Miten irti häpeästä?

maanantaina, 6. syyskuuta 2010 klo 22:02 jamilam kirjoitti:

Mun mielestä tuossa oli ihan ystävälliseen ja ihailevaan sävyyn lausuttu kohteliaisuus. Musta ainakin on ihan kivaa, kun ihmiset huomaavat, että painoa on tippunut paljon - tottahan se on, eikä yksikään kilo ole lähtenyt helposti, minkä varmaan jokainen nainen tietää!

joo, siis ihan ystävällisyyttään se ihminen ne kehut sanoi, mutta ei se huomiointi aina ole niin kivaa positiivisuudessaankaan...
Kun sitä edelleen on kuitenkin lihava ja toinen toteaa, että olet jo laihduttanut PALJON...ja itteä masentaa, kun sitä edelleen on paljon jäljellä.
Niinkuin viestin aloittaja ja moni muu täällä kiemurtelee sen faktan kanssa, että ei ole kivaa että aina huomioidaan se, että on lihava tai laihduttaa tai PALJONKO laihduttaa.

Tämä lihominen ja laihtuminen ei ole mikään helppo kuvio kaikille, minulla ainakin on päässäni kaikenlaisia harhakuvia "enhän mä ole läski", vaikka elopaino huitelis satasessa ja kieroutumia ja niiden kanssa taisteleminen tarvitsee joskus vertaistukea tai edes paikan, jossa ne saa sanoa ääneen helpottaakseen omaa oloaan tai tsempatakseen toisia.

Isäni on laihduttanut 45 kiloa pahimmasta tilastaan. Ja konta kolme vuotta hän on saanut kuulla aina keskustelun alkajaissanoina kaikilta "oletpas sä laihtunu".
Häntä jo kehuminen kyllästyttää, kun toisaalta se muistuttaa niistä kadotetuista kiloista: hän on jäänyt toisen mieleen todella lihavana ja edelleen pitää muistuttaa, että sä olet entinen lihava.
Vaikeaa.

Flikka30: Varmasti - ei toikaan ole kivaa.
Eräs mieheni kaveri on laihtunut useita kymmeniä kiloja. En ole maininnut hänelle asiasta kuin kiertoteitse: kertomalla, miten pirteältä hän näyttää ja kehumalla vaatteita . En edes tiedä, onko tämä kovin kohteliasta? En ole kehdannut suoraan sanoa, että "näytät laihtuneen paljon, onnea!", kun siinä jotenkin olettaisi, että se ylipaino on ollut hänelle taakka. En ole koskaan jutellut hänen kanssaan painosta mitään.

Musta on itsestään selvää, ettei painoa tarvitse kertoa muille, jollei halua. Ei aloitus- tai nykyistä tai sitä paljonko on pudottanut. Kiertosanontoja on paljon ja niitä kannattaa käyttää. Tuo "veriarvot tykkää" -juttu on hyvä, ite voisin käyttää "tarpeeksi", "paljon", "en itsekään tiedä tarkkaan" ja sitten jatkaa juttua jostain aiheeseen liittyvästä, mutta painosta poispäin, esim. "tajusin rueta käyttämään kasvisrasvoja blabla".

Oon vasta aikuisena tajunnut, että saan itse määritellä, mitkä asiat on mun asioitani ja mistä en kerro muille vaikka kuinka kärtettäisiin. Ja sit jos (kun) kärtetään, niin sitten vain toistaa sitä sanomaansa ja vaihtaa puheenaiheen. Ja jos vastapuoli on niin junteroinen, että kolmatta kertaa jankaa ja kysyy samaa asiaa, niin silloin voi jatkaa jankkaamista tai sanoa suoraan, ettei halua kertoa painoaan.

Minä tein niin kerran - työpaikalla naiset juttelivat painoistaan ja vuorotellen uskoutuivat siitä paljonko on ja paljonko pitäisi tiputtaa. Kaikki suht normaalipainoisia, yksi oli muutaman kilon ylipainon puolella, mutta hän laihdutti. Lopulta minultakin, joka en ollut juttuun edes osallistunut, kysyttiin, että paljonko minä sitten painan. Väistin sanomalla, että "no enemmän kuin sinä, hehheh" (olin juuri päässyt merkittävästä ylipainosta pelkkään ylipainoon ja ulkonäöstä kaikki kyllä tiesivät, että painan joukosta eniten). Painoa kysyttiin uudelleen, jolloin sanoin, etten halua kertoa painoani. Se siitä. Tokihan se naisten juttu siinä vähän hyytyi, mutta olen ryhmäytynyt noiden ihmisten kanssa monin tavoin, en tarvitse painopaljastuksia ryhmiytymiseen.

tiistaina, 7. syyskuuta 2010 klo 12:56 marimba kirjoitti:

Eräs mieheni kaveri on laihtunut useita kymmeniä kiloja. En ole maininnut hänelle asiasta kuin kiertoteitse: kertomalla, miten pirteältä hän näyttää ja kehumalla vaatteita . En edes tiedä, onko tämä kovin kohteliasta? En ole kehdannut suoraan sanoa, että "näytät laihtuneen paljon, onnea!", kun siinä jotenkin olettaisi, että se ylipaino on ollut hänelle taakka. En ole koskaan jutellut hänen kanssaan painosta mitään.

Ei kun musta just tälläinen on oikein, mahtavaa!!
Tälläiset kehut mäkin tykkään ottaa vastaan. Siinä ei sormella osoiteta, että se olemuksen keveys ja kauneus johtuu laihtumisesta, vaan että se, mitä on haettu on toteutunut.

