Miten irti syyllisyydestä?

Hei! Olen vähän päälle kolmikymppinen nainen, jonka elämää ruoka on hallinnut ihan lapsesta asti. Tällä hetkellä olen lievästi ylipainoinen ja tuntuu, että olen syömisen kanssa ihan solmussa. Olen lapsena ollut ihan normaalipainoinen, mutta sisareni oli se luikku nirso ruokailija ja minulla hyvä ruokahalu. Isäni suku on ylipainosta kärsinyt ja isäni on edelleen lihava ja lapsena minun syömistäni kontrolloitiin jatkuvasti. Ymmärrän, että isä halusi vain parastani, koska itse on kärsinyt omasta ylipainostaan eikä halunnut minulle samaa ongelmaa. Lapsena opin jo syömään salaa, kavereiden luona ja juhlissa ym. Koko ikäni olen laihduttanut, kun monet laihtumis/elämäntapamuutosohjeet kehoittivat pitämään alussa ruokapäiväkirjaa normaaliruokailusta niin minulla ei sellaista ole ollut, olen aina laihdutuskuurilla. En tiedä mikä minun normaalisyöminen edes olisi. 3.n lapsen jälkeen pudotin painoani 20 kiloa vähä/hyvähiilihydraattisella ruokavaliolla, jonka menestyksen syyn ajattelen olevan juuri sen, että sallin itseni syödä ilman huonoa omaatuntoa niitä sallittuja ruoka-aineita. Sitten tulin uudestaan raskaaksi ja nyt kuopuskin on reilu vuoden ikäinen. Olen yrittänyt palata karppaukseen, mutta repsahdan jatkuvasti. Joskus nuorempana tuli ahmittua enemmän, nykyään enemmänkin niitä herkkuja täydeksi asti, mutta ei varsinaista ahmimista.

Ongelma on nykyään se, että koko elämäni tuntuu pyörivän ruoan ympärillä ja ruoan terveellisyyden ympärillä ja tuntuu, että tunnen kaikesta ruoasta, joka ei ole yltiöterveellistä syyllisyyttä. Ensimmäinen ajatus yölläkin herätessä on syyllisyys ja ahdistus edellisestä päivästä, jos syömiset eivät ole menneet hyvin. Päivät menevät laihdutuskuureja ja ruokailuja suunnitellessa. Olen koukussa laihdutukseen. Olisi ihanaa, jos ei tarvitsisi syödä lainkaan, niin ei tarvitsisi ajatella ruokaa enää ikinä. Alkaa tuntua, että tärkeämpää olisi se, että saisin ruoan osaksi normaalia elämää, eikä niin, että se on koko elämä. Laihtuminenkaan ei ole niin tärkeää, kun vain oppisin irti tästä syyllisyydestä lähes aina kun jotain syön.

Olen selaillut läpi Patrikin tekstit ja rentoa painonhallintaa kirjan olen lukenut, mutta tuntuu, että en löydä työkaluja tilanteen parantamiseksi.

Olen ajatellut, että koittaisin nyt vain keskittyä siihen, että syön säännöllisesti ja vaikka söisin niitä herkkujakin niin en itseäni en siitä soimaisi. Liian helposti kuitenkin ahdistun muutaman päivän jälkeen ja palaan takaisin laihduttamaan. En pysty seuraamaan kaloreita tai laatupalleroita, koska nekin ahdistavat. Ideaalitilannehan olisi, että voisin vain irrottaa päästäni kaikki syömiseen liittyvän

Olisiko sinulla Patrik tai muilla klubilaisilla jotain ihan konkreettisia vinkkejä, miten voisin opetella irti tästä syyllisyyden tunteesta ja oppia sitä sallivuutta. Ymmärrän nyt, että laihduttaminen ei ainakaan ola avain siihen se vain tilannetta pahentaa. Kaipa tämäkin on jonkinlainen syömishäiriö on, vaikka en ahmi, paastoa tai oksenna, mutta siitä huolimatta tuntuu, että syöminen pilaa koko elämäni tai pikemminkin varastaa elämäni minulta. Huoleni myös neljän tytön äitinä on, että en siirrä tätä samaa taakkaa omille lapsilleni vaan haluan, että heillä pysyisi terve suhde ruokaan.

