Kysymys paaaljon painoa pudottaneille

Miten olette oppineet elämään muuttuneen elämänne, vartalonne kanssa?

Entä mahdollinen puoliso ym kanssaihmiset? Kuinka he ovat oikeasti suhtautuneet teidän hoikempaan olomuotoon?

Itseä vaivaa asia, kun aina olen lihava ollut...että miten sitä osaa suhtautua itseensä ja osaa elää niin ettei paino nouse takaisin.

Se on ollut sitä elämäntavan opettelua ei laihdutusta. Omaan itseensä suhtautuminen uudella tavalla tulee siinä mukana, siinä sivussa. Ei ole pelkoa että paino alenisi niin nopeasti ettei pää pysyisi mukana, ainakaan meikäläisellä ei ollut sitä pelkoa.

Tunteehan sitä itsensä paljon itsevarmemmaksi ja nuorekkaammaksi kun on saanut painostaan yli 20 kg pois. Niin, mitä tuo paaaljon pudottaminen sitten tarkoittaakin?

Kanssaihmiset, puoliso ja ystävät sekä lähityökaveri ovat olleet ylpeitä ja iloisia saavutuksestani ja kannustavat kovasti.

No, minulla olisi edessä noin 55 kg:n pudotus. SE on paljon.

En puhunut projektista mitään, mutta niin vain alkoi duunissakin tulla kommentteja = myönteisiä ja tottakai se tuntui kivalta.
Kaikista eniten tietysti siitä on itselle ollut iloa - voi miten paljon paremmin jaksaa ihan mitä vain!
Ja miten se pysyy? Kirjaamisissa oli vuoden tauko ja paino muuttui + 3 kg. Eihän se kauhea paha ole, mutta selvästi annoin itseni lipsua ruuan määrän suhteen, siis ihan perusruuan. Lautasmallin käyttäminen auttaa minua.
Tsemiä!!!

---
Ja joo, paino tippui hitaasti eli ehdin tottua uuteen painoluokkaan. Upea fiilis, kun vanhat vaatteet mahtuivat taas päälle

Kyllä sitä jotenkin vaan oppii.. Jos paino putoaa ajan myötä eikä ihan yks kaks niin sitä sopeutuu eri tavalla "uuteen" kehoonsa

Mun vanhat tutut ei meinaa tunnistaa mua. Se oli aluksi todella upeeta, mutta nyt jälkikäteen mua ärsyttää vähän väliä vakuutella että se olen minä ihan oikeasti! Koska mä henkilökohtaisesti häpeän mun vanhaa olomuotoa niin mun on tosi helppo pysyä erossa siitä vanhasta elämäntavasta. Uusien tapojen sisäistäminen on välttämätöntä, että kilot pysyisi poissa, ja voin vakuuttaa että kun tila ympärillä alkaa suurenemaan ja avartumaan (kun itse pienenee) ja aamuisin herätessään tunnustelee keskivartaloaan ja tuntee ihmeellisiä kyhmyjä (lue: luita) niin ei sitä tohkeissaan ja uuden edessä ajattele palaavansa vanhaan ruotuun!

Silloin kun aloitin urakkaani 130 kiloisena, mä ajattelin että olisi ihanaa painaa edes sen 90 kiloa. Sekin olisi minun mittaiselle reilua ylipainoa, ja siihen olis matkaa 40 kiloa.. Ajattelin silloin tietenkin että miten pitkä matka edessä ja en ikinä tulisi saavuttamaan sitä: huikeat tarinat ovat muita varten jotta he voisivat kertoa niitä. Jotenkin jo mahdollisen painonpudotuksen tien pituus masensi niin paljon, etten ikinä tullut aloittaneeksi tosissaan painonpudotusta, ja tiedostin myös sen että jos multa menis 10 kiloa, se ei näkyisi oikein missään.. Ei ennen kuin olisin saanut ensin 10 kiloa, sitten toiset 10 ja taas kolmannet..

Nyt 85 kilosena olen elänyt reilun vuoden, ei valittamista PItäis saada kiloja taas pois pudotettua tonne 70 kiloon, siksi mä oon täällä. Kyllä vanhatkin konkarit tarttee ohjeistusta ja tukea! Paino ei ole noussut koska mä jotenkin sisäistin oikeanlaisen syömisen, en ole koskaan laskenut kaloreita vaan kiinnitin huomioni ruoan laatuun: siihen mitä keho todella tarvitsee. Ja mä nautin kehostani nyt todella.. Mulla on enemmän tilaa ympärilläni. Kun ennen mun viereen ei ikinä istunut ketään bussissa niin kyllä nykyään herkästi joku istahtaa. Aika rankkaa ajatella, että syy miksi kukaan ei ennen istunut oli ihan selvä.. Ei siihen mahtunut!! Autoissa on mukavaa olla kun mahtuu kivasti pyörimään penkillä, sängyssä asennonvaihtaminen ei käy työstä. Suihkuissa on kivaa kun pystyy pesemään itsensä niin hyvin, ylettää joka paikkaan vaivatta ja ei tule hiki kun rasvaa ihonsa, näkee itsensä peilistä ja ei tartte tietynlaista katselukulmaa enää saadakseen jonkinlaisen vyötärön esille: se on siellä vaikka kuinka keimailisi tai jättäisi sen tekemättä

