Kuinka pitkään olet ollut ylipainoinen: "historiasi"?

Lapsena ja teini-iässä olin hyvin hoikka ja nuorena aikuisena ihan normaalipainoinen. Ensimmäisen kerran olin huomattavasti ylipainoinen lapsen syntymän jälkeen, mutta sain ne 20 ylikiloa karistettua Painonvartijoissa. Paino pysyi lähes normaalina reilu kymmenen vuotta, mutta sitten sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan ja paino nousi lyhyessä ajassa yli 10 kiloa. Lääkityksen aloittamisen jälkeen paino on kivunnut vielä toiset 10 kiloa. Yhtäkkiä havahduin, että painoni on kolmessa vuodessa noussut yli 25 kiloa ja on nyt kolminumeroinen joten on pakko tehdä asialle jotain. Näillä kilomäärillä ei jaksa enää syksyllä mennä jumppaan ja venyttelyt on äärettömän hankalia kun maha on tiellä Polvet ja nilkat ei kestä hyppyjä ja rasittuvat muutenkin kohtuuttomasti näistä kiloista.

Nyt olen pari viikkoa merkkaillut syömisiäni ja opetellut uudelleen veden juomista. Jostain syystä minulla on todella harvoin jano, joten veden juominen ei ole oikein luontevaa, mutta kai senkin taas oppii.

Olen ollut pienestä pitäen pyöreä, ja muistan, että aina terveydenhoitajalle koulussa mennessä on pitänyt jännittää punnitusta kamalasti. Ylipaino on siis ollut mukana lievempänä myös pienenä lapsena, mutta varsinainen muutos asiaan tapahtui noin 11-12-vuotiaana, jolloin lähdin lihomaan kovempaa tahtia. Syinä tähän voisin arvella lohtusyömistä kiusaamisesta ja syrjinnästä aiheutuvaan tuskaan, vanhempien erittäin hankalaa avioeroa, huolta äidin jaksamisesta ja muita ongelmia perheessä. Varmasti juuri kokemus siitä, että vanhemmilta ei enää riitä voimia hankalan tilanteen keskellä välittää/rakastaa johtivat lihomiseen. Lopputuloksena painoin 13-vuotiaana korkeimmillaan 95,6 kg (pituus tuolloin n. 160 cm). Tämä paino on jäänyt kyllä verkkokalvoilleni iäksi, mutta tästä painosta (BMI 37 = vaikea lihavuus) siis lähdin kuusi vuotta sitten laihduttamaan. En muista tarkkaa syytä/motivaation lähdettä miksi juuri tuolloin pystyin onnistumaan aloittamaan laihdutuksen, enkä niinä miljoonana muuna kertana kuin laihduttamista olin yrittänyt.

En oikeastaan muista kauhean tarkasti laihdutusajasta mitään, paitsi ehkä tuskaiset hetket lenkkipolulla ja onnistumisen hetket vaa'alla tai muiden kommentoidessa positiivisesti muutosta. Rippileirille mennessä (14-vuotiaana) painoin jo alle 80 kg, ja muutoksesta rohkaistuneena olin jo kuin aivan uusi ihminen: paljon puheliaampi ja sosiaalisempi, ja itsetuntonikin oli jo hieman parantunut. Jaksoin välittää miltä näytin ja pukeutua nätimmin, sillä nyt saatoin jo löytää vaatteita kaupoista joista halusinkin niitä ostaa (tosin koko oli tuolloin yhä XL). Oli fantastista löytää kaunis mekko rippijuhliin ja näyttää omasta mielestä melko hyvältä tapahtumasta otetuista kuvista, puhumattakaan sukulaisilta satelevista kehuista miten erilaiselta näytin laihtuneena.

Taival ei kuitenkaan ollut vielä ohi, ja laihduinkin vielä yläasteaikana noin 15 kg, jolloin lopulta painoin peruskoulun päätösjuhlassa noin 63 kg. Olin silloin mielestäni päässyt tavoitteeseeni, mutta oli vaikeaa hyväksyä taipaleen loppu ja siirtyä painon ylläpitovaiheeseen, sillä siinä onnistumisen elämykset ovat harvemmassa eikä siitä yksinkertaisesti saa samanlaisia kiksejä kuin kilon laihtumisesta viikossa. Tuona kesänä olin vielä viikon isosena rippileirillä, sillä olin laihtumisen myötä alkanut sosiaalisemmaksi ja aktiivisemmaksi ja olin useassa toiminnassa mukana. Muistan tarkkaan miten kiva oli kun paino oli alle 60 kg leiriltä palatessa - oli niin hienoa kun lukema alkoi vitosella (paino jossa aiemmin olin ollut varmaan 8-vuotiaana).

