Mikä mielestäsi olisi paras tapa auttaa ylipainoista lasta?

Lasten ylipaino yleistyy siinä missä aikuistenkin. Meiltä Kiloklubin konttorilta on toisinaan kysytty, miksi emme ota jäseniksi ja tukisi laihduttamisessa myös alaikäisiä. Monissa perheissä on herännyt aito halu auttaa omaa lasta, ja yhdeksi keinoksi siihen on nähty nettilaihduttaminen.

Toisaalta vanhemmat painiskelevat siinä ristipaineessa, mikä syntyy, kun myös syömishäiriöt ovat valitettavan yleinen ilmiö. Usein juuri laihduttaminen tai siihen patistelu laukaisee vääristyneen suhtautumisen syömiseen.

Onko sinulla kokemuksia lapsen ylipainosta? Olitko itse lapsena ylipainoinen? Miten sinun mielestäsi ylipainoista lasta voisi parhaiten tukea kohti terveellisiä ruokailutottumuksia?

Lue lisää aiheesta:
->Ylipainoinen lapsi ja Kiloklubi

Olen itse ollut koko ikäni ylipainoinen, ja minua on laihdutettu jo lapsesta. Muistan vieläkin yhden lappusen, jossa kehotettiin laittamaan lautaselle reilusti keitettyjä vihanneksia. Kun kuitenkaan perheen ruokatapoja ei muutettu, ei minun projektiluontoisesta laihduttamisestani ollut mitään iloa.

Tärkeintä olisi siis varmistaa, että koko perheen elämäntavat tukevat lapsen painonhallintaa. Liikutaan yhdessä, syödään kevyttä ja monipuolista ruokaa, eikä mussuteta karkkia joka päivä. Lisäksi olisi hyvä välttää painoasioiden päivittelyä lasten läsnäollessa.

Omalla kohdallani vanhempani tekivät näin jälkikäteen ajateltuna kolme asiaa, jotka ovat johtaneet nykyiseen, jossain määrin syömimishäiriöiseen vaikeaan ylipainooni.

1. Ei puututa ongelmaan koko perheen tasolla, vaan ulkoistetaan se lapselle.
2. Annetaan elämän isoihin ja pieniin harmeihin jotain herkkua lämpimän sylin sijaan, samoin palkitaan kaikista suorituksista herkuilla. Sain suklaata jopa käytyäni balettitunnilla tai berliininmunkin uimareissusta. :shock:
3. Ei kuunnella lasta. Itseäni kiusattiin koulussa ylipainosta, joten suhde omaan kehoon muuttui kouluaikana (12 vuotta kiusaamista) hyvin vääristyneeksi. Näin itseni lievästi ylipainoisena teininä paljon lihavampana kuin nyt koskaan todella lihavana aikuisena. Jälkikäteen vanhemmat ovat väittäneet, etteivät ole tienneet kiusaamisesta, vaikka oma äitini oli kuusi vuotta samassa koulussa opettajana. Eikä varmaankaan myöskään masennukseni ja lintsaamiseni tuonut tätä vaihtoehtoa mieleen?

No, nyt olen jo päässyt vaiheeseen, jossa ymmärrän että vanhemmillanikin oli omia ongelmiaan. Silti pyrin kiinnittämään näihin asioihin huomiota omien lasteni kohdalla.

Henkilökohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että lasten ja nuorten syömisen ohjaaminen on järjettömän vaikeaa.

Minä olin hoikka lapsi, pullea kouluikäinen ja lihava murrosikäinen. Koko muu perheeni oli hoikkia ja erittäin liikkuvia. Minä en tuosta liikunnasta niin perustanut. Kilpaurheilu oli kauhistus. Ladulla taisin lähinnä marista. Jos äiti pyytää kanssaan kävelylle, tunnen vieläkin ensimmäiseksi vastustusta. Luistelusta pidin, ja kavereiden kanssa juostiin tai pyöräiltiin ympäri pihaa kaikki illat. Murrosiässä kuvaan taisi tulla mukaan istuskelu. Lähimmät kaverini eivät olleet erityisen liikunnallisia ja äiti muisti aina toivoa, että saisin liikunnallisempia kavereita. Yksi oli, jonka kanssa olisi voinut käydä lenkillä, mutta en minä jaksanut hölkätä kymppiä, niin kuin hän yritti ehdottaa joskus! Jaksoin juuri ja juuri kiertää kolmen kilometrin pururadan. Yhdessä käyminen taisi jäädä lähinnä alemmuudentunteeseen minun puoleltani.

