Kaipaan henkistä jarrupoljinta laihduttamiseen

Juu täältäkin löytyy kohtalontoveri! Itse olen ratkaissut ongelman lähinnä niin että yritän mahdollisimman paljon olla suunnittelematta kaikkea: syömistä, liikuntaa, fiilistä. Mitä enemmän innostun ja pääsen vauhtiin taulukoiden ja merkintöjen kanssa sitä nopeammin putoan varmasti. Itsensä oppii pikku hiljaa tuntemaan Yritän edetä ihan fiiliksen mukaan: jos tekee mieli syödä terveellisesti tai lähteä salille, teen sen. Mutta jos vähänkin tuntuu pakkopullalta, jätän suosiolla menemättä, koska tiedän että pidemmällä tähtäimellä siitä on vain haittaa (motivaatio katoaa varmasti). Tuuliviireillä on tuplasti hankalampaa todellakin

Kovin tutulta kuulostaa kaikki.

Olen itse elämäni viimeistä elämäntaparemonttia tekemässä, enkä halua enää kertaakaan olla laihdutuskuurilla, ohjelmalla, jossa jokin on kiellettyä tai joka suupala pitää laskea. Ja nimenomaan juuri tuota en enää halua, minkä aikoinaan koin Painonvartijoissa: että koko elämä pyörii ruoan ympärillä, koko ajan miettii, koska seuraavan kerran saa syödä ja mitä. (No, nyttemmin olen tajunnut, että PV:llä se johtui silkasta nälästä.)

Olen tykönäni tullut siihen tulokseen, että mikään muu ei auta kuin opetella luottamaan omaan kroppaan ja kuuntelemaan sen ääntä. Ruokapäiväkirja ja pallosysteemi olivat alussa ihan korvaamaton apu, mutta parissa vuodessa ne tiedot on kyllä aika hyvin omaksuttu. Yritän nyt opetella tunnistamaan oikeanlaisen nälän ja oikeanlaisen kylläisyydentunteen, erottamaan toisistaan rasvaällöähkyn tai sokeritokkuran ja sen hyvän olon, mikä tulee, kun nälkäänsä syö sopivan annoksen hyvää ruokaa. Tällä tavallahan ns. luonnonlaihat ihmiset toimivat: syövät silloin ja vain silloin kun on nälkä, vain sitä, mitä tekee mieli, ja vain sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Luulen että monella muullakin on sama kuin minulla: Sitä on pienestä pitäen opetellut syömään lohduksi tai ajankuluksi, olemaan välittämättä ähkystä ("jäätelö menee eri mahaan" eli herkkua voi aina syödä, oli ns. kylläinen tai ei). Ja tuon oikean kylläisyyden- tai näläntunteen sijasta on oppinut reagoimaan mahan tyhjenemiseen (tai pieneen vaillentumiseen), eli luulemaan näläksi sitä kun ähkypömpön turvotus välillä vähän hellittää. Tämä on paitsi psykologinen myös ihan fysiologinen juttu, pitää opetella tuntemaan, miltä asiat omassa kropassa oikeasti tuntuu, ja reagoimaan siihen niin kuin ns. normaali ihminen reagoi.

Ja sitten se sallivuus. On hyvä suunnitella etukäteen, varsinkin siksi, että säännöllinen ruokarytmi on aa ja oo. Mutta tosi tärkeäksi olen huomannut sen, että antaa itselleen luvan. Jos kamalasti tekee mieli herkkua, niin sitä pitää syödä, muuten mieliteko kasvaa kahta kauheammaksi ja pilaa kaiken. Ja kun syöt jotain hyvää, älä mieti, että apua, kohta tämä ihanuus loppuu, nyt en saa syödä enää kuin tämän palan, vaan sano itsellesi, että saat syödä ihan niin paljon kuin oikeasti haluat ja oikeasti hyvältä tuntuu – eikä tämä herkku lopu maailmasta vaan voit varmasti syödä sitä vielä myöhemminkin, sitten kun taas mieli tekee.

Onpas täällä samanhenkistä menoa. Minä pystyin juuri ketjun 400 gramman viikkotavoitteesta, mutta oikea ajatus on päivittää käyttöjärjestelmä, koska se ainakin itselläni on monen ongleman takana. Käyttöjärjestelmä on oma pääni. Tänään mietin syyllisyyttä. Ja siihen löytyi jo täältä ratkaisu. Sallivuus.

Eli on paras laittaa tuo vaaka kaappiin, mitata ruuat vain silmämääräisesti, huolehtia laatupalloista ja antaa piut kalorilaskurille... Pidän vaan huolen siitä, että ruuan laatu on enimmäkseen hyvä ja ateriarytmi kohdallaan ja syön niin paljon kun haluan ja mitä haluan.

Pyrin vihreään suoraan laatupallojen suhteen ja noudatan säännöllistä ateriarytmiä ja lautasmallia niin kaloreiden tarkka määrä on melko toissijaista... Voi kun voisi piilottaa sen kalorilaskurin kokonaan tuolta ruokasivulta, tulee vaan siitäkin vähän syyllinen olo kun näkee, että on taas syönyt sata kilokaloria enemmän kun on suositus, vaikka tietääkin, että kalorilaskenta on tarkimmillaankin vain suuntaa-antavaa... Harmi kun ei voi näyttöön liimata teippiä kalorilaskurin päälle, ettei näkisi lainkaan sitä, että vajeet on vaan -400 tai -300 päivän aikana. Tällöin voisi oikeasti vaan olla tyytyväinen niihin vihreisiin palloihin, jotka tulee itselläni kyllä oikeasti tosi helpolla.

