Omassa päässä kaksi mielipidettä taistelee...

En oikein tiedä onko tämä edes ongelma. Josku solen sitä mieltä että pitää alkaa pudottamaan painoa ja en ole tyytyväinen itseeni, mutta noin 80% ajasta olen tyytyväinen itseeni. Ja ajattelen että haluan nauttia hyvästä ruuasta ja herkuista silloin kun tahdon. Ja sillon kuin tahdon on liian usein ja paljon. Aina kun on tämä kausi että en ole tyytyväinen saan painoakin pudotettua ihan mukavasti. Jotka taas palaa kun lopetan syömisen tarkkailun, kun rupeaa ärsyttämään joka suu palan kyttääminen. Tämä taistelu käy pääni sisällä taukoamatta. Ja on aika rasittavaa, kun en osaa pysyä mielipiteessäni.

Monesti kuulen ihmisiltä jotka painoa pudottavast, että tuntevat ittensä rumaksi. Tai tuntevat että heitä arvostellaan ja painon takia syrjitään yms. Minä en ikinä ole tuntenut näin. Silloinkin kun en ole tyytyväinen itseeni, en ajattele että olisin ruma. Ajattelen että joku kohta voisi olla vähän pienempi. Ja ylipäinoa minulla on runsaasti mittani on 177cm ja 110kg...
Koen enemmän ulkopuolista painetta siitä että kun on ylipainoa, niin kuuluisi laihduttaa.

Kiitos kun sain avautua tästä
Onkohan muilla vastaavaa?

Ihan samanlaisia aatoksia on minullakin ollut. Olen viimevuodet ollut tyytyväisempi elämääni kuin koskaan ennen, vaikka ylipainoa on todella paljon. Ulkopuolelta tulee kuitenkin painetta, että lihava ei saa olla tyytyväinen elämäänsä tai itseensä. Lihavanhan kuuluu potea huonoa itsetuntoa ja pyydellä anteeksi olemassaoloaan.

Motivaatio on tämän takia ollut tiukassa löytää, kun itse olen enimmäkseen ollut ihan tyytyväinen ja onnellinen, mutta toisaalta yhteiskuntakin syyllistää voimakkaasti ylipainoisia. Motivaatio kuitenkin pitää löytyä itsestä, eikä toisten mielipiteistä.

Nyt olen onneksi motivaation löytänyt. En toisten miellyttämiseksi vaan ihan oman fyysisen hyvinvoinnin parantamiseksi.

Minulla myös ajatukset aaltoilevat. Osaan pyörähdellä peilistä siten, että näytän omasta mielestäni suht normaalilta, vedän mahaani sisäänpäin ja voin ajatella "ei paha". Sitten, kun varoittamatta näen kuvajaiseni heijastuvan lasista tai peilistä taas järkytyn. Olenko minä tuo isomahainen nainen! Kameraa olen juossut aina karkuun.

Motivaation löytäminen on kiven alla, järki kyllä sanoo, että keskivartolalolihavuus on pahasta mutta mukavuudenhaluinen minä pistää kapuloita rattaisiin. Korvien välissä pitäisi kilahtaa kunnolla jotta saisi elämäntapamuutoksen toimimaan. Minulle ei pieni muutos päivässä toimi.

Pitäisiköhän tulostaa ennen-jälkeen ketjusta muutama kuva jääkaapinoveen sparraajaksi.

Mä näytän yleensä mielestäni myös valokuvissa hyvältä... Tavoite ei ikinä ole ollutkaan olla laiha, koska viihdyn näin... Että yritän nyt ajatella että saisin painon kaksinumeroiseksi... Kesä on muutenkin mennyt niin railakkaasti.. Että olen päättänyt jatkaa tarkempaa syömistä sitten syksyllä, muuten kokisin kokoajan vain huonoa omaa tuntoa syömisestä... Mutta siihen elämän tapa muutokseni aina tyssää, kun kyllästyn kyttäämään ruokaa ja olen ihan tyytyväinen itseeni...