Olin sellaista keskikastia liikunnassa. Vanhemmat veivät liikkumaan, joten opin ja osaan liikkua. Liikuntatunneilla en pärjännyt erityisen hyvin, vaikka olisin halunnut pärjätä. Niistä ei ole kuitenkaan jäänyt mitenkään huonoja muistoja. Yläasteella äiti kehotti miettimään jonkin liikuntaharrastuksen. Aloin pelata korista. Olin aina aika huono – ei minulla ole pallosilmää eikä kunto korvannut koskaan peliälyn puutetta. Huonoudestani huolimatta harrastus kesti pitkälle aikuisikään, sillä kesken lopettamista ei meillä kotona sallittu. Lopetin 25-vuotiaana, 125-kiloisena. (Härregud, kuvitelkaa 125-kiloinen juoksemassa pallon perässä kentällä…)

Kotona ei ollut juuri koskaan karkkia ja ruoka oli terveellistä ja monipuolista. Herkut eivät olleet kuitenkaan kiellettyjä: jos joku vieras toi lapsille makeaa, sen sai syödä. Meillä syötiin hedelmiä ja kasviksia aina. Paistamiseen käytetty rasva lienee vähentynyt vuosien varrella enkä edes muista, että meillä olisi ollut koskaan tarjolla kermapohjaisia kastikkeita. Maito oli kevytmaitoa, kunnes ykkösmaito tuli markkinoille. 18-vuotiaana siirryin oma-aloitteisesti rasvattomaan, kun kevytmaito alkoi maistua rasvaiselta. Äiti painotti aina valintoja: ”siitä ja siitä tulee parempi olo kuin tästä ja tuosta”. Hyvää oppia, mutta valitettavasti minä syyllistyin, jos olisinkin tahtonut viinerin tai pasteijan joskus.

Karkkipäivän puuttuminen lienee suurin syy siihen, että suhteeni syömiseen pääsi täysin käsistä. Karkki oli käytännössä täysi tabu, mutta söin sitä aivan tolkuttomasti – salaa tietysti.

Tietyssä vaiheessa kaikesta (hyvän) syömisestä meni ilo, sillä äiti oli aina varoittelemassa. Minä halusin syödä ja siitä syyllistettiin. ”Et sinä tarvitse enää lisää.” Periaatteessa juhlissa sai syödä niin paljon, kun halusi, mutta luulen, että niissäkin tuli joskus sanomista. Tai jos ei, omatuntoni kolkutteli. Syöminen oli tabu.

Terveydenhuoltohenkilökunta on minulle edelleen jonkinasteinen kammotus törppöjen (ja ah itse niin täydellisten!) kouluhoitajien ja –lääkärien jäljiltä. Minulla hakkaa sydän, vaikka menen lääkäriin flunssan takia. Järjetöntä!

Onneksi tiettyyn mittaan asti minulle sanottiin sekä kotona että koulussa vain, etten saisi enää lihoa lisää. Laihdutin ensimmäisen kerran 19-vuotiaana.

Kodin terveellinen ruokavalio ja pakottaminen liikkumaan eivät siis pelastaneet minua ylipainolta. Niistä on ollut tietysti hyötyä! Minun ei ole tarvinnut opetella terveellistä syömistä alusta asti. Vaikka kunto kävi nollissa muutama vuosi sitten, lihakset muistavat ja aikuisena olen vihdoin löytänyt hiljalleen omat lajini sekä aivan omaehtoisen liikunnan ilon. Se on mahdollista nyt, kun kukaan ei pakota minua.

Minun ainut neuvoni on siis, että pitää näyttää esimerkkiä ja opettaa hyviä valintoja mutta lapselle pitää jättää tilaa oivaltaa itse ja tehdä huonojakin valintoja. Ruuasta / makeasta voi tulla kylläiseksi vain, jos se on sallittua.

