Miten kieltäytyä kohteliaasti, jos ei tahdo syödä?

Tänään kävin äidin luona kylässä enkä kyennyt sanomaan EI hänen tarjoamalleen maustekakulle, vaikka mieleni ei edes tehnyt syödä sitä . En vain osaa sanoa hänelle EI. Pitäisi olla jo aikuinen (melkein 47 vuotta...), mutta äidille ei saa tuottaa pettymystä, äitiä ei saa loukata, pitää olla kiltti tyttö. Kyllä harmitti kotona kirjata omaan ohjelmaan tuo kakku, jota en edes halunnut syödä ja söin silti .

Juu tiedän, ettei yksi kakkupala heilauta painoani suuntaan tai toiseen. Harmittaa vain tämä oma jämäkkyyden puutteeni, kun on kyse äidistä ja hänen tarjoiluistaan. Haluan käydä hänen luonaan, mutten halua syödä kaloripommeja. Onko kukaan muu joutunut opettelemaan vastaavaa kohteliasta kieltäytymistä itselleen läheisen ja tärkeän ihmisen ollessa kyseessä :roll: ? Miten olette onnistuneet?

Minulla oli anoppi, jolla oli pöydässä aina sen seitsemää sorttia ja joka tuputti lisää monta kertaa ruokailun aikana. Se oli aluksi todella ahdistavaa, laihdutin tai en, sillä mitään ei enää mahtunut! Oli pakko opetella sanomaan ei tiukasti mutta kohteliaasti. "Kiitos, hyvää oli mutta olen syönyt tarpeeksi." Pitkän ajan kuluttua anoppi oppi. Aluksi hän tuputti mekaanisesti, lopulta lopetti sen. Tarjosi totta kai aina kertaalleen lisää, mutta puhti oli poissa.

Anoppi kuoli ja jonkin ajan kuluttua (nykyään ex-)appi löysi uuden vaimokkeen, joka oli vielä entistä pahempi!! Tämä ei tunnu oikein oppivan, mutta ei auta kuin käyttää samaa metodia. Minä päätän, mitä minä pistän suuhuni - oli minulla ahdistunut olo kieltäytymisestä tai ei.

Johna

Minulla oli anoppi, jolla oli pöydässä aina sen seitsemää sorttia ja joka tuputti lisää monta kertaa ruokailun aikana.

Sama on koettu, mutta jotain myös opittu. Aikani vääntelehdittyäni anopin ruokapöydän äärellä vihdoin rohkaistuin kysymään "Etkö halua tukea minua tässä laihdutusprosessissa?" Anoppi oli vilpittömän hämmästynyt. Hän ei ollut tajunnut tyrkyttävänsä herkkuja vaan oppinut sen kuuluvan tapoihin! Hän myöskin sanoi, ettei osannut ajatella, että "pieni herkuttelu vierailulla kumoaisi kuurini." Jatkossa hän yritti niin kovasti olla tyrkyttämättä herkkujaan, että
aloin tuntea itseni todelliseksi ilonpilaajaksi, varsinkin, kun hän aina huomaavaisesti valmisti minua varten eri ruokaa kuin muille. Olin suvun ainoa kasvissyöjä. Sanoin, että jotain on opittu. Tuolla tarkoitan, että aina ei "tyrkyttävä" anoppi tai äiti todellakaan tajua olevansa tyrkyttäjä. Heidän nuoruudessaan tapoihin kuului, että emäntä useaan otteeseen pyysi pöydässä olijoita ottamaan sitä ja tätä. Nykyisinhän ei ole tapana edes laittaa esille sen seitsemää sorttia, onneksi. Vanhemmat ihmiset elävät silti vielä entisten metkujen tahtiin. Se heille sallittakoon. Kuten Johna kirjoittaa: itsehän me päätämme, mitä suuhumme laitamme!

HEI KAIKILLE!

Yhtenä pointtina asiaan myös sitä näkökulmaa, etteivät
nuo anopit, mummelit ja äiditkään ihan oikeesti tajua,
kuinka paljon noissa herkuissa on kaloreita ja kuinka
vääriä valintoja ne on, jos ajattelee vaikka vain painon-
hallintaa puhumattakaan laihduttamisesta.
Ootte varmaan törmänneet tilanteeseen, jossa puhutaan
sävyyn: " lihon, mutta aamullakaan en syönyt kuin pari
sokerikorppua....päivällä vain palan kakkua ja pari pullaa
kahvin kanssa jne."
On hyvä pitää päänsä noilla vierailuilla. Sanoo se, joka
eilenkin söi Runebergin tortun mummulassa, vaikkei niin
mielikään tehnyt. Tollasta se on vaan toisaalta.

