulut kaikuivat paitsi sairaalan pihalla myös
vankila-alueella. Muslimien rukouskutsu joikui aamuyöstä; kouluissa
opetetaan molempia sen mukaan, mitä vanhemmat ovat toivoneet
lapsilleen opetettavan.

Sain vihdoinkin kaikki viestinne luettua. Mun kone ei oikein pelittänyt tätä kiloklubia tuolta joulukuun puolivälistä lähtien. Satunnaisesti käväsin tällä kurkkaamassa mutten ehtinyt kun jotakin lukasta ja oman painonvaihtelun merkata. Poika vaihtoi selaimen goolge cromiin ja nyt taas voin merkkailla syömiseni ja liikuntani - mitä en kylläkään ole vielä viitsinyt tehdä.

Tänne on näköjään tullut uusia ja uusvanhoja kävijöitä, mukava niin, aina olisi joku kirjottanut jotakin kun tänne tulee.

Ihanaa lukemista motskulta - iso kiitos ja hali. Mukaansatempaavaa matkakuvausta.
Olen matkustellut poikani mukana valokuvia katsellen. Sekin on jännää, samaan aikaan kun hän on jossakin päin maailmaa, voin katsella sieltä kuvia ja keskustella (ilmaiseksi) hänen kanssaan facessa.

Minulla on kanssa ollut unettomutta noitten perintöasioitten takia. Ja nyt kun tilanne on vähän rauhoittunut, se unettomuus vaan jatkuu. Toissayönäkin nousin kolmen maissa ylös kun uni ei millään tullut silmään, avasin telkun ja otin aimo tujauksen zantee, kyllä se aika pian sitten auttaa. Mutta sitä alkoholiakaan ei pitäisi käyttää unilääkkeenä, kyllä sen tiedän, mutta kun olen toivonut tämän unettomuuden poistuvan ja palaavani pian taas normaalin(?) 12-1 aikaan unen saamiseen.
Menen ensi viikoksi matkalle, jospa siellä pääsisin jotenkin univaikeuksista eroon, ellen, pitää käydä lääkärin juttusilla. Olen kyllä ajatellut että vaikuttaakohan se että jätin mummupillerit pois jokin aikaa sitten?

Täällä on nollilla, hyvä ilma sauvakävellä, ei ole ilma kylmää hengittää. Eilen kun olin tuli silkkaa vettä, mutta ei se menoa haitannut. Siivotakin pitäisi kun tehtiin keittiössä pientä remppaa, mutta käyn ensin nyt valosaan aikaan sauvailemassa, kyllä se siivoominen ehtii odottaa, vaikka huomiseen.

Painoa on tullut kilon verran lisää joulun maissa. Nyt olen yrittänyt tarkkailla syömisiäni ja liikkua kun ilmakin on ollut mukava.

Motsku kyseli mitä mieltä ollaan pimeästä talvestamme. Minä olen siitepölyallergikko ja niin ollen kesä on ollut minulle kaikkein kamalinta aikaa. Nyt kun olen käynyt muutamat siedätyshoidot läpi, alkaa kevät ja kesäkin oleen siedettäviä, mutta kuumuus, kuten viime kesänä, oli kamalaa. En ymmärrä miten joku voi väittää nauttivansa auringossa makoilusta. Mutta sitten kun tulee syksy, oloni helpottuu kun ilmat villenee. Kynttilöitä en ole oikeastaan polttanut ollenkaan, lapset kun oli pieniä niin se oli vähän vaarallistakin. Ja se on sitten vaan jäänyt. Tänä vuonna joulun aikaan polttelin sitten vähän enemmän ja sellaisia vanhoja kynttilöitäni jotka savutti ja minusta tuntuu että se kunttilänsavu mustasi joitakin astioitanikin, tunkeutui joka paikkaan. Siispä jatkossa tyydyn polttamaan vain yhtä (kunnollista) kynttilää, ja harvemmin sitten useampaa.
Mutta rakastan jokaista vuodenaikaamme, toivon kuitenkin että kesä olisi kunnon kesä ja talvi kunnon talvi, kuten tänä vuonna on ollut. Jos jonkun vuodenajan yli hyppäisin, niin se olisi kevät.

Ja nyt ylös ulos ja lenkille.

Olin eilisillan puoleen yöhön asti keskussairaalassa. Maanantain aamupäivän ja alkuiltapäivän muistan. Varasin huoneen Koskipuiston Cumuluksesta ja tilasin teatterilipun.

Mutta iltapäivän tunneista on jokunen pyyhkiytynyt mielestä osin kokonaan, osin kuin unennäkönä. Olin käynyt kaupassa ja kuntoilemassa uimahallissa, kummastakaan en muista mitään. Todisteena olivat vain liikuntavarusteet ja märkä uimapuku.

Kotiin palattuani olin ollut kuin toisissa maailmoissa, puhunut vain, että tämä on kuin unta ja kysellyt yhä uudelleen, mikä päivä oli. Mies siitä huolestuneena tilasi ambulanssin ja sairaalaan mentiin. Sieltä muistan odottaneeni päivystykseen ja virolaislääkärin jälkeen kuvauksiin. Nyt yläosa minua on siis syynätty!

