Herkkänahkaisuus voimavarana?

Tunnustan olevani herkkänahkainen. Multa meni vuosikymmeniä elämästä sen kanssa, että yritin piilottaa herkkyyteni. Koulussa olin joittenkin oppilaitten kiusaama (pullea ulkomuoto, perheen köyhyys, itse tehdyt vaatteet, silmälasit, kömpelyys, you name it ). Sivuutin lällättelyt ja poissulkemiset niin kuin ne eivät mulle olisi olleet millään lailla merkittäviä asioita, vaikka olivathan ne. Myöhemmin aikuisempana olen ollut arka kokeilemaan uutta ja turhan varovainen - pelkään sosiaalisia epäonnistumista ja aistin torjuvia mielialoja.

Melkoisen monta kertaa olen kironnut herkkyyttäni: ollapa sellainen coolimpi tyyppi, joka ei hermostuisi mistään eikä kulkisi tuntosarvet pystyssä... Vaan on tässä hyvätkin puolensa. Voi rauhassa itkeä liikutuksesta. Voi huomata ympäristöstä pieniäkin juttuja. Epäherkkänä tuskin olisin kiinnostunut niistä asioista, kuin nyt olen.

Tunnustaudutko herkäksi ja miten herkkyys on elämääsi vaikuttanut?

Mäkin oon aika herkkä luonne.Joskus musta tuntuu että oon vähän liiankin herkkä.Joissakin tilanteissa kun pitäs osata olla vähän kovempi.

Varmaan aika tyypillistä koulukiusatulle tuo sanoisinko arkuus. Tokihan se haukkuminen jäljet jättää. pelkäät kokeilla uutta juuri siksi, että et nolaisi itseäsi. Helpompi pysyä siinä minkä jo osaa. Eikä varmaan auta yhtään, jos sanon, että rohkeasti mukaan vaan. ja jätä mennyt taakse. Onko sinulla joku jonka kanssa voisit käydä läpi nuo kipeät muistot ja puhua asiat mielestä?

Mutta toisaalta onko herkkyys huonoasia tässä kovuutta ihannoivassa mailmassa?

Kouluajasta on niin monta vuosikymmentä, etten mä enää niitä aktiivisesti muistele. Kävin useita vuosia terapiassa, kun tuntui siltä, että oma persoona on liian hauras ja myötäilen muita ihmisiä liikaa. Herkkyys kääntyy helposti pelkäksi herkkyydeksi kuunnella muita, ei itseään.

Elettyä elämää - mutta välillä ihmettelen, kun joku haikailee teininuoruutensa ihanuutta, minusta se oli tosi tylyä ja raskasta aikaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpompi on hengittää Nuorena sitä piti koko ajan miellyttää jotakuta, jos ei opettajaa tai vanhempia, niin ainakin kavereita, vaikkeivat edes olisi olleet sydänystäviä.

Täällä toinen kiusattu. Tosin minusta tuli se vahva ja osallistuva. Menneisyyden jätin taakse puhumalla, kirjoitttamalla ja kohtaamalla kiusaajani naamasta naamaan. Ja kas heistä olikin yhtäkkiä tullut niitä enhän minä oikeasti kiusannutkaan sinua tyyppejä. Eniten arvostan niitä muutamia, jotka uskalsivat tulla pyytämään anteeksi typerää käytöstään.

Herkkyys ei ole paha asia ollenkaan, mutta jos se kääntyy arkuudeksi ja taas joudut muiden jyräämäksi, niin noidankehä on valmis.

Minä en osaa sanoa muuta, kun että yritä edes rohkaistua uusiin juttuihin ja tuttaviin.

Ymmärsitte varmaan väärin - kyllä mä osallistun ja olen mukana uusissa jutuissa. Ja minusta on ihan ookoo sekin, ettei osallistu tai ole aina heittäytymässä uuteen. Joinain aikoina se oma arkuus on ollut este kivojen asioiden tekemiselle - mutta ei nyt enää.

Herkkä olen edelleen - ja arka tai introvertti (missä se raja lopulta menee?). Vieraammassa porukassa alussa vetäydyn. Alku voi kestään tunnin, tai vaikka vuoden Nyt olen kohta viisi vuotta ollut samassa duunipaikassa, ja huomaan viihtyväni tiettyjen ihmisten kanssa taukohuoneessa. Ensimmäiset kolme, neljä vuotta menivät herkistellessä "mitähän tässä pitäisi sanoa"

Mä näen herkkyyden voimavarana, vaikka se välillä osaakin olla rasittava persoonani osa. Tunnistin sun kirjoituksista paljon itseäni: uusien ihmisten keskellä saatan alussa olla pitkäänkin arka - tai sitten en, joskus sitä tuntee nopeammin kuuluvansa joukkoon. Koulukiusaaminen on myös tuttu juttu, itkeminen myös.