Sorella, näin se on, että aiemmin tarjottiin huomattavasti enemmän ja oli ehdottomasti kohteliaisuussääntöjen mukaista tarjota monta kertaa. Arjessa ei välttämättä paljon herkkuja saanut, joten juhlissa sitten todella syötiin. Kyllä se minun ex-anopillanikin oli osittain sitä. Tällä anopin seuraajalla on vähän samaa mutta koen, että hän ajattelee myös, etteivät hänen laittamuksensa kelpaa, jos ihmiset eivät syö hirveästi. Hän ei opi sitten millään laittamaan vähemmän. Ihan tavallisella lounaalla siellä on joskus tarjottu perunaa, riisiä, makaronilaatikkoa, lihaa ja kalaa!

Ja ventti, sinulla on todella pointti tuossa. Kuinka moni on täälläkin kirjoittanut tajunneensa vasta nyt, paljonko energiaa on yhdessä mitättömässä pullansiivussa!

Johnalle terveiset ja kiitokset kommenteista. En voi brassailla sillä, että olisin mitenkään hyvä klubilainen, kuljeskelen vieläkin vähän omia polkujani. Silti olen ihan selvästi riippuvainen tästä "Kiloista ja kilojen vierestä" ja muistakin keskustelufoorumeista. Lueskelemalla samassa liemessä muhivien laihtuvien pullukoiden viestejä saan aina lisäpotkua omaan sotaani laardia vastaan. Muiden joukosta Johna aina onnistuu erottumaan ja löytämään ne taikasanat, jotka auttavat meikäläistä uskomaan, että aurinko vielä paistaa risukasaani! En ole maailman malttavimmasta päästä laihduttajia, mutta tällä kertaa olen
toistaiseksi säilyttänyt malttini ja ollut tyytyväinen hitaaseen tahtiin. Ja arvatkaapa mitä! Tällä formaatilla saan syödä paljon enemmän kuin esim. paikkareissa. Kunpa vielä löytäisi uusia reseptejä, joissa ei ole lihaa eikä siipikarjaa - ei myöskään maitoa. Ne eivät ole edes pienenä lapsena sopineet meikäläiselle. Kala, yogurtit ja juusto käyvät kyllä. Onko täällä joku muukin, joka kaipaa moisia reseptejä? By the way, olen 61 vuotta nuori, 74kg ja 160cm. Joo, varaa olis kutistua! ops:

Anopin ruokapöydässä on TODELLA kaloripitoista ruokaa. Kaikkeen mihin vaan voi laittaa voita ja KUOHUkermaa on niitä kyllä laitettu. Vanhoille ihmisille en kehtaa puhua mistään terveellisestä syömisestä ja painontarkkailusta kun eivät he sitä ymmärrä niin kuin pitäisi ymmärtää. Ja sitten siitä jauhettaisiin koko ajan.

Vaikka miten sanoo, että nyt riittää, maha on täynnä, niin ruuan tyrkytys jatkuu. Jos ei kaikkea tarjolla olevaa syö niin että napa rutisee, niin huomaa, että anoppi loukkaantuu. Ja sitten kysytään, että eikö ruoka ollutkaan hyvää.

Täytyy vissiin ruveta aina sanomaan, kun kylään mennään, että justiinsa on syöty. Vaikka tuskinpa sekään auttaa. Valitettavasti kun anopin elämä pyörii vain ja ainoastaan ruuan ympärillä, että sitä on tarpeeksi ja kukaan ei varmasti ole nälässä. Taustalla on ehkä sekin, että perusluonteeltaan hieman jäyhän oloinen ihminen ei muuten osaa näyttää välittämistään toisille ihmisille kuin tällä hirveällä ruokahössötyksellä. Näin olen mielessäni ajatellut.

Pullanpalasesta kun palstalla puhuttiin, niin eihän siinä pullan palassa niin paljon kaloreita ole, mutta kahvikakkupaloissa on melkein lämpimän ruuan verran! Ja yllättävän paljon on pelkässä leivässäkin kaloreita, mikä on ainakin minulle ollut iso yllätys.

