Ladataan... Ladataan...

Tiina tahtoo

Hola!

Täällä taas!
Täytyy myöntää, että jos vuodenaikoja listattaisiin, niin kesä olisi omalla listalla neljäntenä. Onhan se kivaa aikaa, mutta kuulun siihen lajityyppiin, joka sietää lämpöä erittäin huonosti.  Töissäolokin maistui kesäkuukausina, kun ilmastointi pörisi vieressä.  Heinäkuussa lähdettiin hetkeksi helteitä karkuun Lappiin, mutta siellä vasta porottikin 24/7!




Pohjois-Suomi on ehdottomasti meikäläisen suosikkiSuomi. Sitä kauneutta ja hiljaisuutta voisi ahmia loputtomiin. Mutta kun me ei vain mahduta samaan maakuntaan niiden paarmojen ja sääskien kanssa. Tuli etelän tyttöönkin jänkhällä vauhtia, kun niitä oli parhaimmillaan parikymmentäkin kimpussa. Mutta jos jotain positiivista noin niin kuin painonhallintamielessä, niin ainakin ne nappasivat kunnon palasen, jos hampaat lihaan saivat upotettua. Niinhän se on, että joka kesä tavataan sanoa juuri sinä vuonna olevan paljon ötököitä, mutta sano mun sanoneen, en ole ikinä ennen törmännyt sellaisiin paarmalaumoihin, kuin siellä tänä vuonna lenteli ja “en ollut ensimmäistä kertaa Lappia kyydissä”!



Sain kuulkaas muuten taas yhden “sitku mä en oo enää ylipainoinen”- jutun  ruksattua listalta loman aikana! Valloitin Saanan! Vinkkinä porrastreenin ystäville; Kilpisjärveltä Saanan kyljestä löytyy 800 portaan pyrähdys! Oli siinä alkulämpöä kerrakseen!



Kuulostamatta liikaa Lapin matkailun sponsoroimalta opukselta, en voi tarpeeksi ylistää tuota pohjoisinta kolkkaamme. Melkein pidän Lapista enemmän kesä- kuin talviaikaan. Ja Saana on muuten siitä kiva tunturi, että sinne on varsin helppo kivuta. Kyllähän siinä keuhkokapasiteettiä rapuissa koeteltiin, mutta kun niistä selvisi, niin nousu on varsin loivaa ja helppokulkuista.  Huipulle ehtii hyvin kahdessa kolmessa tunnissa ja matkan varrella oli kaikki edustettuina, vauvasta vaariin. Oma vauhti on se paras vauhti, mutta kyllä sanon, että siinä vaiheessa kun ne kymmenvuotiaat kolmannen kerran juoksivat portaissa ohitse, niin tämä mummo päätti ettei neljättä tule ja lähti peesiin! Lapsosilla ei kyllä varmaan ollut yhtä kipeitä etureisiä seuraavana päivänä, mutta oli se sen arvoista…!
Tuli sitä salillakin käytyä kerran tai kaksikymmentä ja parit juhlat juhlittua kesän aikana. Mutta niistä lisää seuraavassa kirjeessä :)

 

Tiina on 26-vuotias nainen, joka pudottaa painoaan tavoitteena terveellinen ja tasapainoinen elämä. Hän osallistui Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmaan ja pudotti painoa 40 kiloa. Matka ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu Kiloklubin puolella. Muuttunut ulkomuoto ja elämäntapa vaativat totuttelua ja kilojakin on vielä karistettavana.

Olkapäitä metsästän ja Iho laihdutuksen jälkeen

Tahdon saada suuret! Olkapäät ;) Enkä malta odottaa!

Alkaa runosuonikin kukkia, kun ruokavalioon lisätään hiilihydraatteja!

Niin kuin taisin tuossa vähän aikaa sitten huudellakin, myös toinen puolen vuoden valmennus tuli juhannuksena päätökseen. Vuoteen on mahtunut paljon.

Ennen niin pelottavasta salista on tullut vähän kuin kakkoskoti. Liikunnasta on tullut osa jokapäiväistä elämää.  Ruokailutottumuksetkin menivät täysin uusiksi ja sillä tiellä olen edelleen. Yksi iso muutos elämässä on ollut pt:n mukaantulo kuvioihin. Ei ole paljon muuta tarvinnut miettiä, kuin kuinka paljon pippuria tänään laittaisin kanafileen päälle! Kyllä siihenkin varmaan mielipiteen saisin. Ramin kanssa homma on toiminut nimittäin tähän asti suurin piirtein näin: ”Omien aivojeni käyttö on ajan haaskausta” ;) Noh tietysti saan esittää omia toiveita (, vaikka harvoin niitä ehkä kuunnellaankin) ja oman järjen käyttö on jopa varsin suotavaa mutta tässä on jo vuosi painettu menemään ja kyllä siinä ajassa jo jonkin verran oppii tuntemaan toisen rajoitteet, heikkoudet ja toisaalta myös vahvuudet.

Tuossa kevään aikana sitä alkoi väkisinkin miettiä jatkoa, kun valmennuksen loppu alkoi häämöttää. Osaanko jatkossa syödä oikein, treenata oikein, pysynkö ruodussa, YKSIN, ilman apua?! Onko mitään järkeä jatkaa pt:n kanssa, kun työkalut itsenäiseen ylläpitoon olisivat jo olemassa.Tämä on varsin yksilöllinen asia, jota varmasti moni laihduttaja ja kuntoilija pohtii.

Pärjääkö omillaan vai tarvitseeko ylläpitoon ja tavoitteisiin pääsyyn ulkopuolista apua? Itse muistan liiankin hyvin ylipainoisen arjen ja siitä koituneet murheet, enkä halua enää palata takaisin siihen tilanteeseen. Nyt olen vaiheessa, jossa laihduttelu saa toistaiseksi riittää, mutta ”uuden elämän” suhteen olen vielä aika raakile. Tätä vasten peilaten en oikeasti keksi yhtäkään hyvää syytä miksi en jatkaisi pt:n talutusnarussa, kun minulla siihen mahdollisuus on. Eikä Ramikaan ole vielä näyttänyt ovea. Ihme rautahermo.

Uudet ruoka- ja treeniohjelmat on nyt laadittu ja homma lähtenyt käyntiin juhannusta seuranneen lepoviikon jälkeen. Hiilareita lisättiin ja tosirakkauteni jauheliha teki paluun yli puolen vuoden tauon jälkeen! Mitä muuta voi tyttö toivoa saadessaan siihen kylkeen vielä kiristämällä ja itkemällä kinuttua pastaa ja tomaattimurskaa. Voisin elää pelkällä jauhelihamakaronisörsselillä.

Treeniohjelmassa on taas jotain ilkeitä reidenojennuksia, hackeja, prässejä, sissyjä, sumoja sun muita kyykkyjä mutta en lähde semmosia tekemään… Niistä  tulee jalat kipeäksi!  Uusi treeniohjelma on aika kinkkukankku-olkapää painotteinen ja vaikka olkapäiksi näitä pullonkauloja ei voi vielä kutsua, niin olen varma, että jauhelihan avulla saadaan sinnekin jotain sutinaa!

Niin ja omalla toivelistalla on myös tuon takamuksen hinaaminen 10 cm ylemmäs. Onkohan noilla hackeilla, sumoilla, GM:llä yhteyttä asiaan? Treenejä kertyy neljä tai viisi viikossa MUTTA EI ENÄÄ AAMULENKKEJÄ! Halleluujah! Kyllähän niillä aamuaerobisilla tietysti tassuttelisin, jos käsky kävisi. Riemusta itkien, potkien.

Pt:n kanssa treenaamisesta on muuten lisää juttua elokuussa ilmestyvässä Kilot veks!-lehdessä, jos noin niin kuin enemmän kiinnostaa!

Kesälomia kaikille!

Iho laihdutuksen jälkeen

Varmasti yksi suurin laihdutuksen aikana ja sen jälkeen mieltä askarruttavista asioista on ihon kunto painonpudotuksen jälkeen. Kun kilot saavat lähdön, miten käy iholle?

Itsellä vyötärönympärys oli vuosi sitten mitattuna 149 cm eli mittanauha pingottui juuri ja juuri vararenkaan ympäri. Nykyään mittanauha ei joudu enää yhtä koville, vaan senttejä on karissut noin puolet alkuperäisestä.  Mitäpä siis kuuluu iholle nykyään?

Ylipainon kertyminen alkoi minulla vuonna 2004 ja paino nousi 73 kilosta aina 137 kg asti. Painoa kertyi pääasiassa tasaisen tappavaan tahtiin mutta oli myös aikoja, jolloin vuoden aikana saattoi tulla lähemmäs 20 kiloa lisää. Iho tykkäsi kyttyrää.