Itselläni ei ole mikään ongelma pidättäytyä herkuista, en niitä ole ikinä sipsejä lukuunottamatta harrastanut ja perunalastuihinkin olen aika kypsä, ei nekään enää niin maita. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt hillitä perunalastujen syömistä, mutta ehkä tähänkin pitää ottaa se salliva asenne ja ostella vaikka niitä minipusseja.

Teoriassa huomaan sisäistäneeni rennon painonhallinnan, mutta millä tähän paksuun läskipäähän saisi tämän infon jotenkin survottua ilman epäilyä? Muusinuijalla? Olkapäällä istuu koko ajan pieni epäilijä, joka nipottaa, että mittasit nyt varmaan liikaa niitä mustikoita tuohon maustamattomaan jugurttiisi ja onkohan tämä pikkulusikka suurempi kun se vakiokokoinen teelusikka, että tulikohan nyt sitä sokeria kumminkin enemmän kun se 16 kcal mitä tarkassa teelusikallisessa on...

Olen viikon kännykän päässä ja vastaukset lyhyitä. Tästä ketjusta tuli mieleen paitsi hyvät tavoitteet mutta se että sen sallivuuden ja kultaisen keskitien löytäminen on sitä helpompaa mitä paremmin saa kiinni ajatuksista "en suostu kiusaamaan itseäni, jos ei tunnu hyvältä niin se ei voi tehdäkään keholle hyvää jne.." . Jos tuo ajatus ei ole vielä aidon kokemuksen tasolla niin asian työssä alkaa tuosta. Kun tuo loksahtaa niin käytäntö tulee usein perässä.

torstaina, 10. maaliskuuta 2011 klo 15:46 hannakengu kirjoitti:

-mietin syömisiä vain ruokakaupassa tai jos joku muu on käynyt kaupassa ja ostanut "vääriä" ruokia (olen 19 ja asun vielä vanhempieni luona, vanhemmat eivät tiedä että laihdutan ja olettavat etten siskoni kanssa halua kokata, joten ostavat arki-illoiksi vain valmisaterioita). Kun ne oikeanlaiset ruuat on kerran hankittu ja suunniteltu niin sen jälkeen on aika simppeliä valita kaapista mitä tekee mieli.

Jos haluat kokata, etkö voisi siitä sanoa vanhemmillesi? Laihduttamisestahan ei välttämättä tarvitse sanoa mitään, kerrot vaikka että haluaisit syödä puhtaammin, ja kannattaahan sitä opetella ruokaa laittamaan ennenkuin muutat omillesi ettei jää sitten einesruokailuksi sekin itsenäinen elämä. Jos vanhempasi hoitavat kaupassa käynnin, tee heille mukaan ostoslista raaka-aineista mitä tarvitset ruoanlaittoon.

Ja sitten se sallivuus. On hyvä suunnitella etukäteen, varsinkin siksi, että säännöllinen ruokarytmi on aa ja oo. Mutta tosi tärkeäksi olen huomannut sen, että antaa itselleen luvan. Jos kamalasti tekee mieli herkkua, niin sitä pitää syödä, muuten mieliteko kasvaa kahta kauheammaksi ja pilaa kaiken. Ja kun syöt jotain hyvää, älä mieti, että apua, kohta tämä ihanuus loppuu, nyt en saa syödä enää kuin tämän palan, vaan sano itsellesi, että saat syödä ihan niin paljon kuin oikeasti haluat ja oikeasti hyvältä tuntuu – eikä tämä herkku lopu maailmasta vaan voit varmasti syödä sitä vielä myöhemminkin, sitten kun taas mieli tekee.

Koin suuren valaistuksen lukiessani tätä!

Olen kaikkitaieimitään-ihminen ja pelkään kuollakseni kontrollin menettämistä. Herkkupäiviä en tästä syystä pidä. Semmoisina päivinä ajattelen ainoastaan, että "syö nyt niin paljon kun ehdit ja pystyt, koska huomenna et saa enää herkutella" ja jatkon voittekin arvata...
Arjen pienet herkuttelut (ollessaan hyvinkin pieniä) saavat minut tuntemaan valtavaa syyllisyyttä ja häpeää. Nolottaa myöntää, että herkuttelusta syntynyt itseinho on kahdesti saanut minut tyhjentämään väkisin vatsani oksentamalla.

Euroopan Keuhkon kirjoittama "herkutteluohje" oli uskomattoman vapauttava ja aion tehdä kaikkeni sisäistääkseni sen. Päätin, että lopetan laihdutuksen kun 53kg on rikki (ja 10kg selätetty) ja sitten hellitän liekaa.

En usko, että kovinkaan moni pystyy syömään kokonaisen suklaalevyn, kunnon karkkipussin tai vaikka ison purkin B&J's-jäätelöä yhdeltä istumalta tuntematta minkäänlaista ällötystä tai muuta tunnetta, jonka tarkoituksena on hillitä herkuttelua. EN MINÄ AINAKAAN! Parin suklaarivin jälkeen ihana Fazerin sininen alkaa maistua rasvaiselle ja etovalle, karkeista tulee ähky ja jätskikään ei maistu. Helposti sitä kuitenkin jatkaa vielä pidemmälle ja syö vähän lisää sen sijaan, että veisi herkut kaappiin.
Kuunnelkaa kehojanne! Niin minä aion jatkossa tehdä sen sijaan, että ruoskisin sitä liian kireiden remmien riuhtomisesta.

Kiitos, Euroopan Keuhko. Avasit silmäni.
Anteeksi, kroppani. Jatkossa luotan sinuun.