Loppuillasta muistan taas kaiken: olin nälkäinen, pyysin ja sain syötävää. Komea nuori mieslääkäri kävi ensin puristelemassa minun käpäliäni ja kyselemässä. Sitten minä kävin kyselemässä, kuinka pitkään polilla makuutetaan. Lopulta lausunnot kuvauksista tulivat eikä niissä ollut sen ihmeempää.
Lopputuloksena lääkäri arveli tilanteen johtuneen kovasta stressistä, jonka takia en ollut nukkunut kunnolla aikoihin. Lääkkeeksi tuli rentoutumista ja stressin välttelyä. Enpä tiedä, miten se onnistuu, kun on huoli tuosta äitivanhasta. Ja veljenkin kanssa asiat pitää jollakin tavalla selvittää ja sopia.

Mutta hyvä että olen tolpillani ja kai järjissänikin. Ja muistikin pelaa kohtalaisesti. Ehkä tämä oli hyvä muistutus siitä, että pitää huolehtia omasta itsestä. Muuten ei jaksa eikä pysty huolehtimaan muista.

Tämä muistolauseeksi myös teille, ystävät!

Minulla oli viime vuonna samanlainen tapaus, muutama tunti poissa muistista. Venyttelin ennen saunaan menoa, sen muistan, seuraava normaali muistikuva on sairaalasta. Väliltä jotakin hämäriä unikuvia, kuten kysyin mieheltäni joko selät pestiin ja hänen oudon ilmeensä, lääkäri kysyi kuka on Suomen presidentti...
Mieheni oli ihmetellyt kun saunassa kyselin monta kertaa sitä selänpesua ja oli sitten soittanut päivystykseen, mittaillut verenpainetta jne, mutta kun olin edelleen muissa maailmoissa, kuskasi minut päivystykseen, josta sitten mentiin keskussairaalaan. Siitä matkastakin jotakin unikuvaa..

Muistikatkosta tutkittiin, kuvia otettiin, mitään ei löydetty, siis tyhjä pää . Lääkäri sanoi että kaikki ok, ja että tällaiset vaarattomat (?) muistikatkokset eivät ole mitenkään harvinaisia.

Kiitos Motskulle mielenkiintoisesta kirjoituksesta !
Kiitos myös onnitteluista painonpudotuksen suhteen. Tuntuu vaan, etten ole ansainnut niitä. Kävi nähkääs niin, että kun jäin KK:sta tauolle, painoa kertyi lisää, kun en oikein jaksanut panostaa itseeni. Yksin on aika vaikeaa pitää itseään kurissa. Nyt yritän ottaa uuden asenteen ruokaan. Kiitos tälle porukalle tsemppauksesta!

Mallikselle parempaa vointia! Muistetaan kaikki Malliksen muistolause!

Yhdyn edelliseen kirjoittajaan onnittelujen suhteen.

Tänään on sitten kaikki mennytkin päin pöötä. Olen saanut kaikki muut pallot punaiseksi paitsi kasvikset. Ei vois vähempi kiinnostaa syömiset enkä tiedä edes miksi.

Vesijuoksussa kävin ja tapani mukaan yritin yli kykyjen ja nyt on ristiselkä ja niskat niin kipeät, etten tiedä miten raahautuisin eteenpäin tai istuisin. Enkö minä koskaan opi?

Mallis tsemppiä Sinulle rentoutumiseen.

Minäkin liimailen edelleen puolikasta laastaria kankkuuni. Nukun suht huonosti nytkin, joten en uskalla edes ajatella laastarista luopumista.

Ehkä huomenna on jo valoisampi päivä.

Eilen illalla pojanpojan (4 v) kanssa sytytimme 15 tuikkua olohuoneeseen , että näin meillä kynttilöiden kanssa.

MINÄ MYÖS sinne karppi kurssille.Tekis mieli kans kokeilla, mutta en kyllä ole onnistunut saamaan hiilareita alle 100 vaikka välillä olen kyllä yrittänyt.

En muuten tullut ajatelleksikaan niiden mummupillereiden syytä yösekoiluihini.lopetin omat pillerini kesällä ehkä tyhmästi toimien.En nimittäin jutellut lainkaan lääkärin kanssa asiasta vaan en vaan hakenut uutta reseptiä entisen loppuessa.Mutta niinhän sitä sanotaan, että tyhmästä päästä saa j.n.e.

Olen jo varannut ajan "työnohjaajalle", sille kognitiivisen psykoterapian tuntijalle.
Nyt sieltä veljen perheeltä tunkee viestejä tyttärelle ja kommentteja äitivanhalle. Ja minä tietenkin olen näytelmän konna. Niinpä niin.

En voi sille mitään, että tuo kaikki satuttaa. Mutta elämä jatkuu. Ja se hyvä puoli tässä on, että paino on tipahtanut uskomattomalla tavalla, kun ruoka ei ole maistunut viime viikkoina. Että jos selviän Tampereen tapaamiseen, se hoikka nainen olen minä!

Tänään kävin jo uimassa ja päiväksi olen suunnitellut laiskottelua, lueskelua ja ulkoilua. Illalla olisi kreikan tunti, katsotaan, lähdenkö. Läksyt ovat yhä tekemättä.