Mitkä tekijät vaikuttivat eniten päätökseesi pudottaa painoa?

Koko nuoruuden olen ollut iso ja, vaikka mua ei ole itse sen vuoksi kiusattu (huomauteltu kyllä, mutta ei silleen oikeesti läskiksi haukuttu tai mitään), oli itsetunto väliin niinkin maassa, että oli lähellä junan alle hyppääminen. Koskaan kuitenkaan ei löytynyt sellaista kipinää tehdä painolle jotain, ala-asteen liikunnanmaikka asetti päälle suoranaisen inhon kaikenlaista liikuntaa kohtaan eikä nyt sitten voinut kotonakaan tuota ruokailua kaikista fiksuimmaksi väittää. Karkki ja kaikki muu hyvä maistui ja sitä sitten mussutettiin henkiseen pahaan oloon.

Sitten tuossa täysi-ikäisyyden kynnyksellä onnistuin rakentamaan itselleni paremman itsetunnon, nykyään ei ole enää asioita jotka minua kummemmin hetkauttaisivat ja hiljalleen opin pitämään itsestäni tällaisena kuin olen. Minäkuvan muodostuttua kesti vielä nämä parisen vuotta tähän oikeaan sykäykseen joka vajaa kolme kuukautta sitten koettiin.

Itse päätös vihdoin ja viimein, ensimmäistä ja taatusti viimeistä kertaa saada paino alas ja etenkin elämäntavat kuntoon, on monien samaan aikaan kohdattujen asioiden summa;
ensimmäisenä ja tärkeimpänä ovat terveys, kun sellaista vielä on jäljellä. Suvussa on mm. diabetesta ja aivoinfrakti-vaaraa, itselläni taas yliliikkuvat nivelet ja polvi on aina vaarassa mennä sijoiltaan, selkä krakaa ja silleen eli ei tämä paino tässä paljoa auta.
Toisena kulkevat sitten nämä pinnalliset syyt. Olen perheestä josta löytyy takapäätä ja leveä lantio on minullakin, mutta kun alkoi myös maha keräämään rengasta niin tuli ensimmäinen herätys. Ja kivaahan se olisi löytää poikaystäväkin ja, vaikka ihanteellistahan olisi, että sellainen löytyisi jo näissä painoissa ja muodoissa, niin realistina tiedän hyvin herrojen tuijottavan mielummin sirompia muotoja...

Joten, kun tämänhetkisen opinahjoni terkkari ehdotti painonseurantaa, olin jo kypsyttänyt ajatuksen eikä tarvinnut sanoa kuin kyllä!
Ja paria viikkoa myöhemmin löysinkin kiloklubin ja tässä vajaassa kolmessa kuussa onkin sitten lähtenyt melkein 7 kiloa joista 5,5 KK:ssä. :3

Mun siskot on hoikkia joten mäkin haluan olla hoikka. En halua olla meistä kolmesta se paksuin....

1. syy on terveydelliset. Verenpainelääkitys alkoi joulukuun alusta ja diabetes väijyy vielä taustalla. Raskaudenajalla kun sellainen jo vilautteli itseään
2. syy on "vanhana" tehty iltatähti. Vietämme 50:set ja rippijuhlat samana vuonna ja minä haluan olla paikalla. Haluan päästä nuorimmaisenkin häihin ja hoitaa hänen lapsiaan.. Toisekseen haluan jaksaa osallistua lasten elämään nykyistä enemmän, ettei äidistä jää muistoa, että "se vaan makas sohvalla"
3. muttei v ähäisempänä todella ulkonäkö ja VAATTEET. Hermostuttaa, kun ei kaupasta löydy tarpeeksi suuuria..
Toisekseen en varmaan koskaan unohda työpaikan talousjohtajan ilmettä ensitapaamisella, kun katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.. ei voisi ihmistä enää halveksuemmin katsoa. Ei tarvinnut siinä palaverissa mitään sanoa, enhän minä mitään tiedä asioista, olenhan LIHAVA

Mutta EN ENÄÄ KAUAA.. (pari vuotta korkeintaan... )

Parisuhde alkoi olla väljähtänyt, istuttiin vaan sohvalla telkkaria katsoen, syötiin noutoruokaa useamman kerran viikossa ja iltaisin naposteltiin sipsejä ja karkkia. Miehessä se ei näkynyt, mutta itse olin lihonut yli 15kg vuoden sisällä. Sekin toisaalta oli osasyy siihen että sohvalla nökötettiin, en halunnut käydä missään kun en mahtunut vaatteisiin ja häpesin ulkomuotoani.