On kamalaa, että minä näen itsessäni aivan saman käytösmallin kuin äidilläni: yritän pakottaa ihmiset (nykyään lähinnä mieheni) tekemään sen paremman valinnan. En kestä katsoa vierestä, kun toinen tekee itselleen pahaa, vaikka olen tehnyt samoin vuosikymmeniä. Jos saamme lapsen, miten ihmeessä osaan ohjata häntä oikeaan suuntaan pakottamatta heti alusta??

Mielenkiintoista havaita, kuinka liki päinvastaiset kokemukset meillä on Johnan kanssa, ja kuinka ne ovat kuitenkin johtaneet niin samanlaiseen lopputulokseen. Hmm... Olisikohan tärkein asia se sallivuuden ja kannustamisen yhdistäminen?

Ruusa, olet mitä luultavimmin oikeassa.

Itse olin lihava lapsi. 10-vuotiaana minut laitettiin ravitsemusterapeutin luokse (muun perheen kanssa tietysti) ja hänen johdollaan laihduin (vaikka tarkoitus ei ollutkaan laihtuminen) sen kevään aikana 10 kg, samaan aikaan kun venähdin yhtäkkiä 10 cm pituutta muutamassa kuukaudessa. Myös vanhempani olivat lihavia ja laihtuivat, eli oikeastaan koko perhe siis teki sen elämäntaparemontin.

Mutta, mutta... Lopputulos terveellisyydestä ja liikunnasta on täysin Johnan kaltainen. Karkkia ja herkkuja oli vähän, ne olivat vanhempieni valitsemia silloin kun niitä oli. Edes kylässä en saanut (en tiedä oliko tämä blokki päässäni vaiko todellinen) syödä mitään ilman vanhempieni lupaa. Painoani tarkkailtiin, kävin varmaan 15-vuotiaaksi säännöllisesti vaa'alla vanhempieni katseiden alla, sitten ei enää tarvinnut, mutta äiti tiukkasi aina "painatko jo 60 kg?" ja tästä 60 kilosta tulikin sitten se pahin kompastuskivi. Jotenkin alitajuisesti olen aina ajatellut että jos painaa yli 60 kg, se on jotenkin ihan hirvittävän paha. Muistan kun painoni nousi ensimmäisen kerran yli 70 kiloon, luulin ihan oikeasti ettei kukaan nainen kertakaikkiaan voi painaa yhtä paljon kuin minä. :roll:

Tämä kaikki rajoittaminen kotona (meillä rajoitettiin siis ihan tavallista ruokaakin, vanhempani annostelivat sen lautaselleni niin kauan kuin asuin kotona) johti siihen tietysti, että söin salaa, ahmin herkkuja ja kaikki pääsi irti kun ei tarvinnut enää syödä salaa, eli muutin kotoa pois. Paino aloitti huikean nousun.

Olen tästä käynyt juttelemassa ravitsemusterapeutin kanssa aikuisiällä ja hän oli sitä mieltä, että syön nyt niitä takaisin, mistä koen jääneeni aikoinaan paitsi. Minun herkkukuppini tulee täyteen hänen mielestään pian ja sitten en halua enää sitä "kiellettyä hedelmää".

Eli olen myös sitä mieltä, että lapselle pitäisi opettaa terve suhtautuminen liikuntaan ja ruokaan. Ei ehdottomia kieltoja, vaan jotenkin järkevästi - niin että lapsi itse ymmärtäisi omien valintojensa vaikutuksen, pikkuhiljaa.

Hei!
Mielestäni lasten lihavuus on koko perheen asia, vallankin kaupassa asioivien vanhempien.
Vaikka lihavuus saattaa juontaa geeneistäkin vähän, kyllä mielestäni perheen ruokatavoilla on se suurin perimä.

Lapsen laihduttamisesta ei saisi liikaa puhua perheessä, vaan ohjata ruokailutapoja terveellisemmiksi.
Mielestäni lapselle ei koskaan saisi sanoa, että hän on lihava, vallankaan tytöille. Siitä saattaa tulla trauma koko iäksi.

Makean ostamista kotiin tulisi välttää, sallia vain juhlapäivien osalta, ei arkipäivinä.