Tälläisiä pienia asioita.. Liikkuminen on ihanaa, bussiin juokseminen ei hirvitä yhtään ja niistä vähäisistä askelista ei tule edes hiki enää. Odotan helteitä innolla koska en hikoile kuten ennen: ennen vihasin hellettä koska vaikka en tehnyt mitään hiki valui.. Kaupassa on ihanaa pyöriä kun löytää vaatteita ja ihan niidne kokeilemisen ilosta on ihana siellä pyöriä. Ihmiset eivät tuijota, miehet tulevat iskemään ravintolassa kun ennen sain olla se ainainen seinäruusu. Kyllä kannattaa, ja mä tiedän, että ilman menneisyyttäni ylipainoisena (jota valitettavasti häpeän) mä en osaisi nauttia kehostani ja elämästi niin paljon kuin nyt

Hei Carramba! Sinulla on miehisestä mielestäni katsoen juuri oikea asenne tapahtuneisiin positiivisiin muutoksiin. Osaat iloita arkielämän myönteisistä tapahtumista

Ajatusmaailmasi muistuttaa omaani täällä itkun ja valituksen sopassa, käy tutustumassa minun päiväkirjaani. Onnea kilojen tiputukseen

Pudotin pari vuotta sitten nopeaan tahtiin 28 kiloa ja kaikki oli tosi hienoa. Olen aikuisikäni ollut lihava, ja sai n eka kerran nauttia hyvästä ulkonäöstä ja siitä että vaatteet näytti hyvältä päällä. Ja olo oli todella hyvä ja kevyt. Harmi vaan että katkaisin jalkani ja annoin lohdutukseksi itseni aloittaa herkuttelun. Se yhdistettynä lähes vuoden liikkumattomuuteen toi suuren osan kiloista takaisin, ei onneksi ihan kaikkia. Tuo kokemus on paras kannustimeni, tiedän että pystyn siihen ja tiedän myös mitä ihanaa on odotettavissa.
Siis; mulla ei ainakaan ollut minkäänlaisia sopeutumisongelmia normaalikokoon muuttumisessa. Olen siis edellisen kerran painanut yhtä vähän 70-80-luvun vaihteessa....ja tulen siihen palaamaan!

En koe itseäni mitenkään eri ihmiseksi. Olen koko aikuisikäni ollut reilusti ylipainoinen, 145kg käynyt mittarissa tuossa pari vuotta sitten.

Siitä tiputellu pikkuhiljaa alaspäin, nyt paino satasen pinnassa ja vieläkin pidän itseäni samana pullukkana kun 145 kiloisena. En tiedä onko tuo 45 sun mittakaavalla "paljon pudottanut". Vielä on parikymmentäkiloa tehtävää jos haluaisi normaalipainoon.

Vaikka kommentteja tulee että on laihtunut, niin silti kun se oman pään sisäinen kuva itsestä ei ole muuttunut. Ikinä ei ole ollut mitään terveysongelmia joista olisi näin painonpudotuksen myötä päässyt eroon.. Vähän pystyy raskaampia lajeja nyt pelaamaan kuten sulkis / squash, kun polvet kestää. Huono kuntokaan minulla ei koskaan ole ollut, joten eipä sekään ole painonpudotuksen myötä noussut. heh.

Peilissä ei näy omaan silmään mitään eroa, ja samat vaatteetkin vielä kaapissa kun 45kg sitten. Miehillä kun läskit kerääntyy mahalle, ja farkut menee 'mahan alle', ei tohon navan kohdalle, niin eipä ole tarvinnut pöksyjäkään vaihtaa, vyötä vaan pikkasen kireämmälle.

T-paidat oli ennen kireitä nyt hyviä, samat paidat kuitenkin. Ym ym.. ei se 'muutos' tunnu missään ellet niin halua. Voisihan sitä kerran kuukaudessa käydä ostamassa uudet, pienemmän housut jos se nostaisi omaa mielialaa. Itselleni se ei vaikuta suuntaan tai toiseen.

Vaikka viestistäni puuttuu se positiivinen nootti, en sano että elämäni olisi ollut parempaa lihavana, mutta eipä se ole myöskään muuttunut paremmaksi painontiputuksen myötä. Onnellisuus on päänsisällä, ja itse en ole ikinä stressannut sitä mitä mieltä muut ovat ulkonäöstäni tai koostani. Itseni takia tiputtelen painoa, lähinnä testimielessä että pystynkö siihen. Eipä vaimokaan kyllä pahaa varmaan laihtuneesta äijästään tykkää.

sunnuntaina, 18. tammikuuta 2009 klo 12:58 ***Hiipien*** kirjoitti:

miten sitä osaa suhtautua itseensä

Minä ainakin suhtaudun niin, että olen ihan h*lvetin tyytyväinen oikeastaan koko ajan. Se kai on tavoite tässä laihduttamisessa? Vielä tyytyväisempi olen kun vielä lähtee 5 kg ja -30 kg raja menee rikki.

Itse olen tyytyväisempi, kun olen hoikistunut. Se tuo muotoja esille ja tulee melkeimpä naisellinen fiilis. Se on ihan uutta minulle..

Äitini ja toinen isosisko motkottaa, että minulla on syömishäiriö, kun haluan kiinteytyä ja laihduttaa. Varmaan kateellisia minun liikkumiselle ;p Syömishäiriöisellä ja minulla on se ero, että minä tiedän missä raja menee.
Ja aion pitää rajani. Myös nämä uudet ruumiissa näkyvät