Keskivartalostahan kaikki lähti, kun kylkiin ja selkään ilmestyi ensimmäiset ”raidat”. Sitten oli vuorossa vatsa ja pisteenä i:n päälle käsivarret. Siinä kohtaa, kun käsivarsiin alkoi ilmestyä ”kraatereita”, niin kyllä kieltämättä kävi mielessä, että pitäisiköhän tehdä jotain! Vielä useammin mielessä pyöri valitettavasti ajatus siitä, että  ei yksi sipsipussi tilannetta pahenna, vahinko kun oli jo ehtinyt tapahtua. Me tulemme kuitenkin nykyään allien ja käsivarsien arpien kanssa varsin hyvin toimeen, arvet ovat vaalentuneet, eikä allien kanssa ihan vielä lentoon pääse.

Yksi asia, joka jää kuitenkin harmittamaan, on vatsa. Vatsanseutu nimittäin taisteli oikeastaan pisimpään painonnousua vastaan ja retkahti viimeisenä. Retkahti isolla R:llä. Kasvoi fyysisesti ja iho venyi ja paukkui.  Jos silloin joskus Hesen autokaistan ja kebabbilan välissä olisi ollut selvä hetki, niin olisin tajunnut laittaa pisteen lihomiselle ennen kuin vatsa pääsi valloilleen. Vatsan iho koittaa tällä hetkellä miettiä mitä se tekisi. On selvää, että arvet ovat tulleet jäädäkseen. Ne ovat syviä ja niitä on paljon. Myös ylimääräistä ihoa on alavatsassa sen verran, että Shar peit olisivat kateellisia.  Saattaa olla, että siks päkki jää vain haaveeksi minun osaltani mutta on noilla arvilla huumorintajuakin. Tällä hetkellä ne ovat asettuneet niin sopivasti, että erittäin huononäköinen, hyvän mielikuvituksen omaava tarkastelija saattaisi iltahämärässä erehtyä luulemaan sitä orastavaksi six packin aluksi! Mutta sitten laitan valot päälle.

Ihon palautuminen on kuitenkin asia, joka vaatii aikaa ja kröhöm kärsivällisyyttä. Vatsanseutu muokkautuu vielä treenin ja ruokavalion myötä ja lopullinen tila selvinnee vasta tulevaisuudessa.

Monet saattavat miettiä siellä, että mitä se nyt noista arvista vouhkaa, kun paino on kuitenkin pudonnut, eikä sitä mahaakaan ole pakko niiden vaatteiden ulkopuolella roikuttaa. Olen 110% samaa mieltä. En vaihtaisi näitä arpia, alleja ja jenkkiksiä mistään hinnasta siihen 137 kiloiseen oloon! 99% ajasta pystyn olemaan ylpeä saavutuksista ja asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin mutta kyllä sitä päätä välillä tekee mieli takoa seinään.  Onhan esimerkiksi niin, että vaikka tässä vanhana piikana viihtyy, niin joskus käy mielessä, että voisi olla ihan kiva joku kaunis päivä puolittaa laskut kaksilahkeisen kanssa.

Tällä hetkellä rohkeus riittäisi juuri ja juuri paidan ylimmän napin avaamiseen. Sinänsä hullu ja käsittämätön pelko, koska en itse kavahtaisi tällaisia asioita toisessa ihmisessä tai olisi tykkäämättä hänestä niiden vuoksi. Nämä ”terveet” ajatukset pakkaavat vain tulemaan mielen päälle yön pitkinä tunteina.  Olen kuitenkin suurimman osan ajasta sitä mieltä, että jos mahani ei kelpaa sellaisena kuin on, niin adios! Arpia ei taida saada pois muuten kuin leikkaamalla, eikä menneisyyttäkään muuttaa, joten yrittäkäämme mieltää ne osaksi muutosta positiiviseen ja parempaan elämään. Niin Tiina..!

Omasta ihonhoidosta sen verran, että olen kunnostautunut rasvailemaan ihoa melkeinpä päivittäin. Katsotaan miten kauan tätä luksusta kestää. En tiedä onko siitä hyötyä, mutta ei varmaan haittaakaan! Ruokavalio ja liikunta ovat tietysti suuressa osassa ja niiden suhteen jatketaan terveellisellä ja jo tutuksi tulleella linjalla. Mielenkiinnolla ja luonnollisesti kärsimättömänä odotan jo mitä iholle kuuluu vaikkapa vuoden päästä. Mutta siihen asti:
”rakastetaan ihojamme sellaisina kuin ne ovat”, sanois Doven mainoksen naisetkin!

Tilinpäätös- vuosi dieetillä

Sus siunatkoon! Vähän aikaa sitten tuli vuosi täyteen tätä laihduttamiselämää ja samalla sille laitettiin myös piste. Tuntuu niin mahdottoman hienolta sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni dieetti ei pääty epäonnistumiseen. Ei siihen tavalliseen sipsi-karkkiahmintaan, vaan yhteispäätökseen pt:n kanssa.

Puolen vuoden superdieetti käynnistyi viime vuonna 1. kesäkuuta ja tavallaan päättyi tämän vuoden juhannusaattoon.

Reilussa vuodessa kiloja tippui 62,1!

Aloituspaino 137,2 kiloa on nyt vaihtunut 75,1 kiloksi.



Farkut samat, ”samat” flikat!



Joku saattaisi sanoa, että painoa on pudonnut liikaakin ja toinen, että voisi sitä vielä vähän lisääkin pudottaa. Itsestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä, että täällä seitkyt-luvulla on varsin mukava olla, enhän koskaan miksikään hongankolistajaksi halunnutkaan. Vuosi on aika pitkä aika olla dieetillä ja kevään mittaan alkoi tuntumaan, että eikö tämä ikinä lopu. Vaikka viimeiset 12 kuukautta ovat olleet yhdet elämäni parhaista, niin alkavathan ne kanafileetkin jossain vaiheessa korvista tursuta…! Ehkä turhautuminen näkyi myös lisääntyneinä töppäilyinä syömisten suhteen ja ajoittaisena innottomuutena salilla.  En vielä silloin osannut sanoa mistä kenkä puristi mutta näin jälkeenpäin ajateltuna väsymys painoi kroppaa ja mieltä.

Muistan kun tuo pt:n ketale sanoi Vanajanlinnan loppuhaastattelussa, että seuraavan puolen vuoden aikana otetaan vielä 20-25 kiloa naisesta pois.  Ajatelin, että millä planeetalla se oikein elää?! Mutta mutta, uusi vuosi lähti  vauhdilla käyntiin ja tavoitteet tuntuivat oikeinkin realistisilta. Keväällä oli kuitenkin pakko alkaa heittämään keppejä pinnojen väliin, ettei olisi liian hyvin mennyt. Maaliviivaakin siirrettiin toukokuun lopusta juhannukseen, paino kun jumitti paikallaan yhtä varmasti kuin allekirjoittaneen aivot aamulenkillä! Ei sitä oikein tahtonut millään hyväksyä, että tämä laihdutussaaga voisi saada onnellisen lopun, niin monen epäonnistumisen jälkeen.



Ainahan voisi mennä paremmin ja jossitella maailman tappiin mutta mitä sitä murehtimaan muutamaa “kiellettyä” suklaalevyä tai seinään lentäneitä käsipainoja, kun tällä hetkellä olen kuitenkin näin hienossa tilanteessa. Olen alkukesän aikana tehnyt jo monia “sitten kun olen laiha”-asioita, joista olen vuosikausia vain haaveillut. Sinne jäi viidessä vuodessa aika pitkäksi ehtinyt talviturkki Karunan “avantoon”. Kyllä siinä oli joutsenillakin ihmettelemistä selkämakopritsin aiheuttaman minitsunamin kanssa!



Liikunnan suhteen olen tilanteessa, “josta on hyvä jatkaa”!
Jatketaan aiheesta siis ensi viikolla ja sitä ennen tulossa vielä vähän päivitystä mitä kuuluu iholle näin suuren painonpudotuksen jälkeen.

Anna mun aamulenkit kestää

Taas päästään kestosuosikkiini eli aamulenkkeihin! Täytyy todeta, että onneksi viikossa on päiviä seitsemän ja aamulenkkejä 3-4. Ainakin kolme päivää viikosta käytän aktiivisesti pommiin nukkumiseen ja kyljen kääntämiseen. Nyt kun aamut ovat jo valoisia, niin tappopururata toimii useimpina aamuina lenkkimaastona. Syy siihen on yksinkertainen: hyväkuntoisinkaan lenkkeilijä, joita me siis Miran kanssa tietysti ollaan, ei pääse 1,5 km kierrosta ympäri hengästymättä.