Terveellisen ruoan syömiseen ei tarvitse puuttua.
Niin kauan, kun lapselle laitetaan annokset lautaselle, voisi annoskokoa ja ruoan laatua hallita.
Myös ne säännölliset ruokailuajat ovat tärkeitä. Kun syö normaaliaikoina oikeaa ruokaa, ei lapsellakaan ole niin suurta tarvetta sortua makean syöntiin.

Eikä vain ruoka, vaan lasta pitäisi kannustaa etsimään mieleinen liikuntaharrastus. Vanhemmat omalla esimerkillään voivat siihenkin vaikuttaa, mutta mitään ei kannata tuputtaa, siitä saattaa tulla sitten pakkopullaa.

Kokemustakin on.

Daria

Olen tästä käynyt juttelemassa ravitsemusterapeutin kanssa aikuisiällä ja hän oli sitä mieltä, että syön nyt niitä takaisin, mistä koen jääneeni aikoinaan paitsi. Minun herkkukuppini tulee täyteen hänen mielestään pian ja sitten en halua enää sitä "kiellettyä hedelmää".

Minun on todella vaikea uskoa, että himo yksinkertaisesti loppuisi jonain kauniina päivänä. Miten se voisi, jos ei pysty sitä ennen muuttamaan ajatteluaan ja asenteitaan? Ei himo ole pääasiassa fyysistä vaan psyykkistä - väärän oppimisen, väärien asenteiden tulosta.

Sinä olet oppinut erittäin rajoittavan asenteen syömiseen. Ruoka ja makea ovat "pahoja". Vasta, kun oppii, että ne ovatkin kavereita, sallittuja, hyviä, kivoja - kohtuudella! - voi minun mielestäni päästä eroon hallitsemattomasta syömishimosta.

Yritämme tällä hetkellä mieheni kanssa saada lasta. Viimeisen vuoden aikana olen tosissani yrittänyt omaksua toisenlaista elämäntyyliä kuin mihin olen kasvanut. Säännölliset ruokailuajat, tasapainoinen ruokavalio, mukavia liikuntaharrastuksia. Sellaisia asioita mitkä minusta kuuluvat tasapainoisen lapsen elämään. Pyrinkin nyt oppimaan uusille tavoille juuri siitä syystä etten antaisi näitä huonoja malleja perintönä eteepäin. Onneksi mieheni kanssa olemme lastenkasvatuksessa samalla linjalla. Ruuan puolesta uskon siihen että kaikkea saa syödä, mutta tasapainoisesti. Niin ja tietenkin kuri ja karkkipäivät takaisin kunniaan. :!:

Muutamalla tuttavaperheellä on ongelmana näiden puuttuminen. Vanhemmat tekevät pitkiä epäsäännöllisiä päiviä ja lapsille annetaan periksi, koska sitä yhdessäolon aikaa ei haluta kuluttaa tappelemalla. Ja kun kerran annetaan periksi niin lapsi kokeilee samaa seuraavana iltana.

Esimerkkinä viimeinen kylä reissuni.
Perheelle on tulossa ruokaa, ranskanperunoita ja kebabtikkuja. Minä juon pöydän ääressä kahvia ja lautaselle on laitettu kuivakakun palasia. Tyttö (5v) tulee kysymään ruokaa (joka ei ole valmista), huomaa silmillään kuivakakun ja tulee istumaan pöytään. "Mä otan yhden" äiti miettii hetken "ota sitten". Tyttö haluaa toisen, "vasta ruoan jälkeen". Inttäminen ehtii melkein alkaa, kun ruoka on vihdoin valmista. Kuusi ranskalaista, punajuurisalaattia ja yksi tikku lautasella. Tyttö syö punajuurisalaattia ja haluaa/ottaa äidin lautaselta toisen kebabtikun. Syö salaatin, jättää yhden perunan ja nyrhii kummankin kebabtikun päätä. "En jaksa enää", "Sitten ei tule kakkua" Sanasota alkaa hetkeksi. Tyttö poistuu pöydästä. Jonkun ajan kuluttua hän tulee uudestaan pyytämään kakkua, "Syö toinen tikku niin saat". Tyttö syö ja saa kakkunsa. Tämä viisi vuotias ei ruoalla yleensä syö tämän enempää, miksi? Koska hän syö leipää ja karkkeja pitkin päivää, harvoin kasviksia. Ja missä muu perhe oli tämän ruokailun aikana. 10-vuotias veli soitettiin kotiin vasta kun muut olivat syöneet ja isä naposteli suoraan pelliltä sen mitä halusi. En voi muuta kuin harmitella tätä elämänrytmiä mihin he ovat ajautuneet, mainittakoon vielä että kaikki tässä perheessä ovat ylipainoisia.

