Mikä mielestäsi olisi paras tapa auttaa ylipainoista lasta?

Tota nyt pakko sanoa väliin että mikään ei ole lapselle/teinille niin karmeaa kun omat vanhemmat sanoo että laihduta 5 kiloa niin sitten pääset risteilylle tai saat jotakin, tuo on ihan yhtä pelkkää kettuilua tuollainen!
Ja voin vannoa että kukaan ei unohda, ei koskaan, ikinä tuollaista temppua! Mulla on sentään ajasta jo takana yli 26 vuotta ja silti muistan nuo kuin eilisen päivän.
Tuo on ihan lapsen/teinin arvottamista, eli olet arvokas kun pudotat tuon verran, sitten vasta ansaitset tämän.

Mixupargasin tyttöä paino selvästi häiritsee, ja hän voisi olla motivoitunut muuttamaan tapojaan ja elämäntyyliään mutta tarvitsee fiksua ohjausta ettei homma mene överiksi.

Chocoholic67'n tyttö ei vaikuta kärsiävän painostaan, enkä usko että vanhemmat voivat paljon vaikuttaa sen ikäisen tytön ruokavalioon tai liikuntatottumuksiin ellei tytöllä itsellään ole halu muuttua. Voi olla että halu muuttua syntyy vasta kun on enemmän ylipainoa.

Nopeasti ajateltuna, olis järkevintä katkaista huonot tavat jo varhaisella iällä, mutta miten se tehdään? Herkkä teini loukkaantuu syvästi ja alkaa syömään vieläkin enemmän lohduksi.

Kirnauskis olen samaa mieltä mutta meillähän siis kouluterveydenhoitaja ja koululääkäri totesivat laihdutuksen tarpeen, tyttö pn pitkä mutta painoi n90kg, ja siinä kotimatkalla tuota ehdotin kannustimeksi. Uskon, että yksi syy miksi lapsi ei koe painoansa ongelmaksi on, ettei me vanhemmat olla tehty siitä ongelmaa (mutta en silti halua, että hän saa terveydellisiä ongelmia, joten siinä mielessä komppaan noita terkkareita).

Ja toisaalta, aika monen selvästi ylipainoisen aikuisen kanssa jutelleena moni ihmettelee "miksi vanhemmat antoi mun lihoa eikä sanoneet mitään?"

sunnuntaina, 5. helmikuuta 2012 klo 11:19 chocoholic67 kirjoitti:

Kirnauskis
Ja toisaalta, aika monen selvästi ylipainoisen aikuisen kanssa jutelleena moni ihmettelee "miksi vanhemmat antoi mun lihoa eikä sanoneet mitään?"

Näinhän se usein on, melkein mistä tahansa asiasta:" Mikset patistanut lukemaan, mikset ollut kiinnostunut mun elämästä..". Taito onkin siinä, miten patistaa. Uskon, että pohjana on hyvät välit ja keskustelemisen taito, koko perheessä. Jos vaihdetaan ajatuksia pitkin päivää yhdessä ja erikseen, on lapsenkin helppo ottaa mieltä painavia asioita puheeksi. Jos ei ole tuota keskustelukulttuuria vielä, niin opetelkaa pikkuhiljaa. Antakaa aikaa lapsille ja nuorille, syökää se kuuluisa klo 17 päivällinen yhdessä.

Nuorilta voi myös kysyä "kautta rantain", miltä hänestä tuntui kun terkkari ja lääkäri noin sanoivat, kokeeko hän olevansa ylipainoinen, onko joku kaveri mollannut jne. Jos hän on itse tyytyväinen elämäänsä, niin kaikki se mitä kotona syödään pitää olla terveellistä (ei mitään diettejä) ja muiden perheenjäsenten sitouduttava talkoisiin. Jos isä kieltäytyy rehuista, veli kittaa kokista ja äiti laihduttaa, on perheessä yksi, joka syö ne muiden jättämät ruoat. Tai yhdistää kaikkien "dietit" varmuuden vuoksi.
Se mitä lapsi syö koulupäivän aikana on paljon kiinni siitä, mitä kaverit tekee. Ja herkkuihin käytettävästä taskurahasta. Jos lapsi saadaan innostumaan säästämään, eivät raha mene samassa määrin naposteluun.

Miten kouluruokailu saataisiin "pakolliseksi" ja kaikenlaiset välipala-automaatit pois? Myös koulun alueelta poistuminen kesken koulupäivää auttaisi asiaa. Näin miettii 53-66 vuosina koulunsa käynyt "nuori". Koulussa syötiin joko kouluruokaa tai eväitä, koulusta pääsi kesken päivää pois vain luvan saaneet eikä mitä automaatteja ollut. Eikä ollut yli- tai alipainoa.

Olin itse pyöreä (en erityisen lihava) lapsi eikä minulle koskaan puhuttu laihduttamisesta ja hyvä niin. Minusta tärkein on oma esimerkki. Mikä on se kotona oleva asenne ja käytös omaan kehoon, ruokaan ja liikkumiseen. Jos niitä pyrkisi parantamaan ja loppu olisi lapsesta kiinni. Pyrkisi muokkaamaan elämää normaalipainoa tukevaksi. Yhdessä ruokailua ja liikkumista. Jos lapsi kuitenkin on edelleen ylipainoinen, ehkä asian voi jättää rauhaan. Liikkuva, vaikkakin ehkä ylipainoinen, on kuitenkin aina terveempi lapsi.