Pommiin nukkumisongelmaan on yritetty hakea ratkaisua aina toisen sohvalla nukkumisesta, ”oot kai hereillä?”- soittoihin, mutta kyllä pommiin nukkuja keinot keksii.  Henkilökohtaisesti suosin seuraavia:

  1. Istut parkkipaikalla odottamassa lenkkikaveria ja häntä ei kuulu. Arvelet hänen nukkuneen pommiin. Älä missään nimessä soita hänelle, ennen kuin olet varma, ettei hänen kannata enää lähteä tulemaan, koska ette enää ehtisi kunnon lenkille. Syyllistäminen luonnollisesti sallittu. Muista lähteä takaisin nukkumaan, äläkä nyt ainakaan yksin lenkille mene.
  2. Olet toisen sohvalla yötä, jotta saat aamulla nukuttua vähän pidempään. Pääset näppärästi suoraan sohvalta lenkkipolulle, eikä tarvitse heti herättyä silmät sirrissä hypätä auton rattiin. Nyt on kaksi vaihtoehtoa: joko et laita ollenkaan omaa herätystä, koska kyllähän se toinen sitten herättää(…) tai laitat oman herätyksen, mutta aika hiljaiselle, ettei muut nukkujat vaan herää. Kun heräät omaan herätykseesi, kuulostele sen jälkeen hetki ihan hiljaa onko muualla liikettä. Jos ei, niin toinenkin on luultavasti nukkunut pommiin ja voit kääntää kylkeä ja ihmetellä muutaman tunnin päästä, että mitä oikein tapahtui.
  3. ”Vitsi mulla oli äänet niin hiljasella, etten ollenkaan kuullu herätystä”

Ei tätä varmaankaan tarvitse sen kummallisemmin selittää?

Yksi mahdollinen vaihtoehto olisi tietysti reippaasti lähteä sinne lenkille, mutta päädyn tuohon vaihtoehtoon mahdollisimman harvoin.  Myös vastaus tähän orastavaan ylösnousemisongelmaan saattaisi olla vähän pidemmät yöunet, mutta en lähde sitä edes kokeilemaan, kun ei niistä muistakaan ole mitään tullut…

zzzTiinazzz

Nythän on kesä!

Elohopea on alkanut täällä pohjolassakin kiivetä jo sinne jäätelö- ja grillimakkaracelsiuksille.
Ei kesää ilman grillimakkaraa ja täytyyhän sitä nyt jäätelöä kesällä saada syödä! Kuulostaako tutulta? Samaa mantraa kuulee melkeinpä jokaisen Hilkan tai Heimon suusta ja sillä perustelee varmasti monet suklaatuutit. On tässä jo itsekin ehtinyt haaveilla grillissä käristetystä rapeakuorisesta makkarasta ja siitä ihanasta sitruuna-lakritsi irtojäätelöstä, aidolla vohvelilla tietenkin. Kävelen irtojäätelökioskin ohi ja oikein kerään kiukkua.
”Ei tää voi olla tämän arvoista, kun ei edes jäätelöä saa syödä!!!”
Otan kymmenen askelta eteenpäin ja ” oih kato tuolla on sorsa”. Kun aivot toimivat kuin Homer Simpsonilla (ja rohkenen väittää, etten ole ainoa), niin moniin mielitekoihin voisi lainata Suomen ehkäpä kuuluisimman patologin Martin Niemen sutkautusta ”nyt se on auki ja nyt se on kiinni. Sen sijaan, että joka kerta jäätelökioskin nähdessäni toitotan itselleni ”nythän on kesä”, voisin ottaa ne kymmenen askelta ja katsoa muistanko edes jäätelöä enää. 



Tiedän, että suurin osa selviää hienosti makkaran ja jäätelön viekoittelevasta kutsusta joutumatta sitomaan itseään purjeveneidensä mastoihin, mutta minä en.  Minulla ”nythän on kesä” oli ennen monta kertaa päivässä.
Lounaan päälle saatoin hyvin vetää päivän ensimmäisen jäätelön. Kaupassa käydessä toisen. Sitten grillattiinkin ulkona, kun oli niin hyvä ilmakin. Ja makkaran päälle vielä palanen vaniljajäätelöä uusien mansikoiden kera. Koska nythän on kesä.

Vaikka suvi onkin suloinen ja joka paikkaa koristaa kukkanen, niin tänä vuonna olen ajatellut, että kesä menisi pääasiassa makkarasta ja jäätelöstä kieltäytyessä. Ennen kuin tuon suomalaisen kansallisvihanneksen puolestapuhujat alkavat rynniä barrikadeille, haluan sanoa, että makkaralla on edelleen paikka sydämessäni, mutta me emme vain osaa käyttäytyä sivistyneesti keskenämme tällä hetkellä. En ole vielä valmis. Tuolla pääkopassa asustaa edelleen ahmatti, joka varmasti nuolisi jäätelöpakkauksetkin sisäsaumoja myöten jos saisi.
En koe myöskään menettäväni mitään. Okei, sitten kun istun kesämökin terassilla ja muut juovat kuplivaa ja niitä aivan sairaan hyviä sienipekonijuttuja, niin luultavasti haluan heittäytyä ankkurin perässä merenpohjaan, mutta, että kesä olisi vähemmän onnistuneempi, koska en saa syödä kaikkea mitä haluaisin? Siihen en usko.


Eivät nuo varmaan edes olleet hyviä…


Joskus voisi olla ihan paikallaan hunteerata, että tarvitseeko sitä jätskiä juuri tähän rakoon, vai ottaako sen vain vanhasta tottumuksesta? Tai jättäisikö vain yhteen makkaraan tällä kertaa? Kesäherkut maistuvat monille, minulle mukaan luettuna, mutta on myös monia, jotka jättävät ne suosiolla väliin, syystä tai toisesta. Haluaisin vain tietää miten monta kertaa kesässä he kuulevat sanat ”ota nyt vaan, nythän on kesä”.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia, sillä nythän on kesä! ;)

Uskonpuutetta

Kun kuulen normaalipainoisen ihmisen valittavan ongelmista syömisen suhteen, ahmimisesta tai lihomisen pelosta, tuijottelen häntä kulmakarvat notkolla.
”Sä et edes tiedä miltä tuntuu olla lihava, joten älä valita” tai ”eihän sulla edes oo mitään hätää, ku oot normaali!”

”B*tch please…” sanon nykyisin itselleni.

Ennen kamppailin epätoivon kanssa, joka jatkuvasti muistutti jokaisesta ylimääräisestä kilosta ja siitä, etten koskaan olisi onnellinen, jos en laihtuisi. Nykyään kamppailen paniikin kanssa, joka liian usein istuu tuossa olkapäällä muistuttamassa vanhoista ajoista. Sairainta on, että en murru tämän uuden elämäntavan alla, vaan sen paineen alla, jonka itselleni luon kilojen poissa pitämisestä. Jaksan kyllä käydä salilla ja paistaa kanaa ja vaikka välillä joisin ennemmin myrkkyä kuin hinkkaisin enää yhtäkään pohjaan palanutta riisikattilaa, niin tuo kaikki on suurimmaksi osaksi positiivista, mukavaa hommaa. ”Läskidemonit” ovat vain niin syvälle  selkärankaan pesiytyneitä, että tulee hetkiä kun en vain jaksa uskoa normaalipainoisuuden pitkäikäisyyteen.


Kesäkuu 2013

Ei ole koskaan edes tarvinnut elää ylipainoisen arkea kokeakseen elämänhallinnan haastavaksi ja vaikeaksi. Tässä kohtaa puhun lähinnä suhteesta ruokaan ja liikuntaan, koska mm. työelämässä ja ihmissuhteissahan minulla luistaa paremmin kuin peilikirkkaalla talvitiellä… (Ojassa ollaan sielläkin.) Yhtä vaikeaa on tässä yhteiskunnassa yrittää pysytellä niissä alle koon 40 housuissa (, joka tuntuu muuten olevan jonkinlainen maaginen normaalipainoisen ylipainoisuuden raja), kuin pyrkiä sinne.


