Miksi lihoin?

Nyt varmasti joku loukkaantuu, mutta kysyn silti. Miten ihminen antaa itsensä lihota reilusti ylipainoiseksi (huom. jos suljetaan mahdolliset psyykkiset ja fyysiset sairaudet selittäjinä pois)? Reilulla meinaan tässä tapauksessa yli 20kg ylipainoa. Itse muistan kun tuli 10kg ylipainoa täyteen ja olin ihan shokissa, kuinka saatoin muka olla huomaamatta sitä määrää ylimääräistä.Se 75kg oli mun shokkiraja, joka sai aikaan halun muuttua.

Mikä on teillä ollut se "shokkiraja"? Löytyy itseltä ystäviä joille 5kg on jo jotain ylitsepääsemättömän kamalaa.

Tsemppiä kuitenkin kaikille joilla suunta on oikea ja niillekkin jotka välillä tässä matkalla eksyy

Hyvä kysymys, eikä minusta tätä kenenkään tarvitse ottaa henkilökohtaisena loukkauksena – ylipainon takiahan useimmat meistä täällä ovat.

Omasta puolestani sanoisin, että
- ei ihminen näe omaa kuvaansa oikein (tästä "läskisokeudesta" on puhuttu näilläkin palstoilla paljon: on laihoja ihmisiä jotka näkevät itsensä lihavina ja päinvastoin)
- itsensä pettäminen ja silmien sulkeminen on niin helppoa: minulla on vain raskaat luut, ja vaatteet nykyään ovat niin huonosti leikattuja. (Ihan tottahan se on, että mannekiinimittoihin pääseminen on meistä useimmille mahdotonta, jos ei ole huippumallin geenejä, ja joidenkin firmojen jotkut rätit varmasti onkin suunniteltu niin, että ne näyttävät hyvältä vain huippumallin päällä.) Vaa'alla käymistäkin voi vältellä – minä juoksin vaakaa karkuun varmaan toistakymmentä vuotta (ja uskoin olevani, vaikka ylipainoinenkin, niin silti kymmenen kiloa kevyempi kuin oikeasti olin).

Ja ennen kaikkea: moni meistä varmaan on kuvitellut (niin minä ainakin), että laihduttaminen vaatii ankaraa itsensä kiusaamista, nälkiinnyttämistä ja rehkimistä. (Koska minähän olen semmoinen, että minulle on laihtuminen vaikeampaa ja lihominen helpompaa kuin muille...) Ja jos on takana useampi kuuri ja kaikki joskus laihdutettu läski on aina tullut takaisin, niin sitä ei yksinkertaisesti enää halua tuomita itseään joko turhaan tai koko loppuiän kestävään itsekidutukseen. Ennemmin tuudittaa itsensä ajattelemaan, että joskus kenties sitten vielä kerran, kun elämäntilanne antaa myöten, rupean harkitsemaan laihduttamisen suunnittelun aloittamista, mutta nyt, nyyh, en ehdi jaksa kerkiä kykene...

Minussa kyllä kyti semmoinen hiljainen tyytymättömyys omaan läskiin olemukseen, ennen löysätkin vaatteet alkoivat kiristää, mahamakkara painoi, nivelet kipuilivat ja XXXL-osastolta vaatteiden ostaminen tuntui nöyryyttävältä. Mutta ellei olisi sattumalta löytynyt Kiloklubia, jonka filosofia vei minulta tuon edellä kuvatun laihdutuskuurikammon, en tiedä, miten kauan olisin pantannut tuota aikomisen aikomista.

Juurikin tuo läskisokeus se kai sitten minullekin toi ihan liikaa kiloja...
Myös kolmen raskauden mukanaan tuomat kilot oli mukamas niin kovin vaikea saada pois.
Ja kun oli tottunut herkutteluun ja todella epäterveelliseen syömiseen, niin ahdistavalta tuntui aloittaa laihdutus.

