Ladataan... Ladataan...

"Minulle sopi kertarysäys"

Kun Anja kampesi ensimmäistä kertaa itsensä kuntosalin portaita ylös, häntä oksetti ja hävetti. Ei enää.

Kuolen tänne, mutta poiskaan en kehtaa lähteä kesken kaiken. Miten puoli tuntia voi kestää näin kauan? Jestas: voiko ihminen hikoilla näin paljon?

Ensimmäinen kerta spinningissä on kamala. Anja Munnukka polkee kuntopyörää hitaasti, hitaasti. Kun ohjaaja kehottaa polkemaan seisaallaan, Anja vajoaa tiukemmin satulaan. Salin seinillä ei ole peilejä, onneksi.

Edellisen kerran Anja on käynyt kuntosalilla Kotkan uimahallissa vuonna 1976, lukioikäisenä. Nyt on maaliskuu 2013. Anja on 52-vuotias ja painaa 122 kiloa, vaatekoko on 54.

– Oma olemus inhotti ja hävetti. Jotkut ehkä kantavat kilonsa hyvillä mielin ja ylpeinä. Minä en koskaan kuulunut heihin. Vasta nyt sen voi myöntää.

Häpeänurkan kautta kassalle

Kuudelta Emmerdale, sitten kohta Salatut Elämät. Siitä illan tv-putki käynnistyi ja Anja osasi ulkoa jokaisen sarjan alkamisajan. Hän makasi sohvalla, katsoi ohjelman toisensa jälkeen ja kaatoi neljännen viinilasillisen.

Kilot olivat kertyneet vähitellen. Viini oli hyvää. Ruoka maistui paremmalta, kun siihen lisäsi kermaa ja voita. Äidin kuului syödä tähteet lasten lautaselta.

– Ei lihomiseen mitään dramatiikkaa liittynyt. Neljä lisäkiloa vuodessa ei tunnu paljolta, mutta kun ne kertoo kymmenellä...

– Vähitellen siirryin ostamaan vaatteet isojen kokojen osastolta, sieltä häpeänurkasta. Mutta pitkään pystyin valehtelemaan itselleni, että sekin kuuluu tähän ikään.

Sitten tuli napsahdus. Sillä nimellä Anja mielellään kutsuu erästä hetkeä sunnuntai-iltana.

– Nuokuin telkkarin edessä ja yhtäkkiä tajusin, ettei ei helkkarissa, näinkö aion elää loppuikäni. Puolinukuksissa ja jaksamatta mitään.

Aikaisemmat laihdutuskuurit olivat kestäneet viikon kaksi ensimmäistä päivää. Nyt pitäisi muuttaa jotakin pysyvästi, Anja tiesi.

– Marssin saman tien kuntosalille ja liityin jäseneksi. Sen verran sentään katsoin, että kyseessä oli naisten sali. Olen kasvattanut kolme poikaa aikuisiksi ja saanut tarpeekseni testosteronista.

Portaita ylös noustessa oksetti ja vapisutti. Anja maksoi saman tien puolen vuoden jäsenyyden: Kun on etukäteen maksettu, niin ehkä menen tunneille.

Jaksaisinpa solmia kengännauhat

Että voisi ostaa oikeasti kivoja vaatteita. Että verenpaineen saisi alas. Että jaksaisi juosta hengästymättä edes muutaman metrin ja kävellä portaat. Että kengännauhojen solmiminen ja tavaroiden poimiminen lattialta eivät tuntuisi ylivoimaiselta ponnistukselta.

Kuntosalilla tavattu henkilökohtainen valmentaja ei katsonutkaan kummasti. Sen sijaan hän pyysi listaamaan asioita, joita Anja toivoo. Listasta tuli pitkä.

Illalla Anja asteli lähimarketissa savulohen, kerman ja nauhapastan ohi. Hän osti avokadoa, saksanpähkinöitä ja salaattia.

– Kaikki sanovat, että elämänmuutos pitäisi tehdä pienin askelin. Minulle sopi kuitenkin paremmin kertarysäys. Olin kyllä aika pitkään hipihiljaa muille siitä, mihin olin ryhtynyt.

Kiukkuitku liivikaupassa

Niin että mitä vaatteita siellä kuntosalilla käytetään? Anja kysyi ystävältään. Tarvitset ainakin hyvät urheiluliivit, ystävä neuvoi.

– Liivikaupassa itkin kiukusta. Siellä oli tasan yhdet liivit, jotka sopivat, ja nekin vain jatkokappaleen kanssa.

Joogatessakin itketti. Risti-istunta ei onnistunut; lonkat eivät antaneet myöten ja vatsa oli tiellä.

– Onneksi tässä iässä on se etu, että kaikenlaiset häpeän tunteet ovat kadonneet. Ei ole tarvinnut enää miettiä, miltä näyttää tai mitä muut ajattelevat.

Oivallus, se napsahduksen aikana iskenyt, vaati jatkamaan: Siis oikeasti, olen sotanorsu. En jaksa mitään. Hengästyn, kun menen koirien kanssa lenkille. Kiskon niitä ja kiukuttelen. En ole enää ollenkaan mukava ihminen.