Lukiossa sain kovasti uusia ystäviä ja oli ihanaa, kun oli ihmisiä, jotka eivät tienneet, että olin joskus ollut ylipainoinen. Enkä heille kertonutkaan. Myös ne, jotka tiesivät, alkoivat pikkuhiljaa unohtaa kaikkein karmeimman painoni. Minusta tuli puhelias ja rohkeampi, itsetuntoni oli huipussaan lukion ensimmäisellä. Sitten kuitenkin sain kuulla ohimennen ikävän kommentin painostani, minkä luulin olevan historiaa - kuulin olevani läski. Se oli erittäin sortavaa, tunsin itseni riittämättömäksi vaikka olin laihduttanut 35 kiloa ja olin kaikilla mittareilla normaalipainoinen, käytin vaatekokoa 38 ja olin muutenkin mielestäni terve, urheilullisen näköinen ja normaalin kokoinen.

Sitä kommenttia ei voinut sivuuttaa, vaan jonkin aikaa sen jälkeen aloin laihtua uudelleen. Olin lukion toisella koulun opintomatkalla Ranskassa, jossa silloista kasvisruokavaliotani ei oikein ymmärretty ja siksi ruokailuni jäivät reissun aikana melko vähille. No, sehän ei minua haitannut ainakaan silloin, kun astuin taas kotona vaa'alle ja huomasin laihtuneena 2 kg reissun aikana (paino oli 58 kg). Siitä jotenkin pikkuhiljaa varsinaisesti sitä itse tiedostamatta aloin syödä pienempiä annoksia, syödä koulussa pelkkää salaattia ja ehkä näkkärin minimaalisella margariiniriipaisulla, kieltäydyin kaikista herkuista ja elin ainaisessa nälässä. Mutta se ei haitannut minua, sillä vaatteet tuntuivat niin ihanan löysiltä, ja joka kerta kun kävin vaa'alla grammoja oli karissut. Läski tyttö sisälläni oli aivan haltioitunut siitä, että pystyi ostamaan jopa XS:n vaatteita entisen XL:n sijaan. Lopulta paino oli alhaisimmillaan lukion toisen vuoden talvella vanhojentanssien aikaan (17-vuotiaana), kun painoin 52,8 kiloa (pienen ihmisen verran vähemmän kuin 13-vuotiaana, sillä yhteensä painonpudotus 45,8 kiloa).

Tuossa noin 53 kilon painossa viihdyin hyvin ja painon ylläpitoaikanakaan ongelmia ei ollut; osasin jopa syödä herkkuja kohtuudella (mutta tosin hyvin niukasti), sillä en kaivannut niitä. Mikään herkku ei ollut sen arvoista miltä tuntui kuulua "hoikkien ihmisten kategoriaan" ja näyttää hyvältä tyköistuvissa vaatteissa. Minusta tuntui, että sain syödä tarpeekseni, tosin vatsani oli tottunut niin pieniin annoksiin, että minun "tarpeeksi" oli varmaan melko vähän.

Sitten tuli kuitenkin abivuoden stressi ja äidin vaatimukset, joiden mukaan olin liian laiha ja söin liian vähän ja "syöpä nyt vähän vielä". Jouluna painoin 54 kg, mistä paino alkoi vähitellen kivuta. Ensimmäiset pari kiloa olivat vielä ok - aiemmin löysät, vyöllä köytetyt 27'' lempifarkut olivat nyt istuvat, sehän oli siis vain hyvä, eikä muutosta oikein voinut edes parin ensikilon kohdalla silmin havaita. Pitkät aamupäivät yksin kotona kokeisiin lukiessa olivat kuitenkin puuduttavia, ja joskus meni viikkokin, ettei tullut puettua farkkuja päälle lainkaan. Siispä lihomista ei havainnut. Kirjoitusten jälkeen oli vielä edessä pääsykokeet ja samaan aikaan kesätyöt, missä tein 37,5-tuntista työviikkoa raskasta ruumiillista, epämiellyttävää ja yksitoikkoista työtä. Aloin syödä melko suuresti, sillä ajattelin myös kuluttavani töissä paljon enkä jaksanutkaan 7-15.30 työpäivän jälkeen muuta kuin kellahtaa sänkyyn, ottaa banaanilastupussin (osasin huijata itseäni ajattelemaan näitä terveellisempänä herkkuna, vaikka ovat hyvin kaloripitoisia ja rasvaisia) kouraan ja nukahtaa pääsykoekirjan päälle, sillä töiden päälle olisi pitänyt jaksaa vielä lukeakin.