Huhtikuu 2014

Vaatekoon pieneneminen on tuonut mukanaan uskomattomia kokemuksia ja uusia ihmisiä, joita en varmasti koskaan olisi päässyt kokemaan ja tapaamaan ilman laihtumista. Ei pelkästään siksi, että olin iso, vaan suurimmaksi osaksi siksi, että lymyilin kotona peittojen alla ja annoin kaiken tapahtua ympärilläni, mutta ilman minua. Siksi onkin aivan käsittämätöntä, että tietoisesti tai tietämättäni haluan nyt sabotoida kaikkea tätä saavutettua hyvää lipumalla takaisin pahoille teille?! Spykologit hoi!
Koska minulla ei varsinaisesti ole mitään pilleriä tähän uskonpuutteiluun, niin olisinkin halukas kuulemaan asiasta teiltä, kiloklubin omat ”psykologit”. Tiedän, että täällä Kiloklubissa on monia onnistujia ja monia, joilla saattaa olla meneillään toinen tai kolmas yritys kohti onnistumista. Miten te olette päässeet sinuiksi pääkoppanne kanssa ja pitäneet painon poissa? Tai oppineet aiemmista jojoiluista? Entäpä miten normaalipainoisena pidät sentit kurissa?
Ja ehkäpä tärkeimpänä kysymyksenä kaikille koosta riippumatta: Miten selittää itselle, että kyllä minäkin pystyn tähän? Ja vielä ansaitsen sen!
Soittakaa 0800… tai vain kirjailette osoitteeseen kiloklubitiina@gmail.com ja voisin sitten julkaista teiltä tulleita vinkkejä, joista hyötyvät varmasti monet muutkin taistelutoverit!
Tuonne sähköpostiin saa myös lähettää kysymyksiä tai aiheita, joista haluaisitte kuulla!
Vastaus on 83 ;)

Tiina on 26-vuotias nainen, joka pudottaa painoaan tavoitteena terveellinen ja tasapainoinen elämä. Hän osallistui Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmaan ja pudotti painoa 40 kiloa. Matka ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu Kiloklubin puolella. Muuttunut ulkomuoto ja elämäntapa vaativat totuttelua ja kilojakin on vielä karistettavana.

“Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”

Meillä on täällä Kaarinassa Piikkiön kylässä pururata. Pururata, joka on aivan varmasti toiminut muusana ja inspiraationa Danten helvetille. Pururata, jolle päästäkseen täytyy kontata ylös mäki, jonka aikana, puuskutusten välissä ehtii noin tuhat kertaa toistella itselleen; miksi?


Kun on päässyt varsinaisen pururadan alkuun ja niellyt kurkkuun nousseet keuhkojen palaset, on aika ruveta hölkkäämään. Aikanaan, kun kannoin mukanani 137 kiloa menin tuonne sadistiselle radalle sen vuoksi, että sitä ei päässyt alusta loppuun hengästymättä. Monena kertana siellä tampatessani ohitseni hölkkäsi mies, joka ehti radan ympäri kolme kertaa samassa ajassa kuin minä kerran.  Silloin päätin, että joko tuo mies on aivan hullu, voittanut geneettisen loton tai sitten ei ja minäkin hölkkään samaisen pururadan alusta loppuun vielä joku päivä.


Täytyy myöntää, että joiltain osin hölkkäämistä olisi voinut kuvailla sanoin “kävellen olisit jo perillä”, mutta kun hölkkäämään lähdettiin, niin kyllä askeleessa pieni pomppu säilyi loppuun asti. En nyt varsinaisesti kellottanut uusia rataennätyksiä ja hullu juoksijamies ehtisi vielä ainakin kahdesti ohitse kierroksen aikana, mutta mitä välii! Taas yksi tavoite saavutettu ja kohti seuraavaa. Kumpi tulee ensin: yksi tyylipuhdas leuanveto vai juhannus?

Tiina on 26-vuotias nainen, joka pudottaa painoaan tavoitteena terveellinen ja tasapainoinen elämä. Hän osallistui Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmaan ja pudotti painoa 40 kiloa. Matka ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu Kiloklubin puolella. Muuttunut ulkomuoto ja elämäntapa vaativat totuttelua ja kilojakin on vielä karistettavana.


Liikunnan ilo

Nyt kun superdieetin loppumista alkaa olemaan jo lähemmäs puoli vuotta ja viimeinen jaksokin tupsahti ulos viime viikolla, on ollut viimeistäänkin aika suunnata katse tulevaan. Tulevaan siinä mielessä, että takana on iso rutistus ja monta tiputettua kiloa ja edessä toivottavasti monta normaalipainoista onnellista vuotta. Olenkin pohdiskellut niitä keinoja, joilla tulevaisuudessa saisin parhaalla mahdollisella tavalla jatkettua painonhallintaa ja mikä olisi miellyttävin tie. Jotta liikunnasta tulisi osa jokapäiväistä arkea, on sen oltava mukavaa ja suorittamisen tuotettava positiivisia fiiliksiä. On vain niin, että pakkopullan vaivaaminen ei pitkällä tähtäimellä ole mahdollista, eikä siinä ole oikein järkeäkään. Miksi tehdä jotain, josta ei nauti?



Pt:ni kysyi minulta viikonlopun treeneissä, että onko salitreeni alkanut kyllästyttää? Ei sinänsä ole väliä miksi hän näin kysyi, eikä kysymyksellä välttämättä edes ollut taka-ajatusta. Tai ehkäpä haba ei ole kasvanut ihan odotetulla tavalla tai treenistä ei paistanut sama tekemisen meininki kuin joskus aikaisemmin. Tai, tai, tai taivas varjele lopeta jo se analysointi. :) Siitäpä pikkuaivoni alkoivat kuitenkin raksuttaa, että no nautinko minä tästä touhusta?

Oma urheilutaustani on aivan jossain muualla kuin salitreenamisessa. Se on pitkälti joukkuelajeissa kuten lenttiksessä ja tenniksessä. Ja vaikka tennis yksilölaji onkin, niin verkon toisella puolella oli aina kilpakumppani ja pelaaminen hyvinkin sosiaalista toimintaa. Hyvä kunto, hikikarpalot  ja sutjakka vartalo ovat olleet bonus lajissa kuin lajissa, mutta eivät pääsyy harrastamiseen. Salitreenamisen suhteen taas henkilökohtaisesti koen, että edellä mainitut juuri ovat syy salilla pakertamiseen.

On vaatinut minulta aikamoista myrskyä pääni sisällä, että olen löytänyt motivaation salilla käymiseen. Puolen vuoden aikanahan ei paljon vaihtoehtoja ollut, sinne oli mentävä maistui se sillä hetkellä tai ei. En tarkoita, että puoli vuotta olisi ollut sitä pakkopullan vaivaamista, päinvastoin se oli mahtava kokemus, niin liikunnallisesti kuin myös muillakin elämän osa-alueilla ja nautin siitä suuresti. Mutta jos olisin saanut päättää laihdutanko salilla vai kenties jonkin muun lajin parissa, niin sali ei varmasti olisi ollut ensimmäinen vaihtoehto. Välillä tuntuu, että telkun kautta laihduttamisesta ja metodeista saa jokseenkin yksipuolisen kuvan. Shhh, älkää kertoko kenellekään, mutta saa sitä kuntoa ylläpidettyä ja painoa pudotettua myös muulla liikunnalla kuin vain esimerkiksi salilla käymällä.



Eihän mikään laji ole aina pelkkää auringossa paistattelua, mutta kyllähän me osaamme erottaa ne pienet sadekuurot jatkuvasta rankkasateessa tarpomisesta. Se mitä haluaisin sanoa, josta nyt olen jo liian monen rivin verran jauhanut on, että meitä on moneksi ja mikä toimii kaverille, ei välttämättä toimi minulle. Tärkeintä on löytyy se itselle mieluisin liikunnan ja hyvän olon lähde.
Enkä ole missään nimessä sanomassa sayonara salille, vaan pitkällisen altistamisen tuloksena olen alkanut jopa nauttimaan siitä peilin edessä hauberin pullistelusta :) Minä saan iloa salitreenistä.

Tiina

 

Kaksin aina kaunihimpi

Tiedättekö sen tunteen, kun tapaa uuden ihmisen ja jo heti ensi hetkestä lähtien tietää, että tuosta ihmisestä haluaa pitää kiinni.  Niin ei nimittäin minulle varsinkaan aikuisiällä ole käynyt usein. Ihmisiä tulee ja menee, mutta harvat jäävät vierelle pysyvästi. Viime toukokuussa Jutta ja puolen vuoden superdieettien tuotanto vihjaisi minulle, että Paimiossa asustelee toinen ohjelmaan osallistuja, Mira. Ajelimme yhdessä Vanajanlinnaan alkupunnitukseen, eikä matka Hämeenlinnaan ole koskaan mennyt niin nopeasti kuin yhdessä jutellessa. Jutusta ei ole tullut loppua vieläkään.