Anja meni spinningiin toistekin. Sitten kahvakuulaan ja bodypumpiin.

– Vaikka aluksi kuvittelin osallistuvani korkeintaan leidijoogaan ja käyväni vähän pilateksessa pyörittelemässä varpaita, kun en muuta jaksa.

Jo parin viikon kuluttua tapahtui jotakin ihmeellistä. Liikunta alkoi tuntua hyvältä. Sellaiselta, että sitä voisi harrastaa ihan ilokseen.

– Iski ihan outo ilo ja riemu siitä, miten vahvaksi itsensä voi tuntea. Tajusin, etten enää halua niinkään olla laiha, vaan vahva.

Eikä liikkuminen sattunut, kuten Anja oli pelännyt. Polvetkin kestivät.

– Vaikka niiden päällä oli toistasataa kiloa! Ohjaajat näyttivät kädestä pitäen oikeat liikeradat ja patistivat ihanaan lämpövenyttelyyn.

Jes! Ihanat vihreät pallot!

Firenzessä oli taivaallisia helmikanatäytteisiä ravioleja, New Yorkin hotellin ravintolassa hurmaavia aamiaisvohveleita. Kauppahallin tiskiltä sai sunnuntaisin parasta raakamakkaraa, lapsena saunan jälkeen mummo toi pullon limua.

Maailma oli hahmottunut vuosia ruuan kautta. Ruokaan liittyi rakkaita, väkeviä muistoja: kastikkeen tuntu kielellä, viinin tuoksu. Ruoka oli myös lapsesta saakka toiminut palkintona: jos syöt lautasen tyhjäksi, saat namipussin.

– Halusin pitää kiinni siitä, että katan edelleen kauniisti, sytytän kynttilän, istun ja syön rauhassa. En koskaan voisi ajatella kehonrakentajien tapaan, että ruoka on vain polttoainetta.

Maalaisjärki riittää, Anja päätteli. Enemmän kasviksia, vähemmän kermaa, viiniä vain erikoistilanteissa.

– Sitten löysin Kiloklubin nettisivut. Kirjasin sinne joka ikisen liikunnan ja ruuanmurun. Jos erehdyin pojan sipsipussille ja söin kourallisen, kirjasin senkin.

Ensimmäisten kahden kuukauden aikana katosi 15 kiloa. Painokäyrä kaartui alaspäin. Terveellisistä ruokavalinnoista Kiloklubin sivuille kertyi vihreitä palloja. Illalla Anja tarkasti profiilinsa: Jes, ihania vihreitä palloja, kuin liikennevalot. Nyt kelpaa mennä nukkumaan.

Uni ilman viinin vaikutusta on erilaista, syvää ja ehyttä.

– Iltapalalla juon kristallilasista vettä ja kehun itseäni. Lähes täydestä menee. Tosin sekin on auttanut, ettei kaapeissa enää ole herkku- tai viinivarastoa.

– Eikä omasta, jääräpäisestä kaikki tai ei mitään ja täysillä vaikka päin seinää -luonteestakaan elämäntapamuutoksessa haittaa ole, Anja arvelee.

Vähän surulliset B-kupin tissit

Kas, tuolla on samanlainen takki kuin minulla, ajatteli Anja nähdessään aika tyylikkään naisen kuvajaisen heijastuvan kaupan näyteikkunasta. Ei kun sehän olenkin minä itse!

Muisto naurattaa Anjaa.

– Kropan muutos on ollut niin nopea, ettei pää pysy perässä. Eräänä päivänä bussissa istuessa tajusin, että hei, minulla on ihan oikeasti polvet, ei vain sellaisia pyöreitä palleroita.

– Toisaalta entisistä D-kupin tisseistä on tullut vähän surulliset B:t. Mutta pidän roikkuvat pussit mieluummin. Ne peittyvät vaatteilla.

Nyt kun olet laihtunut, näytät paljon vanhemmalta, koki eräs tuttava tarpeelliseksi ilmoittaa Anjalle. Olet mennyt äärimmäisyyksiin tuon liikuntasi kanssa, ei sinua saa enää koskaan kiinni, toinen moitti.

– Kateellisten puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos!

Anjaa naurattaa, taas.

– Mieluummin kuuntelen vaikka 79-vuotiasta äitiäni. Hän on äärettömän kiinnostunut nykyisestä elämästäni ja kertoilee aina ystävättärilleen, paljonko olen laihtunut.

Näytät hyvältä, sanovat Anjan pojat äidilleen aika usein. He vaikuttavat ylpeiltä, silmissä on sellainen ilme.

Vähitellen Anja on oppinut kävelemään vaatekaupassa uusille osastoille.

– Sinne tavallisten ihmisten puolelle. Vaikka edelleen ostan usein vahingossa XL-koon vaatteita. Ja sitten ne putoavat päältä! Ihanaa!

