Ladataan... Ladataan...

Ihanaa – laihduttajahan saa syödä!

Lotta Englund

Kiloklubin löytäminen vähän sen avaamisen jälkeen toukokuussa 2006 oli loppuelämäni paras päivä - parantuneen ruokasuhteen myötä voin tällä hetkellä paljon aiempaa paremmin!

Olen kerryttänyt kiloni ylenmääräisellä herkkujen syönnillä. Olen myös laihduttanut useita kertoja – ja lihonut aina takaisin. Kiloklubiin tulo oli helpotus, sillä tiesin, etten pystyisi enää kitukuuriin.

Lotta ennen ja jälkeen painonpudotuksen

Lotta ennen ja jälkeen painonpudotuksen

Katselin onnellisena korkeita suosituskaloreita ja hämmästelin esimerkkiaterioita, jotka olivatkin ihan tavallista ruokaa eivätkä ravintoaineita ja makua myöten riisuttuja versioita tutuista ruokalajeista.

Olin jo aiemmin tullut siihen tulokseen, että syömisen rajoittaminen lisää himoja, ja oli fantastista kuulla sama asia asiantuntijan suusta.

Itkin, kun luin makeanhimoa käsittelevästä keskusteluketjusta Patrik Borgin vastauksen klubilaisen kysymykseen: ”Ei sinun tarvitse olla ilman makeisia vaan saat syödä niitä. Minusta kerran viikossa on jo turhankin harvoin, jos makeisia kerran tekee mieli.”

Oivallukset siitä, että makeanhimo on useimmiten kerrytettyä nälkää ja ettei ihmisen tarvitse laihtuakseen laihduttaa vaan yksinkertaisesti muuttaa elintapojaan, olivat minulle psyykkisellä puolella käänteentekeviä.

Paluu lapsuuden ruokatapoihin


Kiloklubin myötä aloin pitää huolta säännöllisestä syömisestä. Yksin tämä muutos merkitsi elämänlaadulleni todella paljon: kaikenlainen jaksaminen lisääntyi heti huomattavasti. Ruokapallukat opettivat konkreettisesti koostamaan ruokavalion aiempaa järkevämmäksi.

Tiesin esimerkiksi entuudestaan, että kasvikunnan tuotteita pitäisi syödä puolisen kiloa päivässä, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, paljonko se oli käytännössä.

Aloin laittaa aiempaa useammin ruokaa ja syödä kaksi ateriaa päivässä. Se ei ollut vaikeaa, sillä ikuinen leivänsyönti iltaisin oli alkanut kyllästyttää.

Itse asiassa palasin siihen malliin, jonka olin oppinut kotona, mutta jonka merkitystä hyvinvoinnille en ollut ymmärtänyt ja jonka olin vuosien varrella laiskuuttani ja tyhmyyttäni hukannut.

En voi hyvin, jos en syö tarpeeksi säännöllisesti ja hyvälaatuista ruokaa. Siksi niihin liittyviä muutoksia ei ole ollut lainkaan vaikea ylläpitää.

Yllättävän hankala rasvapallukka


Ruoan laatupalloista rasva aiheutti minulle eniten päänvaivaa: jouduin kiinnittämään pitkään huomiota sekä määrään että laatuun. Ilman herkkuja rasvan osuus ruokavaliossani tippui noin 20 energiaprosenttiin.

Oli hämmästyttävää, että rasvaa pitikin saada enemmän, eikä ollut lainkaan helppoa keksiä luontevia lisäystapoja.

Kuten niin moni muukin, yritin aluksi pitää rasvan osuuden mahdollisimman vähäisenä, jotta ”kalorit riittäisivät muuhun syömiseen”. Oli turhauttavaa, kun pallukka tuntui aina herjaavan joko laadusta tai määrästä.

Kantapään kautta opin, että kun ruokavaliossa on tarpeeksi rasvaa, nälkä pysyy paremmin poissa ja suositeltu rasvaprofiilikin on helpompi saavuttaa. Aloin esimerkiksi lisätä aamujogurttiini auringonkukansiemeniä ja salaatinkastike ilmestyi ruokapöytään.