Miran tapaaminen ja häneen ystävystyminen on parempaa kuin yksikään pudotettu kilo. On hullua ajatella, että 10 kilometrin päässä minusta asuu ihminen, joka tuntee ja ajattelee niin samoin. Kamppailimme ja kamppailemme edelleen samojen asioiden kanssa. Mira näki kaiken sen ylipainon ja julkisivun läpi ja vielä senkin jälkeen on tuossa vierellä takiaisena killunut! Hyvä ystävä on mahtava voimavara, ei pelkästään niillä tuskallisilla aamulenkeillä, vaan myös niiden ulkopuolella. En edes halua ajatella mitä puolesta vuodesta olisi tullut ilman tätä ystävyyttä. Vaikka hän onkin välillä niin rasittava, ei sulje suutan, no ikinä ja raahaa sinne nautinnollisille aamulenkeille, niin tiedän, että tästä Mirasta haluan pitää kiinni loppuelämäni!

Tiina

 

50 kiloa kevyempi!



Viimeisillä voimillaan vanha uskollinen vaakani jaksoi läväyttää tauluun lukemat, jotka olin jo valmis pistämään patterien loppumisen piikkiin. Muutaman (kymmenen) tarkistusmittauksen jälkeen olihan se uskottava; varresta on nyt karissut pois yhden Bernhardinkoiran verran painoa! Puolen vuoden aikana karistettujen 40 kilon lisäksi painoa on lähtenyt vielä reilut kymmenen kiloa.

Mitä kaikkea tuohon 10 kiloon sitten mahtuu?
Tietysti pelkkää auringonpaistetta ja auvoista arkea…! Ai niin ja muutamat repsahtamiset, break downit ja vähän itkun tuherrustakin. Superdieetin aikana olisin läpäissyt valheenpaljastustestinkin vannomalla, että en syönyt grammaakaan ruokavalion ohi. Superdieetin jälkeen samainen testi olisi varmasti nauranut päin naamaa, jos olisin edellä mainittua väittänyt.  Joulukinkusta selvittyäni vuosi lähti varsin mallikkaasti käyntiin, ruokavalio sopi kuin nyrkki silmään ja aamulenkeillekin jaksoi raahautua. Oli aivan käsittämätöntä, että sitten eräänä iltana kävelin kaupan ovesta sisään ystävieni nälän, kiukun ja väsymyksen kanssa tarkoituksena ostaa kanaa ja raejuustoa.  Marssin ulos kaupasta sipsipussin, irtokarkkien ja jäätelön kanssa. Vanha Tiina teki paluun ja veti tuon kaiken ääntä kohden ennen kuin muste oli edes kauppakuitissa ehtinyt kuivua. Sillä lailla! Pitäisi valita ystävät paremmin! Kaiken sen ylianalysoinnin ja itsetutkiskelun jälkeenkään en oikein osaa sanoa miksi näin kävi. Kun kaikki tähdet ovat kohdallaan, vatsa tyhjä ja mieli synkkä, niin “ei vois vähempää kiinnostaa”- asennetta on aika vaikea karistaa. Niin paljon kuin sitä hoetaankin, niin on aivan totta, että sortumisella ei sinänsä itsessään ole paljoakaan väliä vaan miten siitä pääsee yli. On vain hyväksyttävä, että näin kävi, melkeinpä jopa unohdettava asia ja palattava normaaliin päiväjärjestykseen. Yhden ohisyönnin kalorit eivät kauan lanteilla notku.

Superdieettijaksoni nähneet ehkä muistavatkin, että jos jotain teki puolen vuoden aikana mieli, niin se oli näkkileipää. Mikähän siinä kuivassa korpussa oikein viehättää?! Myönnän, että taannoin oli viikko, kun en päässyt näkkileipäpaketin ohi jyrsimättä kulmasta pientä palasta. Tähän ongelmaan PT on kuitenkin keksinyt varsin tyydyttävän ratkaisun: päivitetään näkkileipä mukaan ruokavalioon, niin eipähän tarvitse syödä ohi sallittujen aineiden! If you can’t beat them, join them ;)

Mittanauhakin riittää nykyään

Kaiken tämän ailahtelevaisuuden keskelläkin uskallan kuitenkin sanoa, että olen edelleen oikealla tiellä. Jos viikkoon tai kuukauteen sattuu yksi huono päivä, niin en voi olla kauhean pettynyt. Ennen niitä huonoja päiviä oli kuukaudessa 31! Ja uskallan jopa mennä sanomaan, että näin onnellinen ja tyytyväinen en ole ollut miesmuistiin!
Kohti uusia kymmenlukuja!

Tiina


Vanhaa elämää pois siivotessa

Kämppikseni, joka tunnistaa myös nimen rakas äiti, jaksaa aina välillä huomauttaa siitä miten upean siistinä pidän huoneeni. (En voi tarpeeksi painottaa tämän asumistilanteen väliaikaisuutta.)

Tänään koitti päivä, jolloin oli vain pakko tarttua mopin varteen, ei siksi, että kinaamme aiheesta päivittäin, vaan siksi, että en yksinkertaisesti enää selviä ulos huoneesta vaatevuorien läpi (ja koska en keksinyt yhtään mitään parempaa tekemistä).

Siivotessa törmäsin vanhoihin vaatteisiin, niihin koon 54 vaatteisiin. Viime kerralla, kun pari vuotta sitten laihdutin ja osa vaatteista jäi suuriksi, jätin ne vaatekaapin perukoille, ihan varmuuden vuoksi, “jos sittenkin” aikoja varten. Niinhän siinä sitten kävi, että kun paino alkoi vyöryä takaisin, niin edes kiristävät vyötäröt eivät suuremmin haitanneet, vaan kaapista saattoi kaivaa vanhat pieneksi käyneiden tilalle.

Tällä kertaa toimin toisin. Yksiä farkkuja ja paitaa lukuunottamatta kaikki saivat häädön. Toivottavasti ei enää ikinä ala vyötärö housuista kiristää, mutta jos näin kävisi, niin toivon, että kauppaan suurempien vaatteiden perässä meneminen pysäyttäisi ainakin hetkeksi miettimään.



Säästin vain vaatteet, joissa marssin viime vuonna Vanajanlinnaan alkupunnitukseen. Ne on mukava vetää aina välillä päälle ja muistuttaa itseä saavutetuista tuloksista.
… No oikeasti säästin ne vain siksi, että voin tunkea molemmat jalat yhteen lahkeeseen, niin kuin tapana on!


Jäkätijää

“Onhan se helppoa laihduttaa, kun on Jutta ja pt:t koko ajan tukena ja kaiken saa valmiina”

Samankaltaisiin lauseisiin on valitettavasti joutunut jonkin verran törmäämään viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana, niin minä kuin ehkäpä muutkin yhdeksän Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmaan osallistujaa. Itse olen kohdannut tätä onneksi erittäin vähän, mutta kyllähän monien ihmisten kasvoilta voi lukea, että arvostus onnistumista kohtaan laskee kuin lehmän häntä, kun kerron miten ja kenen opeilla uudistunut ulkomuoto on saavutettu.

En halua räksyttää aiheesta enempää tämän kirjoituksen jälkeen, koska oikeasti tiedän miten kovan urakan olen tehnyt, miten monta hikipisaraa olen vuodattanut ja tuntia olen pakertanut salilla ja lenkkipolulla paremman tulevaisuuden eteen.

Kukaan ei tullut kampeamaan minua ylös sängystä kuusi kertaa viikossa klo 4.30 aamulla puolen vuoden ajan. Mikään julkinen paine tai ohjelman teko yksin ei olisi saanut minua nousemaan lämpimien lakanoiden välistä aamuöisille kaduille sateen vihmoessa vaakasuoraan päin naamaa. Nousin ylös, koska halusin muutosta ja olin valmis tekemään töitä sen eteen. Olen ikuisesti kiitollinen Jutalle, hänen tiimilleen ja tuotannolle, jotka mahdollistivat tämän mahtavan matkan ja on varmasti totta, että ilman heitä en olisi nyt tässä tämän näköisenä ja kokoisena. Mutta se ei tee urakasta yhtään vähemmän arvostettavaa tai hienoa. Usein tuntuu, että avun pyytäminen ja vastaanottaminen koetaan epäonnistumisena ja ongelmien kanssa taistellaan spartalaisella kurinalaisuudella yksin.