Hyvästi kaavut ja hiljaisuus

Kun Anja aikaisemmin söi työpaikalla lounaaksi salaattia, hän ajatteli salaa: Pakko puputtaa tätä, jotta muut luulisivat, että tuo läski edes yrittää skarpata.

– Palavereissa olin se, joka pukeutui mustaan kaapuun ja istui hiljaa nurkassa. Nyt uskallan sanoa, mitä ajattelen.

Esimerkiksi kieltäytyä ylitöistä, koska haluan mennä salille. Itsevarmuus on löytynyt kilojen alta, Anja uskoo.

– Tuntuu vähän hölmöltä sanoa, mutta vasta tässä iässä ja kropassa voin olla oma itseni. Ei ole tarvetta miellyttää ketään. Jos en kelpaa, niin ei sitten. Se on muiden vahinko.

Eräänä päivänä nuorin poika sanoi äidilleen: On niin kivaa, kun olet nykyään hyvällä tuulella, etkä enää huuda meille. Kaksitoista sanaa, suuri hetki.

Anja hiljeni miettimään. Totta, en ole enää pitkään aikaan töiden jälkeen paukuttanut vanhaa litaniaa: eikö kukaan ole viitsinyt tiskata, koiran vesikuppikin on taas tyhjä, minunko pitää viedä roskatkin?

– Kiukuttelin kaikille, koska olin kiukkuinen itselleni. Älytöntä.

Syntiä teen kunnolla

Mikäs viini valitaan? Mitä ruokia listalta löytyy? Nyt istutaan ja jutellaan. Koko ilta. Ihanaa.

Kun Anja vie äitinsä syömään tai tapaa ystävättäriään ravintolassa, hän nauttii, mistä haluaa. Eikä suostu katumaan.

– Sen kerran, kun teen syntiä, teen sen kunnolla. Enää en ajattele, että no niin, repsahdus, antaa olla koko laihdutuksen.

Kilot ovat kadonneet tasaisesti, ilman takapakkeja. Kymmenisen kuukautta ensimmäisen kuntosalikerran jälkeen, alkoi tuntua siltä, ettei vaa’alle tarvitse astua ihan joka aamu.

Suunnilleen samaan aikaan löytyi myös vapauttava oivallus: Yhden pullan voi syödä lihomatta entiselleen. Sitä paitsi aika usein pullaa ei edes tee mieli.

– En olisi uskonut, että mieliteot voivat ihan oikeasti kadota. Ajattelin, että kun laihdutan, joudun kärsimään. Vain joskus joudun vähän juttelemaan itseni kanssa.

Näin: Jos olen juuri kuluttanut tuhat kaloria salilla, haluanko tuhota saavutuksen sillä, että syön hampurilaisaterian?

Lähes aina vastaus on kieltävä.

Ajatus iltateellä: olisinpa tiennyt

Jahas, kuukautiset kuukausien tauon jälkeen. Ei meikäläisellä ollutkaan vielä vaihdevuosia. Luulin jo siirtyneeni mummoliigaan.

– Kaikenlaisia yllätyksiä viime vuoteen on mahtunut. Kuukautisista ei ehkä olisi enää ollut väliksi, mutta ne palasivat, kun kiloja oli lähtenyt 20. Sekin taitaa olla kropan tapa ilmoittaa, että  olen terve.

Suurin yllätys on kuitenkin ollut se, kuinka helppo elämänmuutos on ollut. Olisinpa tiennyt, miettii Anja usein. Olisinpa tehnyt jotain jo vuosia sitten. Mutta ehkä en ollut valmis.

– Väitän, että kun ihminen tekee jotakin kuukauden, siitä muodostuu tapa. Voi olla tapa juoda viiniä. Tai sitten voi olla tapa keittää iltatee ja rentoutua sen avulla.

Juoksisinko maratonin?

Suora ryhti. Erilainen tapa kävellä, laahustamatta. Hyvä olo liikkeissä. Anja näyttää erilaiselta.

– Kaikki kunnia Tina Jylhälle, mutta hänen kaltaisekseen en haikaile. Olen sitä mieltä, että tämän ikäisen naisen rasvaprosentti voi olla lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä.

Joskus Anjaa on pelottanut.

– Oli helpompaa olla se hiljainen läski jossain nurkassa. Nyt pitää totutella ja miettiä, millainen olen oikeasti. En ainakaan enää väritön ja huomaamaton.

Repsahduskin pelotti, silloin aluksi. Jos lihon takaisin, mitä ihmiset sitten ajattelevat? Hävettäisi. Pelko katosi vähitellen.

– En uskonut ihan sataprosenttisesti, että pystyn tähän. Mutta pystyin. Voi että. Saisinpa kaikki tajuamaan, että kuntosalille uskaltaa mennä. Siellä on muitakin kuin vain nuoria ja kauniita.

Mielessä kutkuttaa: Juoksisinko maratonin? Opettelisinko uimaan? Ratsastaisinko taas, kuten teininä?

– Tässähän on kiusaus ajatella, että pystyy tekemään ihan mitä tahansa, Anja sanoo ja näyttää hetken melkein ujolta ennen kuin alkaa nauraa.