Mitä pelkäät muiden ajattelevan?

Kun kerron kuinka paljon olen laihtunut niin he järkyttyvät, että kuinka paljon olen painanut. Ei ole vaikea laskea, että on pudottanut yli 70 kg ja on tuon näköinen että paljonko alkupaino on oikein ollutkaan. Minä en ole koskaan sanonut edes parhaalle ystävälleni painoani, kun olin suurimmillani. Nyt painoni tietää muutama ja jopa olen kertonut puolisolle painoni, ystävälle sekä parille siskolle. Siinä ne sitten on paitsi tietty terveydenhoitajat ja lääkärit ja sen semmoiset.

Tämä on johtanut siihen, että lopetin noin - 50 kg kohdan jälkeen sanomasta että olen laihtunut enempää. Jos avain mahdollista niin en kerro lainkaan, vaan sanon ympäri pyöreitä, että paljon tai että ihan 10 tai 20 kg ei ihan riitä vaan useampia kymmeniä.

Tosi tyhmää, mutta näin se vaan menee kohdallani. M-R

Milla-Riikka, minä ylpeänä menisin kertomaan kaikille että olen pudottanut melkein 80kg ja nauttisin kun näkisin heidän ilmeet! Hieno saavutushan tuo on! Mutta näin erilaisia ollaan, se mitä toinen häpeää on toisen ylpeyden aihe.

Milla-Riikka, mun mielestä sun pitäisi olla ylpeä siitä, että olet pudottanut painoa kokonaisen ihmisen verran. Tuollainen painonpudotus on meinaan todella hieno asia ja kertoo siitä, että sulla on persoonaa ja olet ollut tarpeeksi vahva ja määrätietoinen sen tekemään. Ei sillä ole väliä, että mitä sä olet ollut, vaan sillä, että mitä sä olet nyt. Ole ylpeä pudotetuista kiloistasi! Varmasti olet monelle ihmiselle suuri inspiraationkohde Itse ainakin vain ihailen moista päättäväisyyttä.

Mulla ei enää ole niin suurta vainoharhaa tuosta vetskariasiasta (josta aikaisemmin ketjussa mainitsin ) enkä jaksa välittää kauheesti mitä tuntemattomat ajattelee musta, koska olen tullut samaan tulokseen kuin joku muukin tässä ketjussa aiemmin että jokaista ihmistä kiinnostaa eniten se oma takapuoli joten ne ei hirveesti jaksa kiinnostua muiden asioista. Ja siis koskee mua itseäni myös, en mä kulje kaduilla silmä kovana arvostelemassa muita kun mietin omaa itteäni koko ajan.

Se mitä mä nykyään mietin on mitä mun kaverit ja puolitutut ajattelee. Kaverit aina sanoo siitä että mun nauru on kovaääninen, siis sillee huvittuneesti sanovat mutta kun siitä on niin monta kertaa sanottu niin oon alkanu ottaa sen vähän niinku kritiikkinä. Siis en mielestäni mitenkään huutonaura tai mitään, mut nauran paljon ja aidosti ja ilmeisesti ihmiset tykkää että jotenkin tosi kovaäänisesti. Sitten kans puolituttu on joskus huomauttanut että puhun tosi kovaäänisesti, ja tää oli kyllä tilanteessa missä puhuin yhden kaverin kanssa asiasta X ja kaikki muut 6 ihmistä ympärillä puhuivat asiasta Y, ja minä ja kaveri oltiin eri päissä pöytää. Sit yks puolituttu totesi että mun pitää olla hiljempaa koska olen koko porukan kovaäänisin ja että muita häiritsee se (kukaan muu ei asiasta sanonut ja en tiedä oliko se kollektiivinen mielipide vaiko vaan tän yhden joka sitten vaan halus vaikuttaa siltä että se oli kaikkien mielipide)... oli mielestäni vähän kohtuuttomasti silloin sanottu koska siinä huoneessa oli meteliä muutenkin niin koitin puhua sellaisella tasolla että kaverini kuulisi mitä sanoin, enkä mielestäni mitenkään erityisen kovaa kuitenkaan enkä huutanut tai mitään. Olen myös aika kova puhumaan, osaan olla hiljaakin mutta siis monesti minulla on paljon asiaa ja siitäkin olen saanut kommenttia että puhun paljon. Kai sitten pitäis lopettaa puhuminen, nauraminen ja olla vaan hiljaa ja vihainen koko ajan. Kieltämättä loukkaa kun tuntuu että koko ajan kritisoidaan, ja varsinkin koitan itse olla kritisoimatta toisten luonteenpiirteitä jos ne eivät ole siis oikeasti "pahoja", ts. jos joku on tahallaan ilkeä koko ajan tai muuta. Minulla on esim. yksi kaveri jolla on kovaääninen nauru. Hänkin on siitä saanut kuulla mutta minusta hänellä on kaunis ja iloinen nauru ja turhaan häntä arvostellaan sellaisesta asiasta jolle ei ihan kauheasti voi mitään ilman tosi suurta ja jatkuvaa itsetarkkailua. Toisekseen minusta on kiva jos ihmiset nauraa. Mikä siinäkin on niin hirveen kauheeta että siitä pitää arvostella?