Minulla kävi uskomaton tuuri, että pääsin mukaan ohjelmaan, joka jo lyhyellä aikavälillä on mullistanut elämäni ja toivottavasti puolen vuoden aikana saatu kipinä kantaa hautaan asti. Elämä on edelleen jokapäiväistä kamppailua, arkipäivän ongelmat ovat edelleen samat, jokaisen karkkihyllyn ohi kävellessäni työnnän käteni taskuun, etten palaisi vanhoihin tapoihini. Ei tämä vieläkään ruusuilla tanssimista ole, mutta edellytykset siihen paranevat päivä päivältä.
Jotkut meistä voittavat lotossa, jotkut saavat unelmiensa työpaikan, jotkut taas kauan toivomansa perheen. Minä lähetin eräänä maanantaiaamuna hakemuksen Jutta ja puolen vuoden superdieetit-ohjelmaan. Minut valittiin tuhansien hakijoiden joukosta. Se on minulle kuin lottovoitto ja puoli valtakuntaa. Pitäisikö minun vähätellä onnistumistani, koska minulla kävi tuuri? EI IKINÄ! Kyllä meitä kaikkia käy se Onni-niminen kaveri potkaisemassa ennemmin tai myöhemmin, pienessä tai isossa asiassa.


Kukas nyt on kateellinen? ;)

Mitäs sanotte, heivataanko hetkeksi supisuomalainen kansansynti, kateus, sivuun ja ollaan onnellisia niin muiden onnenkantamoisista kuin kovalla työllä ansaituista saavutuksistakin? 

Tiina


Sortumiset pannaan valmistautumalla

Työt, yllättävät menot, stressi, kiire…
Sopi edellä mainituista mikä tahansa elämäntilanteeseen, niin on melkein varma, että ne voivat saada myös ruokavalion heittämään häränpyllyä. Kaikilla meillä näitä valitettavasti riittää, mutta niiden ei tarvitse olla (teko)syy sille, että hetken mielijohteesta sortuu johonkin epäterveelliseen. Itse olen myös huomannut, että jos kotoa löytyy jo valmiina jokin terveellinen vaihtoehto, niin pääkoppa on helpompi puhua ympäri ja jättää roskaruuat väliin.

Kahvipidikkeen uusi elämä

Ehei, tämä ei ole Valion sponsoroima mainoskirjoitus, vaan joudun edelleen itse maitorahkani ostamaan ? Mehukeitto ja maitorahka ovat kuitenkin tällä hetkellä osa ruokavaliota ja kulkevatkin päivittäin mukana. Yhtä hyvin kuvittelisin, että tuossa voisi keikkua vaikkapa hedelmiä tai täysjyväleipää (ilman meetvurstia kuitenkin). Kyllä nämä välipalat aina pahimpaan nälkään auttavat, ainakin sen verran, että jaksaa kunnon soppapatojen ääreen.

Toinen hyväksi koettu kiireapu on suurempien määrien kokkaaminen kerralla ja pakastaminen. Kun superdieetin aikana ja vielä nykyisinkin tiedän, että seuraavina päivinä mennään tukka putkella, niin mikä sen parempaa kuin kaivaa pakastimesta valmiit ruuat. Mikro-ongelmaa en ole vielä ratkaissut, eli lämmittää ne täytyy vielä jaksaa ja ehtiä!

Kahden Kahden päivän eväät valmiina matkaan

Jos oikein HC:ksi haluaa ryhtyä, niin ei myöskään esimerkiksi lomamatkan tarvitse sekoittaa ruokavaliota, vaan varsinkin näin talvisin ruokia voi aika huolettomasti kantaa mukana ilman suurempaa ruokamyrkytyksen pelkoa. Ja kiitos internetin, melkein kaikkien ruokien ravintosisällöt löytyvät maasta riippumatta varsin helposti. Sitten on helppo kävellä sisään markettiin vaikkapa Lontoossa, kun tietää jo vähän etukäteen mitä on etsimässä!

Kaikki me olemme eri elämäntilanteissa ja tavoitteet ovat erit, mutta nykyaikana kun maitorahkaakin löytyy jo pienimmistäkin putiikeista, on kyse lähinnä omasta viitsimisestä. Riisien keittämiseen ja kanan paistamiseen menee max. 15 min, uskokaa pois! Tuli todistettua sekunttikellon kanssa kun viimeksi vinguin, ettei edes kanoja ehdi paistamaan.
On se kamala, kun kaikki tekosyyt ihmiseltä viedään!

Tsemppiä kaikille kiireen keskelle!

Tiina

Ps. Sano J, sano U, sano T, sano nii edellee! Tänään taas uusi episoodi Jutta ja puolen vuoden superdieettejä!


Aamulenkkipropangandaa

“Aamulenkki antaa virtaa koko päivään!”
…Juu tulkaapa vaan sanomaan noin neljän aikaan aamulla… Tai kahden aikaan päivällä, kun pilkin töissä koneen äärellä.

Jos koko viimeisen puolen vuoden ajalta on valittava jokin vähemmän miellyttävä dieettiin liittyvä juttu, niin se olisi ilman epäilystäkään aamulenkit. Vannoutuneena yökukkujana mikään ei ottanut päähän niin paljon kuin neljän viiden aikaan soiva herätyskello. Puhelimessa ei varmaan ole enää ainuttakaan soittoääntä, joka ei saisi niskavilloja nousemaan pystyyn…


Hyi…

Nopeasti laskettuna puolen vuoden aikana aamulenkkejä kertyi vähintään 150 kertaa/ tuntia. Varmaan enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana! Treeniohjelmaan kuului siis neljän salikerran ja kotijumpan lisäksi 5-6 tunnin aamuaerobista viikossa. Aamuaerobinen olisi voinut olla myös vaikkapa kuntopyörällä tai crosstrainerilla sotkemista. Aamulenkit sopivat kuitenkin ainakin itselle paremmin, koska parin oikein onnistuneen kokeilun jälkeen huomasin, että ei ole niin kiinnostavaa tv-ohjelmaa tai lehteä, etteikö tunnin pyöräily olisi tuntunut kuolettavan tylsältä. Mutta mikä ei sovi minulle sopii varmasti jollekin toiselle ja tärkeintä on löytää itselle sopivin vaihtoehto!

…Ja itselle sopivimmat aamulenkistäselvitymisrituaalirutiinit, joiden avulla saa itsensä kammettua ylös sängystä. Tässäpä minun:
-    Puhelin nukkui aina toisella puolella huonetta ja sain joka aamu nousta ylös sängystä sammuttamaan sen maksimivolyymille säädetyn sulosoinnin. Enkä koskaan mennyt takaisin sänkyyn…
-    Nukkua lenkkivaatteet päällä! No, jos ei aivan niin pitkälle halua mennä kuin minä välillä (melkein aina), että nukkuu vaatteet päällä tai astua suoraan sängystä lattialla odottaviin housuihin, niin ainakin kannattaa katsoa vaatteet valmiiksi illalla. Eipä sitten tarvitse aamulla kaivella niitä housuja sieltä pyykkinarulta!
-    Lenkkikaveri. Täytyy myöntää, että jos olisin joutunut painelemaan aamulenkeillä yksin, ei siitä olisi luultavasti tullut yhtään mitään.  Vaikka lenkille piti sen takia lähteä kukonlaulun aikaan, niin tulipahan joka aamu lähdettyä, koska joku oli odottamassa lenkkipolun varressa. Välillä sattuneesta syystä lenkit olivat aika vähäsanaisia, välillä turinasta ei ollut tulla loppua, mutta yhdessä ne tuli ainakin aina tehtyä.
-    Tämä tulee varmaan aika suurena yllätyksenä monelle, mutta suosittelen lämpimästi vähintään seitsemän tunnin unia ennen aamuaerobista. Jos siis ihmissuhteet, työpaikalla hereilläolo ja yleinen hyvinvointi kuuluvat itselle tärkeisiin asioihin.


Jetlagin virkistämät kasvot. Miksei aina voi olla jetlag???

Hyviä aamuaerobisia kaikille meille aamuvirkuille! Noustaan ylös sen voimalla, että on meitä muitakin “vertaiskärsijöitä” asfalttia polttamassa aamuisin!

Joggingzilla

Tiina on 26-vuotias nainen, joka pudottaa painoaan tavoitteena terveellinen ja tasapainoinen elämä. Hän osallistui Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmaan ja pudotti painoa 40 kiloa. Matka ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu Kiloklubin puolella. Muuttunut ulkomuoto ja elämäntapa vaativat totuttelua ja kilojakin on vielä karistettavana.