Monet varmasti tokaisevat mielessään että helppo se on muita arvostella. Niin, niin se varmasti onkin, onneksemme (totean uudestaan) mieheni kanssa ajattelemme samoin. Asiaa helpottaa paljon että asetetaan samat säännöt koko perheelle, eli jos äiti ei suostu niin isä tietää myös olla suostumatta. Ruoka aikoina syödään ja jos ei maistu niin on turha pyytää isiltä voileipää tunnin päästä, vaan sitten odotetaan kärsivällisesti vielä pari tuntia kunnes on seuraava ateriahetki. Sama tietenkin koskee muutakin elämää kuin vaan ruokaa. Että sellaista täällä päässä.

Olen samalla kannalla kuin muutkin: koko perheen on osallistuttava elämäntapamuutokseen, lasta ei saa syyllistää eikä painostaa, eikä häntä saa sanoa lihavaksi. Lisäisin myös, että vanhempien on erittäin tärkeää tiedostaa omat asenteensa ruokaan ja syömiseen.

Minulle on kotona opetettu lohtu- ja palkintosyöminen. Paha mieli? -Karkkia. Onnistunut suoritus kokeessa? -Karkkia. Muistan, että huomasin kerran huoltoasemalla ollessamme, että äiti meinasi unohtaa bensatankin korkin automaatin päälle. Kun sanoin siitä, sain palkaksi juustonaksuja. Ja mitä tästä vuosien ruualla palkitsemisesta ja lohdutuksesta seurauksena? Edelleen tekee mieli herkkuja, kun on huono mieli tai haluan palkita itseäni jollain. Muutama viikko sitten soitin äidilleni tentin jälkeen. Olin lukenut tenttiin ahkerasti, mutta tuntui silti, että en pääsisi läpi. "Mene ostamaan jotain hyvää syötävää", oli äidin neuvo tilanteeseen...

Silti kotona muistettiin olla huolissaan lisääntyvästä painostani (olin pyöreä, mutten lihava) ja huomautella siitä. Ilmeisesti kaikki ajattelivat minun syövän terveellisesti, ja kukaan ei huomioinut herkkujen osuutta. Edelleen lohtusyöminen on kompastuskiveni, mutta mitä paremmin tiedostan asian, sitä helpompi sitä on yrittää hallita.

Ystäväni äiti on alkoholisti (nykyisin onneksi jo kuivilla). Hän kertoi, että jos nuoruudessa oli ollut vaikkapa sydänsuruja, oli hänen äitinsä lohduttanut häntä kaatamalla lorauksen viinaa kahvin joukkoon sanoen "se helpottaa". Ääriesimerkki, tiedän, mutta kertoo hyvin siitä, mitä hyvää tarkoittavat mutta ajattelemattomat vanhemmat voivat saada aikaan.

Tietysti lihomisessa ja alkoholismissa on muitakin syitä taustalla kuin kodin vaikutus, mutta kyllä se vain niinkin on, että mitä lapsuudessa sisäistämme, siitä voi olla vaikea päästä eroon. Siksi olen sitä mieltä, että nettilaihdutuspalvelun tarjoaminen lapsille/nuorille on riskialtista: koskaan ei voi tietää, mikä on perheen osuus ja mitä on taustalla. Sen sijaan kaikenlaiset koko perhettä koskevat palvelut olisivat tarpeen - mutta ne eivät ehkä toimi netissä. En pitäisi mahdottomana myöskään nuorille suunnatun ravintotieto-paketin julkaisemista (Kiloklubin artikkeleita nuorille sopivassa (kieli)asussa) tms, ja myöskin rekisteröitymistä vaativa keskustelupalsta nuorille ylipainoisille (jossa olisi asiantuntija-aikusia kommentoimassa) olisi varmasti tarpeen.