Kiloklubin löytäminen avasi silmät sille, että painonpudotuksen voi aloittaa heti, eikä aina ensi maanantaina ja että kaikkea hyvää ei tarvitse kokonaan unohtaa.
Mulla oli tapa mättää perjantaisin ja sitten koko viikonloppu kaikkea mahdollista koska kun maanantaina aloitan laihdutuskuurin niin sitten en voi syödä mitään hyvää.... ja laihdutuskuuri loppui aina viimeistään tiistaina, kunnes kaikki vaatteet alkoi käymään pieneksi ja peilikuva lähes oksetti.

Joka kevät olen vannonut olevani pienempi tulevana kesänä, mutta olenkin tainnut olla vaan suurempi.
Mulle "shokkiraja" on ollut 87kg (pituutta 165cm)
Ja se, että olen syönyt kevään ja kesän aikana 11kg takaisin, jotka pudotin aikaisemmin karppaamisella.

Raskauden jälkeen kilot suli pois kun itsestään niin että 8kk synnytyksestä painoin taas normaalin verran. Sen jälkeen alkoi tasinen painonnousu: enhän mä voi lihoo, saan syödä mitä vaan ja en liho, sit ku meen taas töihin niin laihdun, se on vaan turvotusta jne... olihan näitä tekosyitä, vaikka oikeesti se et laihduin ja voin syödä karkkia aika huoletta, johtu hormonitoiminnasta ja pitkäjänteisestä työstä liikunnan ja ruokavalion avulla.
Okei siispä lihoin 25 kg ennen kuin tuli stoppi.Rakkaat vaatteet ei mahdu päälle ja viimeinen niitti on kun poika 3v taputtaa mun mahaa ja tokaisee äitillä on pullea massu(ei poika oikeasti pahaa tarkoita mutta, langanlaihan tarhantätin revetessä nauruun vieressä, se on aika nöyryyttävä kokemus).
Ja olishan se kiva kun vois taas mennä rannalle, ilman mursufiiliksiä.

Hyvaa iltaa. Ajattelimpa tanne rustata oman "tarinani". Itse olen ollut lapsesta asti ylipainoinen. Siis ihan kerholaisesta ja varmasti ennen sitakin jo, sita vain en enaa itse pysty muistamaan. Yla-asteellakin viela sai kuulla siita jokapuolelta, miten laski on jne. Silloin se sattui melkein yhta paljon, kun ala-asteella. ei ollut kavereita jne. Uskon etta tuossa ylarin kohdalla jotenkin vaan annoin olla. Ei enaa kiinnostanut vaikuttaa mitenkaan. Olin ollut laski laski laski jo kerholaisesta asti. Kai ne muut sitten olivat oikeessa, joten mita sita enaa yrittamaan. Nyt tosin kun katson noita kuvia, jossa olen yla-asteikainen, olen joo ylipainoinen, mutta korkeintaan 5kg. Kumpa sen olisi sillon tajunnut/nahnyt.
Tollanen paahan potkiminen koko elaman ajan vaikuttaa paljon..
Nyt olen siina pisteessa, ettei vielakaan kiinnosta.. Silti kaivan jostain takaraivosta ajatusta "naytan viela niille ja itselleni!"
ehka tama tasta. en osaa kuvitella itseani laski laski-huutojen kantamattomissa..