Kyllähän lapsissa on muitakin "virheitä", osasta pääsee eroon ja osasta ei. Aina on kuitenkin se osansa lapsen geeneillä ja omalla tahdolla. Jos liikaa puuttuu asiaan, voi tehdä enemmän hallaa.

​ht​tp​:/​/w​ww​.l​aa​ka​ri​le​ht​i.​fi​/u​ut​in​en​.h​tm​l?​op​co​de​=s​ho​w/​ne​ws​_i​d=​11​52​9/​ne​ws​_d​b=​we​b_​le​ht​i2​00​9/​ty​pe​=1​/r​ef​=r​ss

Tässä lyhennelmä uudesta tutkimuksesta lasten ylipainosta.

Seuraavaa purkausta ei ole kohdennettu kenellekään aiemmalle kirjoittajalle tai kommentiksi mihinkään aiempaan kommenttiin. Kyseessä on lähinnä samaisen asian kanssa painiskelevan pohdintaa...

Minun näkemykseni on, että ylipainoon puuttumisessa niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla tehdään tavallisimmin kaksi perustavaa virhettä: ensinnäkään ei pureuduta ongelman syihin, vaan pelkästään fyysiseen ilmentymään, toiseksi, keskitytään laihduttamiseen (tietty kilomäärä, tietty aika esim. kuukauden karkkilakko tms...) eikä terveiden elämäntapojen opetteluun. Näiden ajatusvirheiden seuraus on pintapuolinen projekti, josta ei jää pysyviä parannuksia eloon ja oloon, pahimmillaan vain entistä isommat ongelmat ja syvemmät traumat. Syiden selvittäminen ja terveellisten asioiden opettelu vaatii tietysti valtavasti hienovaraisuutta, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, ettei ylipainosta saa missään tapauksessa tehdä ulkonäköasiaa, vaan on keskityttävä nimenomaan terveyspuoleen. Joskus saattaa joutua listaamaan terveyshaittoja kohonneesta verenpaineesta diabetesriskiin tms, ja koska erityisesti lapsilla ja nuorilla on hyvin puutteellinen kyky nähdä elämäänsä kahta viikkoa pitemmälle, on yritettävä selventää, että vielä ei ehkä ole ongelmaa, mutta aikuisena saattaa olla.

Vuodatuksen päätteeksi; on hyvä myös muistaa ja muistuttaa, että ylipainon aiheuttamat terveysriskit tavallisesti kasaantuvat vähitellen ja vuosien kuluessa, mutta raju alipaino saattaa tappaa hyvin lyhyessä ajassa. Varovasti on siis edettävä, ettei heilahdeta toiseen ääripäähän.

Ei ole helppo rasti tämä.

Meillä on kolme pientä lasta. Esikoinen tyttö on hoikka ja liikunnallinen. Keskimmäinen poika samoin. Nuorin on pullukka ja saimme jo 3v neuvolassa ohjeeksi painon seurannan ja ravitsemusterapeutille ajan. Jätin käyttämättä molemmat mahdollisuudet, koska käyn itse ravitsemusterapeutilla ja en oikein usko kolme vuotiaan laihdutukseen. Ensi viikolla meillä on 4v neuvola ja saan taatusti jälleen kuulla, miten tyttöni on lihava.

Kuopukseni rakastaa makeaa. Syö hyvin kaikkea, mutta on aina lisää vailla jälkkäriä tms. Meillä on ollut suhteellisen vapaata herkkujen kanssa, koska kaksi muuta lasta eivät ole koskaan olleet makean perään. Syövät kyllä, mutta eivät esim kaupasta ole vaatimassa makeaa.

Kuopukseni on rauhallinen tossuttelija. Viihtyy rauhallisissa leikeissä ja pötköttelee lattialla lelujen kanssa. Esim kävely bussipysäkille ei maistu. Pulkka pitää olla mukana.

Joudumme koko perhe miettimään ruokailutottumuksia kuopuksen mukaan. Minulla on ollut todella suuret paino ongelmat, joten en haluaisi lapselleni sitä ristiä. Mutta perimä ja geenit näköjään vaikuttavat lapseeni. Lasten isä on laiha ja hänellä on loistava aineenvaihdunta. Kaksi lastamme perivät hänen aineenvaihdunnan ja tämä kuopus raukka minun...

Sardan tilanne on kinkkinen sikäli, että kuopus on vielä kovin pieni. Mulla tuli kuitenkin mieleen muutama juttu. En kylläkään ole mikään asiantuntija, kun mulla ei ole lapsia, mutta "maalaisjärjellä".