En ollut tyytyväinen tilanteeseen mutta en tehnyt myöskään mitään muuttaakseni sitä. Vasta kun mieheni ilmoitti tyytymättömyytensä suhteen tilaan ja no, minuun, tuntui että heräsin.

Kiloja on karissut nyt noin kuusi ja parisuhdekin voi paremmin Ja parempaan suuntaan mennään koko ajan!

Mä en missään vaiheessa ole kokenut olevani lihava. Jostain kumman syystä kaapissa olevat vaatteet vaan kutistuu itsestään ja kaupoissa uusien vaatteiden mitoitukset on tosi pieniä, kun eivät mahdu enää päälle. Jos löytyy se tarpeeksi iso, niin sitten se on ihan hirveä teltta

Valokuvia katsellessa totuus paljastui, mähän olen ihan hirveä punkero Ei ihme, ettei esimerkiksi pelipuvuista meinannut löytyä tarpeeksi suurta menneenä kesänä (pesistä harrastan)... Oma peilikuva ällöttää, tekis mieli itkeä kun vilkaisee peiliin ohi kävellessään...

Eli yhtenä syynä projektiin on ulkonäkö ja vähintään yhtä tärkeänä oma terveys. Välillä ajattelee, et minkälaisen esimerkin mä annan omille lapsilleni (3v ja vajaa 1v), kun olen tällainen. Enhän mä jaksa edes niiden kanssa mitään touhuta, lapset leikkii ja mä istun vieressä

Haluan siis säilyttää terveyteni ja saada olla lasteni kanssa mahdollisimman pitkään. Näin alle nelikymppisenä siihen on vielä mahdollisuuskin...

Minun syyni ovat kutakuinkin tässä järjestyksessä:

HÄPEÄ.
Olen aina ollut pullukka ja sivusilmällä hävennyt omia valokuvia ja kehoa. Laihduttamaan kannusti kuitenkin enemmän se, kuinka alkoi hävettää kävellä lähikauppaan ostamaan jäätelölitra viisikin kertaa viikossa!

MIELENTERVEYS
Käyn psykoterapiassa lihavuuteeni liittymättömstä syistä, mutta ahmimishäiriö-diagnoosia mietittäessä heräsi kipinä: Minä en halunnut olla se ihminen!

ULKONÄKÖ
Vaikka yleiskuntoni onkin ollut ok, olin 10kg painavampi kun tapasin puolisoni, pulleus on sopinut luonteeseeni eikä ystäväni ole pahalla kommentoinut, itse en ole kokenut kovinkaan usein olleeni täysin tyytyväinen kehooni.

TERVEYS
Sukurasitteet ovat kovat, ja vaikka vielä toistaiseksi parikymppisenä veriarvot ovat olleet aivan loistavat, en voi olla huolestumatta "jos vaikka se sokeritauti..."

SE TERVE KUNNIANHIMO
Tästä en paljoa puhu, mutta kyllä haluan olla se, joka voi sanoa/näyttää tehneensä, olla esimerkillinen, innostava! Haluan nähdä itse, että pystyn tähän!

Ulkonäkö vaikuttaa, ei muuten, mutta en tunne kehoani omakseni kun siinä on liikaa rasvaa. Nyt hoikempana olen sata kertaa onnellisempi ja elämä on sen ansiosta lähtenyt parempaan suuntaan.

Päätös lähti, kun pääsiäisenä söin paljon suklaata ja lihoin useamman kilon (taisin silloin painaa ehkäpä 75 kiloa tai enemmän ja olin lievästi ylipainoinen. Sitä ennen olin tyytynyt katsomaan vierestä painoni nousua ja suunnittelemaan, kuinka laihduttaisin. Järkytys oli niin kova, että alkoi laihdutus, ja sitä en ole katunut päivääkään!