Lisäksi olen huomannut, että kroppani ilmoittaa heti jos jokin asia ahdistaa, stressaa tai ei muuten vain tunnu hyvältä: se väsyy ihan totaalisesti ja menee sekaisin. Olen saanut stressaamalla mm. kuukautiskiertoni katoamaan kokonaan. Olen saanut itseni heittäytymään lattialle itkemään holtittomasti, syömään kuin viimeistä päivää, olemaan syömättä koko päivän, valvomaan koko yön väsymyksestä huolimatta (uni ei vain tule) ja niin edespäin... Minulla on siis hyvin stressiherkkä kroppa. Onko sinulla samoin?

Kaikesta negatiivisesta huolimatta näen nämä asiat - herkkyyden, introverttisuuden (?) ja stressiherkän kroppani - pelkästään hyvinä asioina. Ne tekevät minusta sellaisen, kuin olen. Eikä kukaan muu ole samanlainen kuin minä

Bullakas, samaistun myös kuvaukseesi ja musta sun tekstistä paistaa hyvin pitkälti se, että itse näet herkkyyden juuri voimavarana - siis nyt. Hyvä niin, vaikka taustalla ikävät kokemukset.

Mä en ole kans koskaan haikaillut lapsuuttani, nuoruuttani tai sitä nuoren aikuisen aikaa takaisin. Oli niin rankkaa etsiä omaa paikkaa, saada muiden hyväksyntää - vaikka minua tuskin kovin herkäksi tai araksi tunnisti. Mun mielestä elämä vain paranee mitä vanhemmaksi tulee ja mitä paremmin itsensä kanssa on oppinut elämään.

Näinköhän unta, kun muistelen lukeneeni täällä jonkin kommentin herkkyydestä asiakaspalvelussa? Omasta työstä osa on asiakaspalvelua, ja ruuhkatilanteita lukuunottamatta se tuntuu helpolta ja tyydyttävältä työltä, tunnistan apua tarvitsevat jo kaukaa ja yleensä osaan sovittaa sanani niin, että hötkyilevät rauhoittuvat Eläinten kanssa tulen myös loistavasti juttuun

Tunteettomuus, mullakin kroppa ilmoittaa stessistä heti. Alta kolmekymppisenä yritin vielä inttiä kroppaa vastaan, ja päädyin unihäiriöitten ja ahdistuksen kautta uupumukseen. Sittemmin olen opetellut rauhoittamaan olemistani, jos yöuni kaikkoaa. Tällä hetkellä maha kiukuttelee ja muistuttelee herkkyydestä.

Kirjoitin muuten tämän ketjun aloituksen, kun muutamassa topicissa heiteltiin "on täällä herkkänahkaista porukkaa" -tyyppisiä juttuja, ja se herkkyys oli pelkästään jotain, josta pitäisi pyrkiä pois. Mutta mä ainakin koen, ettei herkkyys katoa mihinkään, vaikka sitä tarkoituksella yrittäisi piilotella. Sivullisille herkkyys ei ehkä aina näy, mutta pään ja kropan sisällä tuntuvat kyllä Ja minusta herkkyys on suurimmaksi osaksi hyvä ominaisuus. Ilman esim. sosiaalista herkkyyttä käyttäytyisimme kuin murrosikäiset, joille tärkeintä on herkkyyden peittäminen: "Hei h*ora läskipää, lähe menee, sullon ihan karsee p*rse "

Mä taas ymmärrän herkkyyden ja herkkänahkaisuuden eri asioina. Mun mielestä herkkyys on just tota mitä aiemmin tässä kuvailtu, että osaa valita sanansa oikein ja tulee juttuun eläinten kanssa ja on muutenkin tunneherkkä jne. Sen sijaan mun mielestä herkkänahkaisuus kuvaa sitten sellaista että otetaan nokkiinsa pienestäkin ja turhista jutuista. En siis nyt väitä että kukaan täällä olisi niin tehnyt, mietin vain tuon sanan merkitystä itselleni.