 

“Saa suorittaa”

Superdieetin viimeiset viikot menivät rehellisesti sanottuna haaveillessa siitä minkä karkin työntäisin ensimmäisenä suusta sisään loppupunnituksen jälkeen. (Pandan suklaacrisp)

Tietää oikeasti olleensa puoli vuotta ilman karkkia, kun vihreät kuulatkin alkavat houkutella! Loppupunnituksesta alkoikin muutaman viikon sokerihumala, jonka onneksi katkaisi Kiinan matka. Luojan kiitos Kiinassa ei syödä, ainakaan tarjonnan perusteella, karkkia ja, että matkassa oli mukana ruokadiktaattori (=äiti), jonka silmien alla oli mahdotonta pureskella edes purkkaa huomaamatta!


Kiinalaista karkkia


" Voiks oottaa et siirra¨n ton pekonin ja croisantin sivummalle"

Vanajanlinnan vaa’alle päättyi “velvoite” noudattaa ruokavaliota ja treeniohjelmaa, joten siinä sitten aloin kuroa takaisin menetettyjä kaloreita maistamalla melkeinpä kaikkea, mistä olin puolen vuoden aikana “jäänyt paitsi”. Koska varsinkin superdieetin viimeiset viikot olivat tiukkaa vääntöä niin liikunnan, kuin ruuankin suhteen, meitä varoiteltiin, että tällaisen koitoksen jälkeen on normaalia jos paino hieman nousee. Ottaen huomioon sen mitä kurkusta meni alas puolen vuoden jakson loppumisen jälkeen, voin sanoa, että on minulla varsin armollinen kroppa, eikä paino missään vaiheessa noussut paria kolmea kiloa enempää.

Kaikki mässäily kuitenkin loppuu aikanaan ja Kiinasta palattua sähköpostissa odotti Fitfarmin intensiivivalmennuksen ohjeet: uusi ruokavalio ja treeniohjelma. Ei voi kuin todeta, että onpa minulla ajattelevainen pt, kun oli jatkanut kanariisi linjalla täällä kotosuomessakin…! Uusi cuisine ei tarjonnut varsinaisesti suuria yllätyksiä, jos “pakkoparsakaalin” puuttumista (HALLELUJA) ja omenan lanseeraamista ei lasketa. Paistinpannut saavat myös hengähtää hetkisen oliiviöljyn tehdessä paluun paistamiseen sallittujen listalle. Vanhat tutut kaurapuuro, maitorahka, raejuusto, kananmuna ja kasvikset eivät ole kadonneet mihinkään vaan kuuluvat edelleen joka päivään. Niin ja vettä, vessaa, vettä, vessaa, vettä vessaa, vessaa, VETTÄ vähintään 4 litran edestä päivässä! Kaikki punnitaan edelleen gramman tarkkuudella ja ruoka-ajat pidetään (yritetään pitää) tasaisina 2,5-4 h välein.

Oliivio¨ljyshotteja! Mmmm! Aterioita puolen vuoden ajalta.

Vaikka intensiivivalmennukseen kuuluukin ohjattuja treenejä pt:n kanssa, on treenaus nykyään suurimmaksi osaksi itsenäistä. Saliohjelmaan kuuluu neljä treeniä viikossa jaolla 1. Jalat 2. Olkapää, rinta, ojentajat 3. Selkä, hauis, vatsa.  Yhdelle lihasryhmälle tulee siten kaksi treeniä viikossa. Lisäksi kotijumppaa onnettoman keskivartalon kohentamiseksi ja tietenkin 45 minuutin aamuhappihyppelyjä! Mikä nyt pahan tappaisi…

Tässä siis pieni raapaisu ruokavalioon ja treeniohjelmaan, enempää ei näitä valtionsalaisuuksia taida uskaltaa paljastaa! Vien kyllä tulevaisuudessa kameran treeneihin ja tallennan niitä irvistyksiä ja tuskanhetkiä teillekin!

Tiina

 

KIITOS

Oma jakso tuli yhtä suurena yllätyksenä itselleni kuin muillekin katsojille. En ollut sitä etukäteen nähnyt. Pakko myöntää, että ensimmäisen katsomiskerran jälkeen en siitä paljoa muista, koska sekuntiakaan en pysynyt aloillani, vaan ravasin ympäri olohuonetta kiljuen kädet silmillä. Viime lauantaista uusintaa katsoessa uskalsin jo avata toisen silmän! Suuri kiitos tuotannolle, olitte tehneet kauniin jakson hyvällä maulla ja sisällyttäneet juuri ne jutut, jotka olivat itselle tärkeitä ja joista halusin kertoa.
Palaute jakson tiimoilta on ollut hienoa ja vetää suupielet korviin. Kiitos kaikille kauniista sanoista ja mukana elämisestä!!! Painonpudotuksellekin kuuluu hyvää, 9 lisäkiloa on saanut häädön sitten loppupunnituksen!

Lopuksi vielä kuulumisia WFC:n portailta.
Kun Jutta ja puolen vuoden superdieetit alkoi, niin Tampereella oli pienimuotoinen kuntotesti, johon yhtenä osana kuului laukkaaminen WFC:n portaissa. Kolme kertaa portaat ylös alas ja 137,2 kg elopainolla kellotin tuolloin vähemmän mairittelevat 48 sekuntia… Viesti oli silloin selvä: vähintään puolet on saatava ajasta pois! Eräänä tammikuisena viikonloppuna tuli sitten tilaisuus lähteä Tampereelle ja pitihän siinä samalla käydä ottamassa revanssi.
Painoa oli tässä vaiheessa 94 kiloa ja aikaa kertyi 30 sekuntia! Ei nyt ihan puolta pois (VIELÄ), mutta tuntuvasti kuitenkin!


Ensimmäisillä askelmilla vielä hymyilytti.

Oli myös pakko napata 20 kilon levypainot kumpaankin käteen ja koittaa miltä tuntuu kipittää portaita ylös 40 kilon taakka tassuissa. No hikihän siinä tuli! Hiki, koska ai että ne levyt painoivat ja tuskahiki, koska puoli vuotta sitten nuo painot olivat tiukasti liimattuina omilla lanteilla! Ei mikään ihme, ettei työpaikalle kolmanteen kerrokseen kiipeäminen onnistunut ilman kohonnutta sykettä ja selkää pisin valuvaa hikinoroa. Kauhea ikävä niitä aikoja…
Ruokavaliolla kun ollaan, niin viikonlopun eväät vietiin mukana, eikä haettu Hesestä. Kyllä siinä sai vähän kanaa paistella ja kaurahiutaleita mittailla, jotta kaikki tuli mukaan! Auto sai toimia jääkaappina, koska ilmeisesti hotellin jääkaappi voi tarkoittaa myös kylmää tilaa, johon mahtuu kaksi juomapulloa ;).  Ei tuo eväiden mukana kantaminenkaan mahdotonta ole, kunhan jaksaa tehdä valmistelut hyvin ja omistaa tarpeeksi monta tuppervaaraa!

Seuraavassa postauksessa kerron muuten vähän tarkemmin missä nyt mennään! Uusi puolivuotinen valmennushan on jo hyvässä vauhdissa ja siitä siis enemmän ensi kerralla!

Ja muistakaas katsoa tänään uusi jakso superdieettiä!

Tiina

Tiina on 26-vuotias nainen, joka pudottaa painoaan tavoitteena terveellinen ja tasapainoinen elämä. Hän osallistui Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmaan ja pudotti painoa 40 kiloa. Matka ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu Kiloklubin puolella. Muuttunut ulkomuoto ja elämäntapa vaativat totuttelua ja kilojakin on vielä karistettavana.

Muut maistaa, Tiina haistaa?

Vaikka joulusta alkaakin olla jo sen verran aikaa, että viimeistenkin kinkunrippeiden pitäisi alkaa olla sulaneita, ajattelin vielä vähän valottaa miten joulu omalta kohdaltani sujui.

Otsikosta voisi päätellä, että jouluruuat jäivät haaveeksi, mutta pari päivää ennen aattoa kuulin PT:n suusta ne taikasanat “jouluna saat sitten syödä ja vaikka joulupäiväkin”! No ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, vaikka olinkin jo henkisesti alkanut valmistautumaan joulukanaan ja riisiin. Perheelle olisi varmasti ollutkin täysin ok, vaikka olisin pöydässä kaivanut omat rahkat esille, mutta olihan se näin kivampi. Slurps!

En voi väittää, etteikö joulu olisi sujunut ilman pikkuisia henkisiä battleja, ensimmäinen niistä aatonaattoiltana, kun tajusin, että aattoon olisi enää muutama tunti ja sitten saisi mättää. Ehdin siinä miettimään, että olisikohan ok käydä aattona Hesessä, syödä sipsiä tai korkata vaikka siideri ja, että valvonko nyt vielä muutaman tunnin, niin saisin “luvan” kanssa syödä. Koska kaikkea tätähän se lupa syödä tarkoitti… Vanhat tavat ja mieliteot ovat valitettavasti aika syvälle juurtuneita ja nuo “syöntiluvat” nyt kääntää mielessä miten päin haluaa. Aika ylpeänä voin kuitenkin sanoa, että sen battlen voitin ja painoin pään tyynyyn!