Nyt hoikempana jaksan myös kuntoilla paremmin ja olenkin kuntoa parhaillani kasvattamassa! Olen nimittäin rapakunnossa!

Huono itsetunto. Kun tapasin nykyisen avomieheni, köllöttelimme vain sohvalla lehvoja katsellen ja ahmimme herkkuja.. lihosin n.10kiloa.. kauhuksen n. 3v sitten havahduin ja huomasin että olen lihava.. ja en halua näyttää tältä.. ystävät ja mieheni eivät uskaltaneet suoraan sanoa minulle että "joo vosit hieman laihduttaa.." Vaikka käskin heidän olemaan minulle asiasta rehellinen. Päätin alkaa pikkuhiljaa muuttamaan ruokailutottumuksiani, kauan siinä on mennyt.. olen aika huono laittamaan tarkkoja rajoja itselleni, syön herkkuja jos siltä tuntuu, en ole liian ankara itselleni..ehkä pitäisi koska tässä vielä ollaan.. ,2009,2010 ja 2011 takana päin ja ei vieläkään bikinikunnossa! Anyway, siis silloin kun vuosia sitten aloitin ns. laihduttelun, pienensin aluksi annoskokoja ja lisäsin salaattia. Niin lähti aluksi jokunen kilo.. lisäsin liikuntaa.. ja sitten sairastuin keliakiaan ja vehnäpitoiset ruuat väheni.. parhaimmillaan painoni laski 77kiloon (olen 182cm) ja kunnes sitten ihana joulu saapui ja paino nousi taas! Niin kun tuossa jo aiemmin sanoin, olen liian lepsu Varmasti painoni olisi jo paremmin laskenut mutta hitsi soikoon kun rakkaus ruokaan ja karkkeihin on suuri Nyt olen uusinut asenteeni ja aijon tosiaan olla kesäbabe 2012! Hitaasti mutta varmasti.

Mulla pääsyy painonpudottamiseen oli se, että aloitettuani lähihoitajaopinnot viime syksynä, jotenkin heräsin siihen, että oma kroppa ja kunto ei ole ehkä ihan parhaassa terässä. Peilikuva alkoi yhtäkkiä ällöttää

Toinen aika painava syy oli se, että olen nyt seurustellut melkein kaksi vuotta ihanan miehen kanssa, mutta koko seurustelumme ajan olen ollut häntä painavampi - ja hän on minua kuitenkin 20cm pidempi! Päätin, että laihdun ainakin kevyemmäksi, kuin hän

Se vielä vaikutti, että molemmat siskoni ovat hoikkia ja haluan taas näyttää enemmän heiltä, kuin äidiltäni

Täällä näkyy olevan paljon tutulta kuulostavia asioita

Olen ollut pienestä pitäen hieman pyöreä ja ujohko. Kun pikkusisko oli "siro balleriina", minusta ei sanottu mitään. Jossain vaiheessa otin valttikortikseni huumorintajun, ulkonäkö kun ei ollut parhaimpia mahdollisia puolia.

Tällä hetkellä työskentelen alalla, jossa on paljon komeita, fyysisesti hyvässä kunnossa olevia miehiä. Tunnen nytkin olevani porukassa vain se "hyvä tyyppi", kun taas hoikempi naiskollegani on kaikkien miesten ihailujen kohde. Vuosien varrella se alkaa harmittaa, kun porukassa kaikki "puhuvat ohi".

Eli siis,
1) Harmittaa, kun en ole enää vuosiin saanut miehiltä sellaista huomiota kun joskus hoikempana.

2) Harmittaa, kun vaatekomero on täynnä pieniä vaatteita. Jos joku menee päälle niin se ei näytä miltään...

3) En jaksa liikkua niinkuin ennen. Tunnin lenkki vaatii mielettömiä henkisiä ja fyysisiä ponnistuksia.

4) Pelkään jääväni vanhaksipiiaksi... Niin kauan kun en ole tyytyväinen itseeni tällaisena, en rakasta itseäni tarpeaksi, että voisin rakastaa jotakuta muuta.