Sitä miettiessä saa jo mennä kauas taakse

Olin jo lapsena pyöreä, laihojen sisarusten keskellä. Murrosiässä laihduin ja olin normaalipainoinen, mutta minäkuvani tuumasi että liian lihava.
Menin naimisiin nuorena (18v) laihan miehen kanssa.
Opettelin leipomaan ja tekemään hyvää ruokaa, jotta muutkin ymmärtäisivät miksi olen lihava ( silloin 170cm ja 65kg) Siitä ne kilot pikkuhiljaa lisääntyivät ja satanenkin meni rikki. Minulla todettiin PCOS ja sen piikkiinhän pystyin sitten laittamaan etten laihdu. Raskausaikoina paino ei noussut , mutta imetysajalla tuli aina 10 ja se kertaa neljällä.
Olen vartaloltani tiimalasi, se muoto pysyi läskeistä huolimatta. Mieheni piti seksikkäänä ja kauniina ja itsehän läskini kanna, olivat hyviä syitä olla aloittamatta.
Kun painoa on jo monta kymmentä kiloa liikaa, sitä nääntyy niiden laihdutuskilojen alle ennenkuin edes aloittaa. Mielikuva ettei ikinä saa syödä mitään ja laihduttamisessa menee monta vuotta. Oli liian tuskallista aloittaa.
Kiloja vain tuli lisää ja minun rajani oli 139,9kg , siinä ajattelin, että seuraava kymmen ei enään mene rikki ja nyt se alkaa, vaikka siihen menisi loppuelämä ja henki .
Nyt olen tämän vuoden aikana saanut pois 20kg ja monta vuotta edessä pudotuksia, tuolla 20 vauhdilla. Mutta nyt se on loppu tuo kilojen keräys. Olen tullut tieni päähän tässä asiassa.
Miksi se raja ei tullut aikaisemmin, jaa en tiedä. Ei ollut kykyä, tilannetta, uskoa tai en oikeastaan edes tiedä miksi Olisihan se ollut paljon helpompaa pudottaa vain tuo 20kg vai olisiko

En ole ikinä ollut kuin muutaman kilon yli normaalin painoindeksin, mutta olen siroluinen ja sisäisesti hento. Jopa kahden raskauden jälkeen painoni oli 15 kiloa alle suurimman mahdollisen, jolla painoindeksi on normaali. Enkä ole teiniäiti, vaan lapset ovat syntyneet ollessani 27 ja 29.

Mistä ne melkein 20 ylikiloa tulivat? No, täytin 30 + ja ilmeisesti aineenvaihdunta oikeasti muuttui, eli pärjään nykyisin vähemmällä kuin kasvuikäisenä. Menin työpaikkaan, johon on pakko kulkea autolla. Samalla muutimme taloon, josta kauppa-asiatkin tuli hoitaa autolla. Kaikki arkiliikunta jäi kerralla pois. Ennen olin pyöräillyt kesät talvet, ja kuljettanut jopa kaksi nojatuolia bussissa kaupasta kotiin yksinäni. (Kannat vain toista tuolia sata metriä, juokset hakemaan toisen ja kannat sen ensimmäisen luo, siirrät ekaa sata metriä...) Se, että nökötin pikkutaaperoiden kanssa pihalla, ei paljon kuluttanut.

Säännölliset tulot ja muiden lapsiperheiden kanssa seurustelu koti-iltojen merkeissä tarkoitti ruuanlaittoa ja leivontaa, yhdessä syömistä. Samaan aikaan kulttuuri muuttui ja viini tuli ruokajuomaksi maidon / veden rinnalle / tilalle. (Olin pitkään vesilinjalla, ennen kuin laktoosittomat maitotuotteet keksittiin.) Työpäivät venyivät hiljalleen, ja aloin skipata ruokailuja päivän mittaan, mikä johti hillittömään iltasyömiseen. Puolisoni harrastaa kestävyysurheilua, ja söin hänen seuranaan identtisiä annoksia, vaikka en urheillut lainkaan.

Lopulta jalkani hajosi, mikä johti noin puolen vuoden liikkumattomuuteen ja mielipahaan. Kuntoutumiseen kului vuosi. Siitä selvittyäni olin vaatimattomat kaksikymmentä kiloa painavampi kuin yliopistosta valmistuessani.