Tämä episodi sai minut pohtimaan, kuinka monenlaisia syitä voikaan olla meidän paino-ongelmiemme takana. Ainakin kohtasin oman akilleen kantapääni hyvin aikaisessa vaiheessa tätä painonhallintaprojektiani :? . Syöminen ei olekaan pelkkää fysiologiaa vaan mukana on aimo annos psykologiaa. Tiedän hyvin, että olen itse vastuussa itsestäni ja syömisistäni ja kuitenkin kutistun alistuvaksi pikkulikaksi, kun äiti tyrkyttää kakkua... No, tästä vain uudestaan kylään ja harjoittelemaan kohteliasta kieltäytymistä ja ahdistuksen sietoa äidin pettymyksen edessä. Oikeassa olette te, jotka kirjoitatte, ettei vanhempi sukupolvi oikeasti tiedä, kuinka paljon energiaa mikäkin ruoka sisältää. Myös karujen sotavuosien ja kuponkien ajan eläminen näkyy heidän suhtautumisessaan ruokaan. Nyt pitäisi löytää itsestäni räväkkä Pikku-Myy, joka repäisee itsenäistymään vaikeissa tilanteissa äidin kanssa .

Mä en itse ole ylipainoinen ainakaan muiden silmissä mutta haluan silti päästä muutamasta ylikilosta eroon näin kesän tullen. Olen tehnyt päätöksen noudattaa kiloklubin kalorimääriä ja pitää kiinni siitä että syön jos on nälkä mutta koitan välttää syömistä vain jos tekee mieli.

Noh, ongelmaksi alkaa muodostua anoppi joka tuputtaa vaikka mitä syötävää, siitäkin huolimatta että sanon moneen kertaan ettei nyt tee mieli eikä ole nälkä kun juuri söin. Tuntuu siltä kuin hän luulisi että kituutan ruoan kanssa enkä oikeasti syö. Hänen mielestään ihmiselle riittää se että käy lenkillä koiran kanssa ja syö mitä mieli tekee. Tuntuu etten millään saa taottua hänen päähänsä että mä itse tiedän milloin mun tekee mieli jotain ja millon mulla on nälkä. Ja se että vaikka hänelle riittää koiran kanssa ulkoilu niin se ei välttämättä riitä mulle. Mä satun tykkäämään rankastakin urheilusta (jota harrastan aktiivisesti) ja tykkään myös siitä että mulla on hyvä olo, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mulle henkinen hyvinvointi lähtee fyysisestä hyvinvoinnista.

On vaan niin turhauttavaa että ihmiset luulee etten tiedä miten mun tulisi liikkua ja syödä vaikka aivan taatusti tiedän mikä on mulle itselleni hyvä. Se nyt vaan on niin että eri ihmisillä on eri tavoitteet ja päämäärät ja ottaa päähän jos toinen yrittää sabotoida niiä, vaikkakin tiedän että hän tarkoittaa vaan hyvää..

Mä komppaan Sorellaa ja vahvistan että todellakin "ennen vanhaan" oli tapana että vieraille piti olla ruokaa ja niitä herkkujakin niin ettei kukaan vaan päässyt jälkeenpäin sanomaan että "ei tarjottu syötävää, nälässä pitivät" kun kyläreissu oli tehty. Lisäksi oli vielä tämä "jatkuvan tuputuksen sääntö" vai miten sitä nyt kutsuisi. Emännän tuli kehoittaa vieraitaan ottamaan lisää useasti, koska vieraat eivät ehkä siitä ensimmäisestä tai toisesta kehoituksesta vielä kehdanneet ottaa lisää. Joo-o hullulta kuulostaa mutta niin se on ollut. Hyvä ja kohtelias emäntä kehoitti siis ottamaan lisää useasti aterian aikana. Toisaalta siinä varmaan oli myös sitä että vieraat odottivat että emäntä "tuputtaa" ja ilman useaa kehoitusta ruokaa ei todellakaan kehdattu ottaa lisää. Tästä ainakin minun äitini (nyt 67v) on joskus puhunut, hän ei käsittänyt ettei kehdata ottaa lisää jo siitä ensimmäisestä kehoituksesta vaan odotetaan että "tuputetaan". Liittyneekö siihen että 40 luvulla sota-aikaan ja sen jälkeen (toki aikaisemminkin) oli ruuasta pulaa joten tarjottavaa ei ollut ja jos tarjottiin oli todisteltava että kyllä vieras voi ottaa eikä syö kyläpaikkaa perikatoon.

Menipäs off topic mutta siis selityksenä "tuputukseen", että eivät ihmiset varsinkaan vanhemmat, pahuuttaan sitä ruokaa tuputa.