Lakkiaisten koittaessa painoin lähes 59 kiloa. Se oli melkoinen maailmanloppu: lihominen oli tapahtunut tasaisesti reilun viiden kuukauden aikana, jolloin painoa oli tullut 6 kg lisää. Jouduin palaamaan kokoon 38 mekkohankinnassa, enkä ollut yhtään tyytyväinen siihen, miltä näytin lakkiaiskuvissa. Haaveilin näyttäväni samalta kuin olin näyttänyt vanhojentanssien kuvissa, ja yritin kovasti pitää ruokamäärät kurissa, jotta saisin laihdutettua kilot takaisin kun pääsykokeetkin olivat ja menivät, ja pääsin haluamaani yliopistoon. Ajattelin että oli pakko laihtua, jotta olisin taas hoikka uuteen opinahjoon mennessä.

Muutto uuteen kaupunkiin kauas kotoa oli kuitenkin rankka, samoin uuteen kouluun sopeutuminen ja ystävien saaminen. Aloin jäädä kotiin syömään yksinäisyyteeni ja ahdistukseeni, ja välillä sain hillittömiä ahmimiskohtauksia, jolloin en vain pystynyt lopettaa syömistä ennen kuin ruoka loppui kotoa. Murot, keksit, leipä, jogurtti menivät alas tuhottomissa määrin. Itsestään selvää oli, että lihoin. Pahimmillaan olen jossain vaiheessa syksyn aikana mitannut painon 63,9 kg. Painonnousu ja ahmimiskohtausten hallitsemattomuus masensivat entisestään, ja söin lisää. Välillä sain elämästä otteen, kun palasin jouluksi lähes kuukauden mittaiselle lomalle kotiin, ja olin onnellinen, joten minun ei tarvinnut ahmia suruuni. Jouduin kuitenkin palaamaan takaisin, ja ahmimiskohtaukset jatkuivat. Harrastin kuitenkin niin paljon aerobista liikuntaa, kuten spinningiä ja ryhmäjumppia, että paino pysyi sentään noissa 62-63 kilon lukemissa, eikä lähtenyt kipuamaan siitä ylöspäin, vaikka ahmimiskohtaukset (usein viikottaisia, joskus saattoi olla vain yksi kuukaudessa) jatkuivat.

Haluaisin tietää, mikä ahmimiskohtauksia aiheuttaa. En panttaa syömistä enää, vaan syön säännöllisesti (4 tunnin välein), terveellisesti ja kaikki ravintoaineryhmät huomioiden. Onkohan kyseessä lähinnä psyykkinen asia sitten; että syön vain pahaan olooni? Turruttaakseni itseäni? Rangaistaakseni itseäni? En osaa sanoa tarkkaan. Mikä sitten laukaisee kohtauksen, sekin on mielenkiintoinen kysymys. Stressi, ahdistus, vaikeat tehtävät joita en osaa ratkaista, yksinäisyys, se tunne että tuntuu että on jo syönyt liikaa, ihan sama miten loppupäivän syö (kaikkein pahin!).