Eli lihominen oli monen erillisen, pienenkin, yhtäaikaisen tekijän summa. En koe olleeni holtiton syöppö, itsestäni piittaamaton, huono ihminen tai muutenkaan erityisesti "päästäneeni" itseäni lihomaan. Ainoa varsinainen virhe oli, että rikkojalkavuoden pukeuduin lähinnä neuleisiin ja hameisiin (housut eivät mahtuneet kaikien ortoosien eli tukien kanssa). Neuleet joustavat ja peittävät, eivät kiristä ja ovat mukavia, joten oli melkoinen järkytys, kun yritin kuukausien tauon jälkeen pukea kesähousut. Ne nimittäin vastustivat menestyksekkäästi yritystäni. Viitisen senttiä jäi vetskarinpuolikkaiden väliin tyhjää...

Ja toinen virhe oli kai se, että ikänsä laiha ihminen ei ollut opetellut käymään vaa'alla. Miksi olisikaan? Äitiysneuvola punnitsi määrävälein ja jälkitarkastuksessa, ja muun aikuiselämäni painoni oli ollut täysin toisarvoinen seikka. Kokoon 34-36 mahtuvaa ei paljon kiinnosta, mitå vaaka näyttää. (Tai ei ainakaan minua kiinnostanut.)

Nyt yritän oppia yo. juttuja toisin päin. Arkiliikuntaa pitää väkisin tunkea päiviin, koska edelleen olen samassa työssä, johon autoilen. En tarvitse triathlonistin pasta-annoksia, vaan kevyttä konttorityötä tekevän keski-ikäisen naisen pöperöt. Vaa'alle kannattaa nousta viikoittain, ja nitistää kertynyt kilo saman tien. Se on helpompaa kuin painon pudottaminen sitten, kun sitä on kertynyt ämpärikaupalla liikaa. Aina välillä on hyvä vähintään sovittaa istuvaa, napakkaa vaatetta ja katsoa, että se edelleen mahtuu päälle Aamiainen ja kunnon lounas ovat ihmisoikeus, joita mikään työtehtävä ei saa ohittaa. Minä ensin! Ja kun kroppa tekee tenän, tulee miettiä, mitä syö ja paljonko, eli vammautumisen myötä äkkiä vähentynyt kulutus edellyttää myös energiansaannin vähentämistä, jottei liho.

Eli elämänmuutokset muuttivat painoani. Muuttamalla elintapojani voin muuttaa painoani. Satunnaisesta laihiksesta ei ole mitään iloa, jos en vaikuta lihomiseni syihin. Niin kiloklubia, niin kiloklubia, mutta niin totta...

Lihoin ensimmäisen kerran teininä. Onnistuin saamaan muodokkaan tiimalasi vartalon jo yläasteella ja ikäväkseni sen huomasivat myös miehet. Minä olen aina ollut varsin syrjään vetäytyvää tyyppiä, joten yhtäkkiä alkanut huomio miestenpuolelta oli lähinnä traumauttavaa. Siitä sitten alkoi lihominen ja tahti vain kiihtyi kun huomasin, etten vedä itseeni niin paljon huomiota lihavampana.
Kun painoindeksi alkoi opiskeluaikoina heilua reilussa 30:ssä niin siinä vaiheessa tuli stoppi. Päätin, että kukaan törppö ei ole sen arvoinen että tahallaan aiheutan itselleni pahaa oloa. Nykyään alkaa ikäkin tuomaan turvaa liialliselta huomiolta, joten on hyvä opetella minulle sopivaan syömis ja liikunta rytmiin.

Hyvä aihe!

Varmaan kellään ei ole tähään mitään yhtä tiettyä syytä, omasta elämästäni voisin eritellä seuraavia asioita:
Lapsena taisin olla aika normaalivartaloinen, ehkä lapsenpyöreä, mutta käsittääkseni ihan normaalilla painokäyrällä. Yläasteellakaan en ollut vielä ylipainoinen (painoindeksin mukaan) mutta mittarin pituus-105 raja ylittyi. En ehkä ollut lihava, mutta yleensä luokan pulleimpia kuitenkin, muilla kun pituuskasvu söi ja varret hoikkenivat melkeinpä yläasteaikoina. Jostain kuitenkin sain päähäni, että olin lihava (ja läski-huutelua jonkun verran kuulinkin). Terveydenhoitajakin sitten yläasteen loppupuolella kirjasi, että paino on nousussa (59kg/157cm taisin olla silloin) ja sen katsoin toki osoitukseksi siitä, että olen läski.

