Ladataan... Ladataan...

Puolet pienempi

67 kiloa laihduttanut Marjut joutuu aamulla katsomaan itseään peilistä ennen kuin uskoo: olen normaalipainoinen, näytän aika hyvältä.

”Kun terveydenhoitaja kysyi, paljonko painan, vastasin, etten tiedä. Sanoin, että potkaisin vaa’an sängyn alle, enkä ole pariin vuoteen päässyt ottamaan sitä tieltä.

Kukaan ei ollut koskaan katsonut minua yhtä halveksivasti, päästä varpaisiin ja varpaista päähän. Hoitaja oikein pyöräytti perseensä tuolilta, kun lähti hakemaan vaakaa.

Painoin 127 kiloa. Se oli kamala lukema. Olin kyllä tiennyt, että olen lihava lössyttäjä, mutta että niin paljon!

Silloin ajattelin: kuule ämmä, minua et toista kertaa katsele tuolla lailla. Kun tästä vaa´alta astun lattialle, läski lähtee. Se on loppu nyt.

Tuosta hetkestä on nyt kaksi vuotta. Olen laihtunut 67 kiloa, yhden ihmisen verran. Helppoa ei ole ollut.

Olin kuin roskis

Kiloni kertyivät vähitellen ja ihan salaa. Ensimmäinen lapsi syntyi 70luvun lopussa, sitten kaksi muuta. Silloin tuntui siltä, että nyt minulla on kaikki: lapset, mies ja omakotitalo.

Lapset ja mies tykkäsivät minusta, joten saatoin antaa mennä vain. Tuntui, ettei itsestä tarvitse huolehtia. Kun sain lapset iltasella nukkumaan, söin sohvalla pullaa. Ja kaikki imelä... sen kanssa olin kuin alkoholisti.

Jos suklaata oli, se piti syödä viimeistä murua myöten. Kun herkku loppui, lähdin autolla viiden kilometrin päähän kauppaan hakemaan lisää. Lasten ruokalautaset tyhjensin suuhuni. Olin kuin roskis.

Alushousuni olivat lahkeellisia ja rintaliivit tylsiä, vaikka naiset pitävät hepenistä, minäkin. Paidat olivat telttoja, housut valtavia.

Portaat nousin hitaasti tössyttelemällä, tasaaskelin. Kun lapset pyysivät leikkimään piilosta, en taipunut pöydän alle piiloon. Hiihtäessä upposin hankeen haaroja myöten.

Noin oli omien lasten kanssa ja samoin oli lastenlasten kanssa. Pojan ja tyttärenlapset kyselivät: Mitä sinä mummo jaksat tehdä, ollaan sitä. Vai jaksatko muuta kuin maata sohvalla?

En jaksanut. Niin kamalaa se oli. Nyt ihan itkettää, kun muistelen noita kaikkia vuosia. Mutta silloin uskottelin, että kaikki on hyvin.

Nokareillako pitää elää?

Kun lähdin terveydenhoitajan luota kotiin, päätin aloittaa kaalisoppadieetin. Minkäpä muunkaan. Vuosien varrella olin erikoistunut pikakuureihin, kun oli iskenyt hetkellinen tyytymättömyyden tunne omiin muhkuroihin.  Kotona lemusivat vuoronperään kaali ja kananmuna. Mies katsoi kalenterista, että jahas, kaksi viikkoa niin eukko rauhoittuu.

Kyllähän noilla konsteilla aina kymmenisen kiloa lähtikin, mutta ne tulivat sitten takaisin korkojen kera. Eihän kukaan voi syödä kaalikeittoa loppuikäänsä.

Pelastuksekseni oli se, että pari kuukautta terveydenhoitajan jälkeen pääsin television laihdutusohjelmaan, Suurimpaan Pudottajaan. Niin kamalasti pelotti mennä televisioon, mutta pakkohan se oli.

Ohjelmassa sain personal trainerin. Olin aina ajatellut, että sellaiset ovat vähän paremman väen juttuja ja hömpötystä. Mutta Mikko olikin ihana. Tosin en heti aluksi ajatellut niin.

Kun näin minulle laaditun ruokavalion, ensimmäinen tunne oli, että eihän tuolla elä, tuollaisilla nokareilla, missä on leipä, missä herkut. Että tätäkö loppuelämä tulee olemaan.