M-R, sinä olet tehnyt mahdottoman suuren työn painonpudotuksen saralla ja saat todellakin olla ylpeä saavutuksestasi! Älä välitä muiden "kauhisteluista", he ovat vain kateellisia

Mitä itse pelkään, että muut ajattelevat... No, vaikka käytännössä tiedänkin olevani suht hoikka (170/55-56) ja näyttäväni siltä, niin pelkään silti alituisesti muiden tuijottavan esimerkiksi vatsaani ja ajattelevan, että hohhoh mikä pömppis... Vaikka koskaan sitä ei olla päin naamaa sanottu. Olen ollut ylipainoinen lapsi, enkä silloinkaan kuullut ylipainostani mitään sanomisia muualta kuin terkkarilta ja satunnaisien poikien huutelun kautta. Olen aika herkkä luonne, joten lapsuudesta on ehkä kuitenkin jäänyt pieniä traumoja oman koon suhteen. Kehonkuvan parantamiseen pitää satsata tulevaisuudessa, sillä en aio elää koko elämääni peläten muiden ajatuksia kehostani.

Punastuminen on ongelmani; kun suutun, kun ajattelen paljon asioita yhtäaikaa, vaikka millaisessa tilanteessa tulee punasteltua...muut varmaan ajattelevat, että tuo on tosi arka tai jotain. Onneksi olen löytänyt hyvän nestemäisen peitepuikon, jolla saa punan peitettyä jo etukäteen tietäessään, että nyt voi olla edessä punastumistilanne.

Pelkään muiden ajattelevan, etten yritä tosissani laihduttaa, että todelliset syyt ovat vain tekosyitä, että syön muka joka päivä pullaa, karkkia yms. ja että liikakilojen perusteella olisin persoonana hiirulainen jota kaikki saavat vapaasti moittia

sunnuntaina, 2. lokakuuta 2011 klo 00:47 Milla-Riikka kirjoitti:

Kun kerron kuinka paljon olen laihtunut niin he järkyttyvät, että kuinka paljon olen painanut.

Olet tehnyt aivan mahtavan työn Milla-Riikka! Sinun pitäisi kyllä voida hehkuttaa suureen ääneen jokaista menetettyä kiloa. Ymmärrän kyllä pointtisi, tämän päivän sana tuntuu olevan se, että oikein etsitään muista kauhisteltavaa, että voi sitten itse tuntea olevansa parempi ihminen. Esim. telkkarista tulee jatkuvasti ohjelmia sotkuisista asunnuista, ylipainoisista ihmisistä, kummallisisista riippuvuuksista jne. Hyvänä puolena siinä tietysti on se, että vastaavassa tilanteessa olevia voi helpottaa nähdä, etteivät ole ainoita. No niin, meni vähän OT... Katyp sanoi minusta hyvin: ei sillä ole väliä, mitä olet ollut, vaan sillä, mitä olet nyt.

Minä olen oikeastaan ohittanut sen vaiheen, että jaksaisin välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Murrosikäisten lasten puolesta kuitenkin toivon, ettei heistä tuntuisi, että heidän pitää hävetä vanhempiaan. Tai no, ainakaan kovin paljoa, jonkinasteinen häpeäminen taitaa kuulua ikään.