Juoksuhäpeä

Heh, te ootte ihan parhaita!

Entäs sitte ku meikäläinen lopettaa "juoksemisen" heti kun kuulee, että auto tai joku muu lähestyy, kun ei ilkeä ihmisten nähden juosta! Onneks tuossa ei hirveesti muita ulkoilijoita kulje, kuolisin muuten häpeästä.

Ilman muuta pyöräilyhäpeä myös tähän ketjuun!

Entäs junallejuoksuhäpeä?! Kun aamusella kirmaa veeäärrän kyytiin ryntäät vatkaten ja könyää sitten junaan naama punaisena ja voitonriemuisena, mutta ei kehtaa mennä penkiklle huohottamaan ihmisten eteen, vaan pitää jäädä välikköön tasaamaan hengitystä. Vanhanmalliset junat on tässä parhaita, koska uudemmissa käyntiääni on niin hiljainen että vinkuna ja rohina kuuluu sen yli.

Sit seuraavan aseman kohdalla etsii istumapaikan ja istuu muina miehinä katselemaan tosi tärkeitä papereita .

torstaina, 9. syyskuuta 2010 klo 11:37 wbt kirjoitti:

Ilman muuta pyöräilyhäpeä myös tähän ketjuun!

Entäs junallejuoksuhäpeä?! Kun aamusella kirmaa veeäärrän kyytiin ryntäät vatkaten ja könyää sitten junaan naama punaisena ja voitonriemuisena, mutta ei kehtaa mennä penkiklle huohottamaan ihmisten eteen, vaan pitää jäädä välikköön tasaamaan hengitystä. Vanhanmalliset junat on tässä parhaita, koska uudemmissa käyntiääni on niin hiljainen että vinkuna ja rohina kuuluu sen yli.

Sit seuraavan aseman kohdalla etsii istumapaikan ja istuu muina miehinä katselemaan tosi tärkeitä papereita .

Tai vielä pahempaa: juokset ja juokset mutta juna lähtee juuri nenän edestä ja ne ihmiset siellä junassa tuijottaa

Junaan juoksussa musta on hirveintä se puoli tuntia sinne junaan ehtimisen jälkeen.

Siinä istut ja alat vähitellen hikoilla oikein kunnolla. Naama punertaa. Selkä ja otsa valuvat vettä. Ja tietty missään ei ole paperia .

Voi ihana, mikä ketju. En muista millon olisin yksikseni nauranu näin paljon ääneen Tää pelasti kyllä koko päivän! Ja ihan sikälikin, että olen jakanut juuri nuo samaset tunteet. Taatusti näitä juttuja muistellessa pärjää lenkkipolulla (kun sinne taas joskus selviää..) . Ellei sit saa lopullista hullun tuomiota, kun ei pääse metriäkään hihittämättä

Oli eilen ihanaa huomata, että jopa miehet kärsivät juoksuhäpeästä. Tai ainakin luulen niin, kun yksi mies juoksi ohitseni (itse kävelin) ja jonkin ajan päästä hiljensi kävelyyn ja kurkkasi sitten olkansa yli

Mukaan voinee liittää myös pyöräilyhäpeän spinning-tunnilla ? Sellaista menin taannoin kokeileen, kun tuntui et kävelylenkit sujuvat jo ok, niin eiköhän kunto riitä helppoon spinning-tuntiin. No reteesti sinne melkein eturiviin ja alkuun rullailua ihan ilman vastusta - olo ok. Sit ohjaaja sanoo et kiristetään vastuksia HELPPOON ylämäkeen. Itsellä jo kaksi naksautusta vastuksen lisäystä saa jalat stoppiin - ei pysty enää pyörittään polkimia. Ei auta kuin yrittää varovaisesti palauttaa vastukset nolliin ja ylämäissä käyttää vain yhtä "vastuksenkiristysnaksautusta". Muut veivaa säätönappulaa puoli kierrosta, minä jopa yhden pienen liikkeen Ei kehdannut mennä toista kertaa tunnille

^ suo2010, mulla oli sama homma, kunnes tajusin, että ne fillarit oli kaikki yksilöitä, toista sai ruuvata kuin mielipuoli ja toista ei tarvinnut kuin hipaista. Ja koska en ittekkää kerenny toisten säätöjä tsekkailla, niin päätin olla välittämättä.

Mulle kävi tuon juoksun lopettamisen häpeän kanssa 10 vuotta sitten seuraavalla tavalla, että:

Rapakuntoisena ja todella ylipainoisena lähdin aina kotopihasta hitaasti hölköttelemään. Ja maalla kun asutaan, niin päätin, että aina kun auto tai joku menee ohi, niin juoksen... ja lopetan vasta kun kukaan ei nää.
"Juoksin" /lyllersin/valuin äidin työpaikalle 16km matkaa... Alussa lähdin klo 16.15 liikkeelle ja äiti poimi minut matkalta kyytiin. Selviydyin 18.45 mennessä noin 7-8km kotoa... ja pää punaisena suonet ohimoilla repeillen.
Sitkeästi joka päivä lähdin liikkeelle.

Ja aloin kiinnittää kyläläisissä huomiota, ne näki mut kylänraitilla puuskuttamassa. Naapurit sanoi kaupassa mun vanhemmille, että se teidän tyttö on alkanu juosta. Vaikken nähnyt niitä, mut nähtiin.
No sitten päätin, että en kävele talojen kohdalla, jos joku näkee. Ja samoin autot ja muut vastaantulijat.
Kunnes se lopettamisen häpeä pani juoksemaan koko matkan!!
Olin toki matkan myötä laihtunut sen 27 kiloa juoksemalla, mutta myös parantanut juoksunopeuttani ihan kiitettävästi.
Vaikka edelleen kyllä puuskutin.

Flikka30: inspiroiva tarina kaikille häpeäväisille!

Häpeänaiheitahan on loputtomiin, eilen lenkkeillessä tuli mieleen yksi lisää: musiikintahtiinkävelemisen häpeä.

Kun korvakuulokkeista tulee vastustamattoman menevä biisi, ja askeleet kiihtyvät kompin tahtiin, kävelytyyli muuttuu väkisinkin kuvitellun musavideon päättäväiseksi, itsevarmaksi catwalkiksi, vaikka tietää näyttävänsä erittäin idiootilta.

Pakko nyt nostaa tätä, koska voin ilokseni kertoa, että en enää kärsi niin pahasta juoksuhäpeästä kuin reilu kuukausi sitten Muutaman viikon olen nyt yrittänyt juosta enemmän kuin muutaman lyhtypylvään välin kerrallaan ja maanantaina menikin jo 25,5min putkeen Enkä välittänyt edes pururadalla riehuvista suunnistavista teinipojista! Enkä sauvakävelijöistä, jotka ohitin. Tai kenestäkään muustakaan. Jee. Harmi vain kun nyt menin sairastumaan, enkä hetkeen pääse juoksemaan