Aluksi makasin paljon sängyssä ja tärisin, ne olivat kuin vieroitusoireita entisestä syömisestä. Vettäkin piti opetella juomaan. En ole koskaan tykännyt juoda vettä.

Entäs sitten kuntosalin laitteet! Tuli hiki jo kun näki ne. Saati että piti nousta niiden päälle. Ja valmentaja huusi vieressä: jaksat, jaksat, jaksaminen on vain asenteesta kiinni. Olin treenivaatteissa kuin pinkeä balkanmakkara.

Söin ohjeiden mukaan ja treenasin ohjeiden mukaan. Hikikarpalot valuivat, mutta mietin, että kaipa muut tietävät, mitä määräävät. Ihmeesti maha tyytyi siihen, mitä sai.

Putosin Suurimmasta Pudottajasta melkein ensimmäisenä, mutta päätin jatkaa samoilla ohjeilla kotona. Ajattelin, että jos minun hyväkseni on tehty näin paljon, personal trainer ja muut, miksi en jatkaisi.

Kotona olivat kaikki keksipaketit entisillä paikoillaan. En koskenut niihin. Tai ehkä joskus vähän koskin, mutta palasin seuraavana aamuna ruotuun. En lyönyt lekkeriksi. Enkä ajatellut, että antaapa olla koko kuurin.

Olin saanut ohjeeksi, että kerran viikossa saa punnita itsensä. Tottahan se jännitti joka kerta. Mutta kun paino jatkoi putoamistaan... kolmekymmentä kiloa, kolmekymmentäviisi... ei sitä tunnetta voi kuvata.

Lapset ovat ylpeitä

Uusia vaatteita ostin vasta, kun vanhat alkoivat pudota päältä. Ensimmäisellä kerralla myyjä toi sovituskoppiin näytille kolmet farkut. Hän heilutteli niitä ilmassa kaikkien näkyvillä.

Voi että, miten suutuin. Ajattelin, että myyjä keljuilee minulle, läskille, että sellaiset muka mahtuisivat päälleni. Lähdin kaupasta pois, enkä ole enää kehdannut mennä samaan paikkaan.

Taitaa olla niin, ettei oma pää pysy perässä, kun vartalo muuttuu nopeasti.

Mies ei ole sen sorttinen, että kommentoisi paljon mitään. Mutta kun olimme lähdössä ravintolaan ja olin vähän laittanut itseäni, hän tokaisi: jos et olisi oma eukko, viheltäisin perään. Se oli kyllä kehu.

Yllätyksenä tulivat puolituttujen kommentit. He saattoivat tölväistä, etten ole yhtään itseni näköinen enää. Tai että olen muuttunut ylpeäksi laihtumisen myötä, katson muka muita pitkin nenääni. Se on tuntunut pahalta, koska se ei ole totta.

Lapset ovat sanoneet monta kertaa, että ovat ylpeitä minusta. Itseäni vähän arastuttaa sellainen ylpeily. Mutta kun omat lapset sanovat, se on herkkä paikka äidille. Onneksi sanovat.

Hauska, leppoisa, seurallinen, kekseliäs... Sellaisena minut totuttiin näkemään, kun olin lihava.

Ehkä olenkin sellainen, mutta olen myös paljon muuta. Vaikeinta on ollut myöntää, että ennen vedin jonkinlaista roolia. Häpesin itseäni niin paljon.

Enemmän kuin ulkonäköä häpesin sitä, etten jaksanut mitään. Voiko ihminen tosiaan olla näin aikaansaamaton? Millaisen esimerkin annan lapsille ja lapsenlapsille?

Olin kiukkuinen ja väsynyt, en jaksanut innostua mistään. Keksin vitsin ennen muita, etteivät muut nauraisi minulle.

En se ollut minä, oikea minä. Kukaan ei tiennyt sitä.

Kukaan ei osannut tulla kysymään, onko minulla paha olo, koska olin niin taitava peittelemään.

Nyt olen jotenkin toisenlainen, rohkeampi ja aidompi. Olen myös saanut vilpitöntä ihailua toiselta sukupuolelta. Pieni flirtti hivelee itsetuntoa ja on sallittua.