Entä jos ette tarjoaisi makeita jälkkäreitä kuin vaikkapa viikonloppuisin? Muina päivinä jälkkäriksi hedelmä tms. Jos ei makeaa ole kotona, niin sitä ei luonnollisestikaan tule niin helposti herkuteltua. Hedelmiä ja vihanneksiahan voisi pilkkoa tarjolle kaikkien napsittavaksi, jos napostelunhimo meinaa vaivata. Ja entäs jos tekisitte porukalla ulkona jotain kivaa, esim. talvella pulkkamäkijuttuja ja lumileikkejä ja kesällä erilaisia pihapelejä? Ja jos vaan jättäisi sen pulkan kotiin, kun olette menossa bussipysäkille? Siitä bussipysäkkimatkastakin voisi kehitellä jotain kivaa, esim. leikkimielistä juoksukilpailua jne.

Tämä ei liity sardan kirjoitukseen, mutta ihan yleisesti mua hirvittää, kuinka nykyään jo pienillä lapsilla on todettu kakkostyypin diabetesta.

maanantaina, 27. helmikuuta 2012 klo 16:55 sarda kirjoitti:

Meillä on kolme pientä lasta. Esikoinen tyttö on hoikka ja liikunnallinen. Keskimmäinen poika samoin. Nuorin on pullukka ja saimme jo 3v neuvolassa ohjeeksi painon seurannan ja ravitsemusterapeutille ajan. Jätin käyttämättä molemmat mahdollisuudet, koska käyn itse ravitsemusterapeutilla ja en oikein usko kolme vuotiaan laihdutukseen. Ensi viikolla meillä on 4v neuvola ja saan taatusti jälleen kuulla, miten tyttöni on lihava.

Kuopukseni rakastaa makeaa. Syö hyvin kaikkea, mutta on aina lisää vailla jälkkäriä tms. Meillä on ollut suhteellisen vapaata herkkujen kanssa, koska kaksi muuta lasta eivät ole koskaan olleet makean perään. Syövät kyllä, mutta eivät esim kaupasta ole vaatimassa makeaa.

Kuopukseni on rauhallinen tossuttelija. Viihtyy rauhallisissa leikeissä ja pötköttelee lattialla lelujen kanssa. Esim kävely bussipysäkille ei maistu. Pulkka pitää olla mukana.

Joudumme koko perhe miettimään ruokailutottumuksia kuopuksen mukaan. Minulla on ollut todella suuret paino ongelmat, joten en haluaisi lapselleni sitä ristiä. Mutta perimä ja geenit näköjään vaikuttavat lapseeni. Lasten isä on laiha ja hänellä on loistava aineenvaihdunta. Kaksi lastamme perivät hänen aineenvaihdunnan ja tämä kuopus raukka minun...

Hyvähän se on että menette pienimmän mukaan, mutta älkää tehkö siitä mitään numeroa. Koska itse saat ohjeita, niin siitä vaan mallia kaikille.

Jälkiruoat eivät ole mikään pakollinen osa ruokailua. Se on usein vain tapa, pääset myös helpommalla kun on vain pääruoka tehtävänä. Kun saat lapsesi syömään tarpeeksi kunnon ruokaa häviää makeanhimo samoin kuin aikuisillakin. Jos lapsi on päiväkodissa, on jälkiruoan poisjättäminen siellä vaikeaa, mutta puhu kuitenkin hoitajien kanssa, jospa vaikka veisitte hänelle oman hedelmäjälkkärin.

Liikunta on eri asia, toiset liikkuvat luonnostaan, toiset lojuvat luonnostaan. Pulkka pois, varaa enemmän aikaa bussille kävelyä varten. Alussa tulee varmaan tappelua, mutta sinnikkyys palkitaan. Minusta ei kannata järjestää mitään kilpailuja, se vain lisää vastahakoisuutta.

Kolmivuotias elää vielä hetkessä ja on turhaa lisätä paineita. Kolmevuotiaan ei tarvitse edes tietää, että on ylipainoinen, kaikki painostus saattaa johtaa väärään suuntaan. Palkitsemisessa on sama juttu, asia tehdään tietoiseksi ja palkinto menettää arvonsa, jos sen saa vain silloin kun itselle tulee paha mieli (ei saa namia). Yksinkertaisesti teet koko perheen ruokaremontin ja that't it!

Mieti myös omaa osuuttasi asiaan. Geenit tuskin ovat syy, useinmiten ylipainoisuus johtuu muusta (tavat, olosuhteet, sairaus). Kuopus voi olla toivottu iltatähti ja saa siten helpommin tahtonsa läpi. Tai olet väsynyt kuuntelemaan kolmen lapsen äitinä marinaa ja sama juttu.

Entä oma syyllisyytesi omaa ylipainoasi kohtaan, voiko se aiheuttaa alitajuista kanssakärsijän tarvetta? Saat ikäänkuin kumppanin kolmea "laihaa" vastaan. Juttele tästä ravintoterapeutillesi, jospa hän lähtisi mukaan taisteluun.

Jos itselleni olisi tarjottu lapsen ravintoterapeuttia, olisin ilman muuta ottanut, sillä lapsen kohdalla on monenlaista mietittävää. Kysymyksessä ei ole pelkästään laihdutus. Joten jos se on vielä mahdollista, mene edes kokeeksi.

Voimia, mutta älä unohda nauttia pikkuisesta.