Minun mielestä ei ole mitään järkeä alkaa pudottamaan painoa jos itseä se ei kiinnosta ja on tyytyväinen itseensä Itse olen ollut ihan tyytyväinen itseeni oli paino mikä tahansa, mutta liikunnat mitä haluan harrastaa ei ole olleet mahdollisia sillä painolla ja ihan terveyteni takia olen pudottanut painoani.
Eli jos ei omaa motivaatiota ole niin mun mielestä on turha yrittää painoa pudottaa tai edes syödä terveellisesti jos se ei kiinnosta, se on ihan jokaisen henkilökohtainen ratkaisu johon muilla ei ole mitään sanomista.

Jos itsestä tuntuu siltä, että painonpudotukseen ei ole tarvetta tai halua, tai sillä hetkellä omat voimavarat tuntuvat kuluvan johonkin muuhun, olen sitä mieltä että silloin ei ole painonpudotuksen aika.

Jos yrittää "väkisin" vain siksi että on pakko tai muut niin ajattelevat, lopputulos ei yleensä ole kovin hyvä. Tiedän tämän kokemuksesta, koska yritin vuosikausia (ellen kymmenenkin vuotta) pudottaa painoa siksi, että mm. vanhemmat siitä minulle puhuivat. Tiesin kyllä, että oikeassa olivat mutta omaa motivaatiota ei ollut. Tähän liittyi myös yhden lääkärin kommentti, että "sinun pitäisi laihduttaa, mutta et sinä voi onnistua". Onnistuin kyllä pudottamaan joitakin kiloja silloinkin mm Painonvartijoissa mutta kaikki tulivat takaisin ja enemmänkin. Vika tässä oli ainakin se, että yritin aivan liian vähäkalorisella ohjelmalla jossa oli mahdoton pysyä.

Sitten jossain vaiheessa muutama vuosi sitten jokin "loksahti kohdalleen" ja oma motivaatio löytyi jostain, en tiedä mistä. Noihin aikoihin löysin myös Kiloklubin, ja täällä saikin syödä huomattavasti reilummin. Sen jälkeen ei liian paljon harmittanut, vaikka paino ei pitkään, pitkään aikaan pudonnutkaan lainkaan, kun kuitenkin sain syödä riittävästi koko ajan enkä tuntenut olevani millään laihdutuskuurilla. Lopulta painokin alkoi pudota, vaikka kärsivällisyyttä se vaati.

Mullakin on välillä vähän samanlaisia ajatuksia. Välillä tuntuu että ei oo mitään tarvetta laihduttaa, mutta sitten kuitenkin se nyt täytyy laihduttaa-ajatus vie kuitenkin voiton.

Mutta en pidä itseäni rumana nytkään. Muutaman kilon laihempana olisin kuitenkin itsevarmempi ja vieläkin kauniimpi. Ja itsevarmuus kaunistaa. Niin ainakin olen kuullut.

maanantaina, 30. tammikuuta 2012 klo 15:28 ¨Tiinuli kirjoitti:

Muutaman kilon laihempana olisin kuitenkin itsevarmempi ja vieläkin kauniimpi. Ja itsevarmuus kaunistaa. Niin ainakin olen kuullut.

Mä en ole kokenut, että itsevarmuus olisi kiloista kiinni. Ihan sama epävarma itseni olen koko ajan, oli painoa sitten 88 tai 58

Epävarmuus (esim. töissä) helpottaa lähinnä tottumuksen ja kokemuksen myötä. Uusien ihmisten kanssa uudessa ryhmässä olen epävarma

Hmm, jotenkin heräsi muisto tästä kirjasta http://www.like.fi/kirjat/norsu-nailoneissa... Pari-kolme vuotta sitten, kun ekaa kertaa oikein mietin laiduttamista luin tämän ja koin yhden jos toisenkin ahaa-elämyksen.

En itse muista milloin viimeksi (ennen tätä hetkeä, jolloin olen ihan jees itseni kanssa) olen ollut tyytyväinen painooni ja ulkonäkööni. Aina on tuntunut jokin epämääräinen painostus laihduttaa ja se on johtanut joko siihen, että mietin pakkomielteisesti jokaista syömääni kaloria tai sitten hälläväliä-asenteeseen, jolloin syön pizzaa neljänä viikonpäivänä...