Nyt kuitenkin olen ahmimiskohtauksista melko selvillä vesillä, en kuitenkaan täysin niskan päällä, ja paino oli tänä aamuna 59,9 kg (kyllä, tuon viitosen näkeminen pitkästä aikaa ilahduttaa yhä syvästi). Tarkoitus olisi laihtua tästä viitosen kiloa 55 kiloon, koska vaikka olen terveellisessä painossa, en tunne tätä kroppaa enää omakseni enkä halua näyttää siltä, miltä näytän. Nyt onkin tarkoitus laihduttaa terveellisesti, elämästä nauttien, turhaa stressiä kiloista ottaen, nälkää näkemättä. Haluan taas mahtua lempifarkkuihini, haluan taas saada iloa pukeutumisesta ja laittautumisesta ja siitä että näytän edes omasta mielestäni hyvältä. Aion liikkua laihduttaessa päivittäistä hyötyliikuntaa ( kesällä 30-60 min pyöräilyä, 45 min koiran kanssa lenkkeilyä ja muu kävely päälle tulee lähes joka päivä) sekä ainakin joka toinen päivä aion urheilla, lajeina juoksulenkit ja tennis näin kesällä, syksyllä siirryn pumpiin, spinningiin, ryhmäjumppiin ja lenkkeilyyn. Syöminen perusterveellistä, yksi herkkupäivä viikossa jollei tarvetta enemmälle tunnu (siis toisin sanoen herkkuja en kiellä muinakaan päivinä, mutta ei ole pakkokaan tunkea niitä naamaan - herkkupäivä sen sijaan viikonloppuna joku päivä jolloin voi jonkun yhden herkun syödä, esim. tänä viikonloppuna pieni pala mansikkakakkua). Tärkeää annoskokojen rajoitus, napostelun lopettaminen, nälän tunnistaminen ja nälkään syöminen, kauniisti kattaminen jotta ruokailu myös esteettinen elämys ja ruoasta hitaasti nauttiminen. Aion myös olla juomatta alkoholia jos vain suinkin mahdollista, mikä ei liene ongelma.

Toivon siis olevani noin kolmen kuukauden päästä viimeistään tavoitepainossani 55 kg. Sen jälkeen pitääkin opetella vielä painon ylläpitoa, jotta ahmimiskohtaukset eivät löydä luokseni takaisin. Painonhallinta kun on kelle tahansa joskus laihduttaneelle ikuinen projekti, joka valitettavasti on mukana elämän jokaisessa aspektissa. Ongelmaksi se tulee vain jos sen sellaiseksi tekee, kyllä sen faktan kanssa oppii joskus elämään ettei voi syödä samalla tavalla kuin jotkut muut ja että painoa todella pitää aktiivisesti hallita läpi elämänsä.

Tällainen pitkä sepustus painohistoriasta, mielestäni kun paino ja sen vaihtelut ovat mitä enimmissä määrin pääkoppaan liittyviä asioita niin siksi myös sitä psyykkistä puolta avattu tässä

Olen ollut ikäisiäni isompi lapsesta saakka, ala-asteen ajan myös pituudeltani. Nykyisin olen 171-senttinen. Painon nouseminen karkasi käsistä vuonna 2000, kun aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa. Vaikka näimme vain viikonloppuisin ja lomilla, niin illathan olivat sitä sohvannurkassa kiehnäämistä ja herkkujen mussuttamista. 2003 muutettiin yhteen kun kirjoitin ylioppilaaksi, ja se oli menoa sit. Mussuttamisesta ja leffailloista tuli jokailtaisia. Aloitin tuolloin 2003 syksyllä yliopisto-opinnot, eikä tenttiin voinut lukea, jos ei ollut suklaalevyä tai isoa irtokarkkisäkkiä näppien ulottuvilla. Opintojen aloittamisessa oli kyllä se hyvä puoli, että päivittäin tuli syötyä opiskelijaruokalassa kunnollinen lounas runsaine salaatteineen.

2005 opinnot eivät enää maistuneet samalla tavalla, joten aloin odottaa esikoistamme, joka syntyi keväällä 2006. Raskauden alussa painoin noin 84 kiloa ja synnytyksen jälkeen 93 kg. Kilot eivät lähteneet, mutta en kyllä tosin edes yrittänyt tehdä niille mitään . 2008 keväällä synnytin toisen lapsemme, tuon raskauden aikana paino nousi korkeimmillaan 102 kiloon. Siitä saakka painoni on ollut siinä kolminumeroisen liepeillä, välillä muutaman kilon yli, välillä alle.

Nyt sitten ollaan täällä tekemässä asialle jotain

Olin lapsena hoikka, oikein luuviulu kuvienkin mukaan. Äitini mukaan oli nirso ja söin välillä vain hedelmiä kun ei muu maistunut. Murrosikään tulessani aloin pyöristyä ja jopa lihoakin. Muistaakseni en juuri muuttanut syömisiäni mutta lihoin kuitenkin. Ennen yläastetta olin kasvanut jo pituutta sen verran että 'vatsa oli varreksi venynyt'. Jotenkin minulla oli mielikuva että olin pyöreä ylästeella mutta kun katson kuvia siltä ajalta olen aivan normaalin kokoinen. Mielikuva lihavuudesta oli varmaan syöpynyt mieleen jo varhaisteininä.