Patrik mainostikin tuolla jossain syömishäiriöketjussa hoitopaikkaa. Jos syömistä ei saa omin voimin hallintaan, voiko tällaisilla oireilla hakeutua esim. kyseiseen paikkaan vastaanotolle.

Mä nyt vastaan kun laitoit tohon että muutkin KK-laiset voi vastata

Kalskahtaa vanhan syömishäiriöisen korvaan taas siltä, että lode, kaipaat asiantuntijan neuvoja. Siksi olikin hyvä, että ohjasit kysymyksesi ensisijassa Patrikille. Jotenkin tuota tilannettasi pitäisi päästä purkamaan. Ei niin, että merkkaisit ylös kaloreita niin kuin täällä Kiloklubissa vaan niin, että pitäisit kiinni säännöllisistä ruoka-ajoista ettei nälkä pääse suureksi. Ilman mitään ruoka-ainerajoituksia yrittäisit syödä tavallista ruokaa sallien pieniä herkkuja useampana päivänä. Älä yritäkkään laihduttaa nyt, vaan tärkeintä on päästä irti tuosta kierteestä. Se, että ruoka ja laihdutus ovat koko ajan mielessäsi pitää saada pois.... keskity lapsiisi ja muuhun elämään. Siitä se lähtee! näin itse lähdin paranemaan (no siitä tulisi oikeasti monta sivua pitkä tarina mutta tää on se ydinjuttu. henkisten ongelmien käsittely tietenkin erikseen jos niitä on taustalla)

Jäämme odottelemaan, mitä Patrikilla on sanottavaa.

Mulla ainakin helpotti tilannetta se että lopetin laihduttamisen! Ja koska en laihduta, kaikki on kaikki periaatteessa sallittua. Aloitin elintapojen korjaamisen ja rupesin viilaamaan ruokavaliotani. Siinä nuo Kiloklubin pallurat auttaa, kun huomasin missä syömisissäni mättää (yleensä liian vähän hyviä rasvoja, liian vähän proteiinia)
Kyllä se välillä "ahdistaa", jos kaikki pallot kirkuu jonain päivänä punaisena, mutta tunnen tuleeni armollisemmaksi itseäni kohtaa. Katson missä vika ja teen korjausliikkeen.
Yleensä se säännöllinen syöminen auttaa siihen, ettei päättömiä mielitekoja tule (ja jos tulee niin ne pystyy vastustamaan )
Niin hullulta kuin se tuntuukin, niin nälässäoleminen ei kyllä laihduta! Silloin varmasti ajatukset pyörii koko ajan ruoan ympärillä ja tulee syötyä ei-niin-suositeltavia ruokia.

Lode, syömishäiriökeskus on yksityinen paikka, joten sinne voi ottaa kuka tahansa yhteyttä - oli syömiseen liittyvä ongelma pienempi tai isompi.

Et ole varmasti yksin täällä lode - vastaavanlainen on lopulta aika yleistä. Toisaalta irtikin pääsee mutta se vaatii aina ahaa-elämyksen ja oivalluksen jostakin muusta. Tai useampia.

Käytännössä asia vaatii kahdenlaisia toimia syömisen kohdalla. Teknisiä syömisen (riittävyys, rytmi, edes jonkinlainen laatu) ratkaisuja, jotka eivä rakaisen itsessään mitään mutta vähentävät syömistempoilua ja helpottavat sitä kautta siihen liittyviä mielialan/päätösten muutoksia.