Koska siis olen läski, niin huutelijoille periksiantamistahan olisi se, että lähtisin muuttamaan itseäni hoikemmaski. Luovuttamista ja häviämistä, koska laihduttamalla osoittaisin sen, että he olivat oikeassa ja minun pitää muuttua kelvatakseni. Jokseenkin näin teininä ajattelin, joten en ihan kiusallanikaan laihduttanut. Liikuntaa kuitenkin tuli paljon (monen kilometrin päivittäiset koulumatkat jne) joten painonnousu ei ihan mahdotonta ollut. Luulen, että lukion lopussa painoin ehkä 66kg. Söin salaa herkkuja, jotka olivat tärkeä osa rentoutumista koulun jälkeen ja lihoin melko hitaasti.

Lukion jälkeen muutin pois kotoa ja siitä se "riemu" repesi. Alkoholipitoisia opiskelijabileitä, epäsäännöllisesti syötyä ruokaa, ajatus siitä, että nythän voi syödä herkkuja ihan rauhassa kun kukaan ei vahdi. Muutamassa vuodessa paino nousi 15-20kg. Puntaria minulla ei ollut, vaatteita ostin harvoin, vanhat venyivät jne. Jotenkin sitä ei heti tajunnut. Jossain kohtaa perhe toki sanoi, että muutama kilo kannattaisi varmaan pudottaa. Hankin vaa'an. Mutta alkuun ei ollut ehkä oikein mitään, mistä lähteä sen painonpudotuksen kanssa liikkeelle. Paino taisi nousta vielä vähän lisää.

Yksi rajakohta oli, kun vaaka näytti n. 88-89kg (nyt pituutta oli se huimat 158cm) ja tajusin, että olen paljon lähempänä 100kg kuin normaalipainoani ja laskeskelin, että voisin pudottaa melkein puolet painostani enkä olisi silloinkaan vielä pahasti alipainoinen. Siinä kohtaa ns. omin avuin sain n. 5kg lähtemään, paino vakiintui joksikin aikaa 82kg kulmille. Viime vuoden keväänä rupesin noudattamaan painonvartijoiden pistejärjestelmää, mutta suhtauduin siihen, kuten dieettiin. Sain painon putoamaan suunnilleen näille kulmille, missä olen nyt, pari kiloa alemmas ehkä. Osa tuli takaisin tänä keväänä ja nyt sitten on opettelussa sellainen systeemi, millä voi elää loppuelämänsä.

Kun on lapsesta asti lihava ja tulee kohdelluksi vielä lihavampana, ei oikein osaa kuvitellakaan voivansa olla jotain muuta. On kuin polttomerkattu ikuisesti lihavaksi. Kun kokee itsensä lihavaksi, on aivan sama vaikka olisi vielä vähän lihavampi... ja vielä vähän... ja vielä...
Tietää, että pitäisi laihduttaa, mutta kymmenenkään kilon laihdutus ei olisi siinä jättiurakassa vielä mitään...aivan sama siis.

Nyt varmasti joku loukkaantuu, mutta kysyn silti. Miten ihminen antaa itsensä lihota reilusti ylipainoiseksi

En loukkaannu, mutta en osaa vastata. En edes tiedä koska lihoin, kai syntymästäni asti. Kun katson kuvia itsestäni lapsena, olen ymmälläni. Kuvissa on aika normaali tyttönen, ei kaikkein siroin, mutta ei missään tapauksessa lihava. Miksi ihmeessä koen olleeni lihava niin kauan kuin muistan?
Nyt tuntuu surulliselta ajatella näin, mutta onneksi olen ollut väärässä. Minäkin olen kohta normaalipainoinen
(50 kg sulatettu ja vain 10 kg jäljettä)

Toivottavasti kukaan lapsi ei saa lihava-leimaa otsaansa.