Olen sen jälkeen vuoroin lihonut ja laihtunut. Pääosan aikuisiästäni olen painanut n. 70 kg, pituutta on 168. Nuorimman lapsen jälkeen sain pudotettua painoa vajaa 20 kg, tuonne 62-63 kiloon. Silloin käytin Montignacin hiilartietoista ruokavaliota, jossa ei syödä hiilareita ja rasvaa samalla aterialla. Muutenkin käytetään kohtuudella hiilareita, ja pääosin alhaisen glykemisen indeksin omaavia tuotteita.

Tuosta 62 kilosta lihon uudestaan 75 ja sain pudotettua painon kuusi vuotta sitten 68-70 kg. Kunnes tapasin nykyisen avomieheni, joka on kokki. Sen jälkeen paino on viidessä vuodessa nousut 15 kiloa. Tällä hetkellä on samanpainoinen kuin lastenodotusaikoina, 85 kg. Ikää minulla on 41 vuotta, joten lihasten osuus tästä massasta vähenee vuosi vuodelta ellen tee asialla jotain.

Aloitin maanantaina painonpudotuksen ja koitan tehdän sen nyt maltillisesti, jotta tulokset on pysyviä. Elämäni ensimmäistä kertaa ajattelin tukeutua Nutriletiin tms. mutta sitten mietin, etten kuitenkaan saa tehtyä muutosta loppuelämäksi, jos käytän moisia aineita. Nyt siis hiilaritietoisella ruokavaliolla ja liikuntaa lisäämällä kohti tavoittetta. Vuoden kuluttua olen aivan uusi ja ihana minä .

Olen ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen aina. Lapsuudenperheessäni lihavuus oli niin pahasti geeneissä, että lemmikkieläimetkin olivat ylipainoisia. Leikki-ikäisenä ylimääräiset kilot eivät kaiketi vielä menoa haitanneet, mutta varmaankin esikouluiässä alkoi valjeta, että en ole oikean kokoinen. Koulun liikuntatunnit olivat painajaisia, vaikka sinänsä liikunta olisikin ollut mieleistä - sosiaaliset tilanteet olivat vain usein epämiellyttäviä. Pahinta oli, että kotona ei voinut purkaa pahaa mieltään ilkeistä kommenteista. Jos valitin, lohdutus oli, että monet lihavat ovat oikein iloisia ja onnellisia, herkeä jo murjottamasta.

Pahimmasta ylipainosta pääsin vähän yli 20-vuotiaana, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni laihdutin ja saavutin tavoitepainoni reilussa puolessa vuodessa. Yli 30 pudotetusta kilosta lähes kaikki tulivat melkein nopeammin takaisin kuin ne olivat lähteneet ja mieliala oli luonnollisesti pohjamudissa noihin aikoihin. Sen jälkeen olen pysynyt normaalipainoisena muutaman kerran vuosiakin, mutta painolla on ollut aina taipumusta jossakin vaiheessa kivuta entisiin lukemiin ja tämän kierteen haluaisin katkaista lopullisesti.

Vauvana olin alipainoinen ja aiheutin vanhemmilleni huolta, kun en suostunut syömään. Noin 4-vuotiaana ruoka kuitenkin alkoi maittaa ja hyppäsin painokäyrän alapuolelta sen yläpuolelle. Olin lähes koko ala-asteen ylipainoinen, mutta en muista kenenkään puuttuneen asiaan. Ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikan painon nousu tasaantui ja pituutta tuli lisää. Yläasteen ajan olin normaalipainossa, kuitenkin ajatellen että olin lihava.

Yläasteen jälkeisen vaihto-oppilasvuoden ja lukiossa aloitetun seurustelun seurauksena lihoin. Ylioppilaskeväänä olin taas ylipainoinen. Yliopiston ajan paino välillä tippui ja palasi taas ylipainon puolelle, kunnes pari vuotta sitten huomasin olevani lihavimmillani. Vaa'alle en tuolloin uskaltanut, mutta lisäsin pikku hiljaa liikuntaa ja seurasin mitä söin. Jouluna 2009 uskaltauduin vaa'alle , joka näytty 70kg. (En edelleenkään uskalla ajatella mitä painoin keväällä 2009.) Normaalipainossa olen ollut viime kesästä asti (jolloin itseasiassa liityin kiloklubiin).