Ja sitten se olennainen eli syömiorientaation muuttaminen. Pois laihduttamisesta kohti irti päästämistä, kehon kuuntelua ja hyvän fiiliksen korostumista. Tämä on se kohta jossa niitä ahaa-elämyksiä tarvitaan. "Ongelma" on vain että se mikä tuottaa ahaa-elämyksiä kenellekin voi olla niin monenlaista että siihen on mahdoton antaa tehtävää. Käytännössä se nousee esiin ennemmin tai myöhemmin kun omia tekemisiä pohtii yksin tai asiantuntijan/tukihenkilön kanssa. Esimerkiksi käytännön asiakastyössä voisi sanoa että puolet ajasta menee teknisiin asioihin ja puolet pohdintoihin siitä mitä matkan varrella on käynyt, mihin se on johtanut ja miten voisi edetä.

Jollekin on toiminut laihdutuksen lopettaminen tyystin kaikista ajatuksista - toinen ei voi päästää irti. Jollekin on toiminut oman painohistorian piirtäminen paperille mistä usein näkyy että mitä enemmän laihduttaa sitä enemmän paino nousee - toinen ei saa siitä mitään. Jollekin on auttanut kun on jäänyt seuraamaan mitä hyötyä syyllisyydestä on (=ei mitään pitkällä aikavälillä) - toisella se ei herätä. Jollakin harjoitellaan hiljalleen ateria aterialta kylläiseksi syömistä (=syömistä niin paljon kuin tekee mieli) - joku ei saa siitä kiinni. Jollekin on ollut hyödyllistä havaita että aina seurailee jonkin muun ohjeita eikä oikein koskaan syö lopulta omaa ruokavaliota - ei karppausta, ei painonvartijoita, ei Montignacia vaan jos kerrankin kokeilisi omaa ruokavaliota. Ja vastaavaa.

Kaikkein em. tarkoituksena auttaa lopulta saada jokin sellainen uusi ajatus, jossa aletaan saada se viimeinenkin vakuutus että entinen ajatus syömisestä on täysin loppuunkäyty ja uusi tie on jotain jossa hoidetaan tietyt jutut kuntoon mutta muilta osin aletaan syömään sen verran kuin tekee mieli, hauskoissa paikoissa tehdään lystätään jne. Kuunnellaan siis omaa hauskuutta, hyvinvointia ja kehoa. Mutta tämäkin opettelu yleensä kannattaa tehdä pala palalta jotta saa vahvistusta kokemuksille tyyliin "katsos vaan, uskalsin tehdä tuossa noin ja en lihonutkaan". Tarpeeksi näitä kokemuksia niin on helpompi päästää irti.

En nyt kirjoittanut noita sitä silmällä pitäen että nyt lähdet noista liikkeelle. Voit toki pohdintoja tehdä. Mutta enemmänkin antamaan kuvaa reitistä kaikille muillekin.

Sinun tapauksessasi ehdotan vastaanottoa, koska historia on pitkä ja sinulla ei taida olla kaivettavissa muistikuvia siitä millaista oli joskus syödä vapaasti ja rennosti. Koska ei ole ehkä visiota siitä mihin pitäisi palata niin on hyvä jos joku muu pystyy sitä hahmottamaan. Mutta vaikka olisi toisinkin niin vastaanotto yleensä helpottaa hahmottamaan omia sokeita pisteitä paremmin. Olen äärettömän iloinen jokaisesta joka on löytänyt itse tien rennompaan syömiseen tavalla tai toisella. Mutta kaikki eivät siihen pysty - jossain vaiheessa tulee vastaan epäusko tai omat sokeat pisteet.

En nyt tiedä oliko tuo ymmärrettävää Joka tapauksessa oivallus ja irti päästäminen ovat avainasioita. Ja tieto siitä että kehossa ei ole mitään vikana vaikka olisi pitkäkin historia. Keho kyllä toimii kunhan sen annetaan toimia eivätkä oma ajatukset häiritse sitä.

Niin ja vastaanotoille voi tulla/mennä aina kun tuntuu tarvitsevan. Ei kannata miettiä onko tarpeeksi huonosti asiat. Jos tuntuu tarvitsevan jeesiä niin sitä kannattaa hakea. Pätee varmaan kaikkiin yksityisen puolen vastaanottoihin.