Oma mies ei valitettavasti ole vielä innostunut laihduttamaan. Ehkä olen vähän liikaa tuputtanut hänelle ajatuksiani. Nyt kun viime aikoina olen pitänyt pienempää suuta, olen nähnyt, että mies on ottanut salaattiakin lautaselle. Hän on myös suostunut maistamaan kanaa.”

Ei kaalisoppakotkotuksia

Joskus aamulla herään ja kylmät väreet menevät selkää pitkin: jos olenkin taas lihava. Pitää mennä peilin eteen tarkistamaan, mikä on tilanne.

En halua enää koskaan lihavaksi. Haluan jaksaa olla lastenlasten kanssa. Nyt se onnistuu, verenpainelääkityksestäkin pääsin eroon.

Haluan myös ostaa nättejä alusvaatteita, ei enää mummotyyliä. Haluan mennä elokuviin niin, ettei tarvitse hävetä vievänsä tilaa vieruskaverilta ja yrittää istua kuin lintu siivet supussa. Haluan rullaluistella.

Viime syksynä minulta leikattiin reidet ja vatsanahka, iho roikkui niin paljon. Estelin pitkään ja sanoin lääkäreille, ettei tässä iässä enää tarvitse olla beachkunnossa. Mutta terveyden vuoksi leikkaus sitten tehtiin, ettei tule tulehduksia. Nahkaa lähti yhteensä viisi ja puoli kiloa.

Painonpudotus taisi olla tässä, näin on hyvä. Painan 68 – 70 kiloa. Olen asettanut itselleni rajan: jos paino nousee yli 75 kilon, laitan itseni ruotuun. Mutta ei enää mitään kaalisoppakotkotuksia.

Kuntosalilaitteet – ehei

Kuntosalin laitteet ovat meikäläiselle yhä vähän, että ehei. Mutta ehkä tärkeintä onkin, että löytää jonkun liikuntaasian, josta tykkää.

Käyn lenkillä naapurin rouvan kanssa. Joskus yritän sanoa, etten ehdi, kun televisiosta tulee joku hyvä sarja. Hän sanoo, että laita videolle. Sitten vedän lenkkarit jalkaan.

Käymme yhdessä myös tanssimassa. Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut, että tanssin eikä mikään hölsky, olisin ottanut sen vittuiluna. Vesipullo kuuluu nykyään varusteisiini samalla tavalla kuin käsilaukku. Kuka olisi uskonut?

Mutta suklaatakin syön, se maistuu yhä hyvältä. Käsi menee keksikupille. Nyt ero on siinä, että tiedän ensimmäisen suupalan maistuvan samalta kuin viimeinen. Tai oikeastaan: viimeinen ei maistu enää oikein miltään.

Syön vähemmän. Otan pari palaa ja nautin. Kaikkea ei tarvitse kerralla syödä. Lapsetkin ovat huomanneet, että nykyään maltan keskustella syömisen lomassa. Ennen vain imuroin lautasen tyhjäksi.

Eniten ajattelen sitä, että olisi pitänyt tehdä tämä kaikki jo aiemmin. Jospa kaikki tajuaisivat, ettei ikinä ole liian myöhäistä muuttua terveemmäksi – ja kauniimmaksi. Minä pystyin tähän mummona, muutkin pystyvät varmasti.

Entisestä Marjutista ei ole paljon kuvia. Sukujuhlissa menin aina takariviin, ettei maha näkyisi kuvissa. Jos joku otti muunlaisen kuvan, leikkasin sen kaulan kohdalta poikki.

Nyt minut laitettiin nätiksi ja kuvattiin studiolla. Katsoin suoraan kameraan. Näytän kuvat lapsenlapsille.”

Marjut Pikkarainen, 57

- Asuu miehensä kanssa Varkaudessa.
- Hänellä on kolme aikuista lasta ja kolme lastenlasta.
- Marjut on ammatiltaan yöhoitaja.
- Hän on laihtunut kahdessa vuodessa 67 kiloa.

Marjutin liikuntaviikko

Ma: Tanssitunti
Ti: Lenkki naapurin rouvan kanssa, 7 km
Ke: Lenkki  12 km
To: Vesijumppa
Pe:  Lenkki 10 km
La: Aikuisten kaunoluistelu