Mä olen monesti saanut lähipiiriltä "luvan laihduttaa", kun sanon ihmisille, että mulla on korkea verenpaine ja vauvahaaveet.
Vaikka suurin syy olisikin se huono olo itsessäni, ne kilot ja ulkonäkö.
Mä olen laihduttanut tähän mennessä 25 kiloa.
Siitä määrästä kuullessaan kaikki sanoo, että älä nyt enää sitten laihduta.
Mutta, kun edelleen kiloja on 25 liikaa ja olen edelleen sen 25 kiloa painavempi, kuin sanoja. Yhden kerran kivahdin äidilleni, jonka mielestä ei enää saa laihduttaa, että eikö mulla sitten ole lupa olla yhtä hoikka kun muut? Siitä tuli vaan paha mieli.
Mutta kun sanoo, että "verenpaineen takia", niin kaikki nyökyttää ja ymmärtää. Silloin saan luvan laihduttaa.

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta alkuperäinen viesti toi mietittävää.
Olen tullut tietoiseksi näistä laihdutuskommenteista (itse laihdutan vain 10-15 kiloa). Jos ihastelee kovasti miten hyvältä näytät kun olet laihtunut, voi joku ajatella, että siinä on kääntöpuolena "miten kamalalta ennen näytitkään". Vaikka eihän kukaan ajattele niin, jos joku sanoo että onpa sulla upea uus tukka nyt kun kävit kampaajalla.

Mutta alkuperäiselle kirjoittajalle tekisi mieli sanoa, että ihmiset kyllä enimmäkseen ihastelee sun uskomatonta saavutustasi, suhteuttaa siihen, että itse ei meinaa päästä kolmesta kilosta eroon ja toinen vetäisee 60.

Silti, sanoisin, että paino on jokaisen yksityisasia. Ei kenellekään tarvitse kertoa, missään tilanteessa paitsi lääkärissä, paljonko painaa, tai paljonko on nyt pudottanut painoa. Se on Sinun ihan oma asiasi eikä kuulu kenellkeään uteliaalle. Vaikkei siinä ole mitään hävettävää, et myöskään ole tilivelvollinen jos asian kertominen ei sinusta tunnu hyvältä. Eihän ikääkään saa kysyä, monessa tilanteessa ei ole korrektia kysyä työpaikkaa tai palkkatasoa ym.

Ole vaan sellainen kuin olet ja paina sen verran kun nyt satut painamaan, se on sinun asiasi vain ja ainoastaan.

Luin tämän ketjun kun etsin ideoita päästä eroon häpeästä. Itse tosin mietin häpeääni kun mölätän rupisammakoita suustani ja jossain vaiheessa joku loukkaantuu :/

Mutta tätä lukiessani aloin kyllä miettimään, kuinka minua hävettää jo pelkkä laihdutus. Se heräsi kun opiskelutoveri kysyi ravintolassa miksi syön salaattia, "onko sulla joku terveysjuttu?!" Olen aina ollut pyöreä, ja öhm, hieman jäätelön perään. Tämä yllättävä muutos on nyt tarkkailun alla, varsinkin kun siirryin ottamaan omat eväät mukaan.

En osaa oikein vastata edes näihin "laihdutatko sinä?"-kysymyksiin, koska sitähän ne ovat eri sanoin sanottuna.

Lopuksi alkaa suututtamaan kuinka munaton sitä onkaan kun toisten ajatuksille antaa niin paljon arvoa

Tuttu tunne! Olen ennenkin laihduttanut normaalipainoon rankasta ylipainosta ja valehdellut kysyneille todelliset pudotetut kilot.
Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että häpeä johtuu siitä, että on kehdannut laiminlyödä itseään. Siis siitä, että on päästänyt itsensä repsahtamaan ja painon nousemaan niin korkeaksi. Jos sanoisi muille ääneen lähtöpainonsa, ajatus siitä että muut pitäisi laiskana ja selkärangattomana ihmisenä ei jotenkin houkuta. Onhan se semmoista itsensä likoon laittamista!
Tänä päivänäkään edes oma äitini ei tiedä kuinka paljon olen suurimmillani painanut! Äitini todennäköisesti toteaisi "herranjestas!", joka ei todellakaan auta asian tunnustamisessa.
Ehkä osa syy siihen miksi taas pudotan painoani onkin siinä, etten koskaan ole kenellekään tunnustanut korkeinta painoani. Täällä olen sen kertonut, mutta en koskaan oikeille ihmisille. Jospa tervehtyminen alkaisi siitä, että tunnustaisi esim. parhaalle ystävälle asian? Tai jollekin johon luottaa, mutta ei todellakaan ensimmäisenä niille jotka toteavat "herranjestas!".

Huomasin juuri, että käytin paljon sanaa "tunnustaa". Onko se sitten tunnustettava asia? Taidan suhtautua asiaan kuin olisin tehnyt jonkun rikoksen, vaikka kyllähän kaikki ympärilläni näkevät mitä on tapahtunut. No, korvataan sana "tunnustaa" sanalla "kertoa".

Tättädää!

Olen alkanut (oppimaan) luopumaan häpeästä! (:
Syömisistäni julkisilla paikoilla kommentoineet kaverini ovat saaneet rehellisiä vastauksia; olen aloittanut terveellisemmän elämän, olen haastanut itseni tähän!

Ja vielä kun sanon sen selkä suorana ja hymyillen, saan kannustavia vastauksia, ja voin henkisesti paremmin, voin jopa puhua asiasta! ...noo, en ihan 'laihduttamisena' mutta sinne päin.

Pikkuhiljaa nämäkin asiat.. perheelle puhuminen on sitten asia erikseen. Tämä kiloista puhuminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin kaapista ulos tuleminen muutama vuosi sitten