Oikein paljon kiitoksia kaikille kommenteista ja Patrikille vastauksesta. Luulenpa, että hakeudun vastaantotolle, sillä tuntuu, että laihduttamisesta irtautuminen ja syömisen normalisoiminen ei omin avuin oikein enää onnistu. On totta, niinkuin Patrik totesit, että sitä normaalia syömistä johon palata ei ole muistissa kaivettavissa, sillä lapsuudesta asti ruoka on merkinnyt lihomista ja kaloreita. En todellakaan muista aikaa, jolloin ruoalla olisi ollut neutraalimpi merkitys. Juu ja kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka hakeutuu esim. lääkäriin vasta kun pää on jo kainalossa, mutta jos sitä tällä kertaa toimisi vähän fiksummin.
Tuli nyt myös vähän toiveikkaampi olo siitä, että ehkä minun ei tarvitse koko loppuelämääni pähkäillä tämän asian kanssa, niinkuin sitä välillä toivonsa heittäneenä on ajatellut. Kaunis kiitos siis kaikille

Toivottavasti saat lode tämän asian kuntoon. Älä odota kuitenkaan nopeaa "paranemista". Se vie aikansa. Mullakin oli syömishäiriö kestänyt 10 vuotta eli ikävuodet 14-24. En muistanut aikaa ilman sitä vääristynyttä ajattelua ruuasta. Nyt siis olen ollut terve 6 vuotta (=parhaat vuodet ehdottomasti lapsuuden jälkeen). Ehdottomasti sinun kannattaa pyrkiä asiantuntijan juttusille. Sillä pääset alkuun. Loppu työ (ja se raskain) on tehtävä itse...

torstaina, 4. syyskuuta 2008 klo 10:30 lode kirjoitti:

...mutta tuntuu, että en löydä työkaluja tilanteen parantamiseksi...

Kiitos, lode, kysymyksestä, ja Patrik pitkästä vastauksesta! Elämäntilanteeni ja ongelmani on vähän toisenlainen, mutta itsekin olen jo aika pitkään - vähintään viime keväästä asti - pohtinut, millä tästä eteenpäin. Tunne on juuri tuo, minkä lodekin mainitsee: millä työkaluilla eteenpäin?

Olen saanut monta ruokailun palikkaa kuntoon; olen löytänyt syömiseen rentoutta lopettamalla kirjaamisen ja lakannut stressaamasta mitättömistä asioista; paino on pysynyt käytännössä samassa jo vuoden ison tiputuksen jälkeen, mutta silti en vain tahdo löytää tietä normaalin ruokasuhteen luo.

Itsensä palkitseminen, hemmottelu on jokapäiväistä eikä tällä hetkellä edes kertaluonteista. Ruualla ja syömisellä on aivan liian suuri rooli elämässäni, vaikken enää liiemmin tuskailekaan, kuinka paljon helpompaa olisi, jos ei tarvitsisi syödä ollenkaan. Sekin vaihe oli joskus - tuttua siis, lode.

Minusta on kiva ostaa kaupasta kaikenlaista hyvää. Pitää oikein kieltää itseään, ettei ostaisi, ja se tuntuu jollain tavalla ahdistavalta. Kotona niitä kaikkia ei enää tekisi mieli, mutta kun ne on kerran ostettu, tuleehan ne syötyä - joskus nopeammin, joskus hitaammin. Jos kaapissa on paljon tavaraa, minusta on sääli, jos niistä ei saa nauttia.

Oivalsin keväällä, että minulla täytyy olla joitain sokeita pisteitä, kun en enää edisty. Ainakin noita Patrikin luettelemia asioita on niin monta, että vaikkei niistä oman ongelman juurta löytyisi, niitä pohtimalla saattaa päästä taas vähän lähemmäksi ongelmansa ydintä.

Johna, kysymykseni ei tosiaan ole vastaus kaikkiin ongelmiin mutta silti kysyn mielenkiinnosta: Syötkö kaiken hyvällä omallatunnolla?