Aattoaamu alkoi niin kuin perinteiseen suomalaiseen joulunviettoon kuuluu eli salilla! Ei, en ole niin hurahtanut, etten edes joulua pärjäisi ilman salia, vaan tämä oli taas jotain uutta ja erilaista, eikä tarvinnut laitteisiin jonotella ?
Ei sillä prässillä kyllä mitään joulumieltä ollut…


Pidä niitä käsiä vielä ylhäällä, että saan tän kuvan”. Mitä ei sanoa toiselle olkapäätreenin lopulla…

Mutta mitäkö sitten söin jouluna?
Noo, kävin salin jälkeen mammalla nostamassa kinkun uunista ja pitihän se laatu tarkastaa ja kyllä te tiedätte, kun siinä oli niin hirveästi niitä “melkein irti olevia palasia”! Ja kun niitä joulupipareitakin oli tarjolla ja kun niitä on niin hirveän kiva kastaa siihen maitokahviin.  

Kiva oli myös syödä riisipuuroa, perunalaatikkoa, maksalaatikkoa, lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, rosollia, sekametelisoppaa, savukalaa, graavilohta, joululimppua, sitä suklaata, tota suklaata, noita karkkeja, näitä karkkeja ja kaikkea mitä käteen sattui joka kerta kun käveli ruokapöydän ohi.


Ei se syömällä loppunut…

Tapaninpäivänä oli tosiaan määrä pistää stoppi joulusyömiselle, mutta eihän siinä niin käynyt, vaan sama mättäminen jatkui ja vielä seuraavan päivän puolellekin, kun kävin ostamassa sipsipussin automatkalle. Vartissa olin tuhonnut pussista puolet, aivan järjettömän huonolla omatunnolla tietenkin. Jostain kuitenkin kaivoin taas sen selkärangan ja paiskasin loput pussista menemään ja siihen loppui syöminen.

Joulusta jäi käteen kolme ylimääräistä kiloa (98,5kg), kasvot, jotka kukkivat kuin äitin kukkapenkki kesäisin ja ristiriitainen mieli. Tyytyväinen olen siihen, että sain putken katkeamaan, vaikkakin pari päivää myöhässä ja paino palasi viikon kuluessa takaisin joulua edeltäviin lukemiin.

Onneksi joulu on kerran vuodessa vaan! 

Tiinatonttu


Goodbye Great Girls…

…Hello Slim boyfriends!
Nyt puhutaan vaan farkuista, vaikka kyllä semmonen boyfriendkin kelpaisi ;)

12. tammikuuta jää nimittäin historiaan päivänä, jolloin mahduin ensimmäistä kertaa ainakin sataan vuoteen farkkuihin, joissa ei lukenut Great Girls! Onhan se hieno tunne, kun normaalimitoitetut housut menevät pohkeen yli, eikä sovituskopista lähtiessä kyyneleet polttele silmäkulmissa.
Sovitin ainakin kymmenet eri housut, ettei sitten tarvinnut laittaa löysän mallin piikkiin. Kaik män! No okei, joidenkin kohdalla jouduin vähän enemmän nyrkkeilemään niitä makkaroita sisään, mutta joka kerralla taistelin napin kiinni!


Painoa tuijottaa laihduttaessa melkeinpä eniten ja se onkin tärkeä mittari, mutta vähintään yhtä paljon kertoo pienentynyt vaatekoko. Ainakin itselle, joka elän tavoitteesta toiseen, oli tämä ehdottomasti yksi suurimpia käännekohtiä uutta elämää opetellessa. Eikä vain käytännönpuolen vuoksi, koska kivojen ja mukavien vaatteiden löytäminen ylipainoisena on yleensä yhtä nautinnollista kuin etureisitreeni, vaan myös siksi, että ylipanoisena sitä tuntee usein itsensä ulkopuoliseksi ja jotenkin epänormaaliksi. Nyt voin kaivella vaatteita samoista rekeistä kuin muutkin, eikä enää tarvitse hiipiä seinän vieriä pitkin pukukoppeihin +50 kokoisten housujen kanssa. On ihanaa, ettei kerrankin erotu joukosta!

Paino on hallinnut elämääni niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla jo vähintään kymmenen vuotta ja siksi nämä virstanpylväät tuntuvat erityisen hyviltä, mutta loppujen lopuksi ainut mikä on oikeasti tärkeää on se, että viihtyy omassa nahassaan, oli se sitten kokoa 38 tai 54.

Tiina ex-Great Girl

 

Superdieetin jälkeen

Heipsis kaikille!

Oma urakka sieltä tupsahti tänään katsojien kotisohville ja täytyy sanoa, että voi herran jumala, apua, EIIIIII, noloo!
Ja PÄIVÄÄKÄÄN en vaihtaisi!
Mutta show must go on ja täällä Kiloklubin puolella on nyt tarkoitus kertoa teille miten elämä jatkuu Jutta ja puolen vuoden superdieetit ohjelman jälkeen.


Alku- ja loppupunnituksen before ja after shots! Välissä 6 kk ja 40 kg!

Välillä tuntuu eksyneeltä, sillä erittäin intensiivinen puoli vuotta on nyt ohi ja välillä olen taas innoissani kaikesta mitä tuleman pitää. Kun on viimeiset puoli vuotta voinut ja pitänyt “ulkoistaa” oikeastaan kaikki päätöksenteko ruokaan ja liikuntaan liittyen jollekin muulle, on aika pelottava ajatus joutua taas tekemään itse nuo päätökset.

MUTTA onneksi tämä pikkupelko paistoi kilometrien päähän ja olenkin ikuisesti kiitollinen loppupunnituksessa saamastani “jatkoajasta”. Olin viimeiset viikot ennen loppupunnitusta aika hermona jatkon ja oman vintin suhteen, koska vaikka puoli vuotta on pitkä aika ja paljon on muuttunut, niin se on myös lyhyt aika päästä eroon monia vuosia jatkuneista tavoista ja ajatusmalleista. Stressi helpotti huomattavasti ja on hienoa, että seuraavat 6 kuukautta joku vielä katselee vähän perään, auttaa tarvittaessa ja toivottavasti säilyy kontrolli uudessa elämässä.


Rakentavaa palautetta pt:ltä… Rami ei vaan ymmärrä, että kun tehdään reidenojennuksia, seuraa suunsoittoa.

Tästä eteenpäin treenaus tulee olemaan luonnollisesti itsenäisempää, eikä vierellä ole koko aikaa joku kertomassa mitä, miten ja montako toistoa pitää tehdä. Nyt ne viimeiset viisi toistoakin on tultava omasta tahdosta, eikä siksi, että joku “mäkättää”, tai siis vahtii, eikä kun KANNUSTAA koko ajan vierellä! Mutta tämä siis lyhyesti uudesta valmennusjaksosta ja tulen kertomaan siitä lisää tulevissa postauksissa!


Cheers! Ensimmäinen “tankkauspäivä” puoleen vuoteen!

Loppuun vielä pieni kiitospuhe. Koko tuontantotiimi kuvausten ympärillä oli aivan mahtavan kannustava ja meille kaikille jäi varmasti tunne, että meidän haluttiin onnistuvan 100% omissa tavoitteissamme.

Ja onko aurinkoisempaa ja tsemppaavampaa ihmistä kuin Jutta!

Suurin kiitos menee kuitenkin Fitfarmin Turun personal trainereille ja varsinkin Ramille (maksettu mainos...). Kyllä siinä on Raminkin voimia koeteltu, kun 137 kiloa roikkui käsivarsilla askelkyykkyjä opetellessa. Ei voi muuta sanoa, kuin että oli ilo olla hänen “jalostuksessaan”. Vaikka välillä otti pannuun niin, että itku poltteli silmissä, välillä nauratti niin, että itketti, välillä soitin suuta niin, että (vähän) kadutti, mutta kuten sanottua, päivääkään en vaihtaisi!

On tosi hienoa, että saan jakaa ajatuksia ja tarinoita täällä Kiloklubin puolella! Kilojen ja ajatusten kanssa painiminen voi joskus olla aika yksinäistä puuhaa, mutta täältä ei ainakaan vertaistukea puutu ja uskon, että minullakin on annettavaa aiheen tiimoilta!


Tervetuloa lukemaan!

Tiina, joka innoissaan kolkuttelee kasilla alkavan painon rajoja!