Sen verran kovapäinen olin, että margariini vaihtui vasta parin vuoden kuluttua runsaampirasvaiseen versioon.

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

Vaikka syömisrytmi ja ruoan laatukin tuntuivat olevan kunnossa, epämääräiset mieliteot kiusasivat iltapäivisin vain pari tuntia lounaan jälkeen.

Koska minun teki mieli makeaa, sallin itselleni jotain pientä, esimerkiksi keksin tai pari palaa suklaata. Kun mieliteot eivät hävinneet näillä, aloin kasvattaa lounaan kokoa, mikä ei kuitenkaan poistanut ongelmaa.

Lopulta aloin ottaa töihin mukaan ruisleipäeväät, vaikka oli vaikeaa syödä, kun ”kukaan muukaan ei syö välipalaa”. Eväiden avulla mieliteot kuitenkin katosivat ja työrauha palasi. Samalla sain hyvän opetuksen siitä, että monesti makeanhimo on ehtaa nälkää.

Toinen sudenloukku ovat olleet – ja ovat edelleen – heti työpäivän jälkeen alkavat liikuntaharrastukset. Kun ruokaväli jää pitkäksi, nälkä helposti paisuu ja ilta riistäytyy hallitsemattomaksi syömiseksi.

Matkat kotiin olivat täyttä minulle kärsimystä, kunnes huomasin, että eri välipaloista juuri jogurtin syöminen heti liikunnan toimii minulla.

Se vie näläntunteen pois juuri siksi aikaa, että selviän kotiin sortumatta matkalla jokaiseen vastaantulevaan houkutukseen.

Liikunta on kivaa, kun löytää omat lajinsa

Liikunta oli minulle aivan erillinen projekti. Opin hyvin nopeasti, että ruokavalio on laihtumisen perusta enkä ottanut mitään stressiä liikkumisesta.

Täysin sohvaperuna en ollut aiemminkaan, joten kun ruokapuoli alkoi sujua, liikunta alkoi lisääntyä melkein itsekseen. Kokeilin erilaisia jumppia ja löysin ihan uusia lempilajeja.

Kiinnitin huomiota arkiliikuntaan ja ymmärsin sen merkityksen kulutukseen. Askelmittari kulkee nykyäänkin usein mukanani.

Joskus näppituntuma menee pahasti pieleen, mutta askelmittari on lahjomaton kaveri, joka kertoo, onko päivän aikana tullut liikutettua kehoaan tarpeeksi.

Suurimmat tyytyväisyydenaiheeni koko laihdutusprojektin aikana liittyvätkin kunnon kohoamiseen ja liikkumisen helpottumiseen.

Liikunta on vakiintunut osa arkeani ja iloitsen päivittäin siitä, että – edelleen reilusta ylipainostani huolimatta – kävelen taas reippaasti ja ryhdikkäästi.

Kuuriajattelusta elintapojen muuttamiseen

Liityttyäni Kiloklubiin oivalsin ja hyväksyin ensimmäistä kertaa, että muutosten on oltava pysyviä, jotta tiputetut kilot pysyvät poissa. Pyrin alusta asti syömään aina omantunnontuskitta kuten Kiloklubissa ohjeistetaan.

Psyykkinen työ taisi kuitenkin jäädä puolimatkaan, sillä reilun vuoden ja 28 miinuskilon jälkeen painonlasku pysähtyi ja lähti sitten elämän koetellessa nousuun. Lohdutin itseäni herkuilla, kuten suurin osa muistakin, joiden ruokasuhde on päässyt vääristymään.

Siitä lähtien, kun painonlasku pysähtyi kolme vuotta sitten, olen yrittänyt oppia luottamaan kehon viesteihin: se on maailman paras kalorilaskuri, kun sitä kuuntelee ja kun sille antaa laadukasta ruokaa tarpeeksi.

Monta kertaa onkin ollut jaksoja, jolloin olen pystynyt jopa laihtumaan yhtään syömistäni rajoittamatta tai kaloreita laskien eikä ikiongelmani makeanhimo ole vaivannut juuri lainkaan.

Painoni on nyt pysynyt kolme vuotta parikymmentä kiloa alemmalla tasolla kuin edelliseen 15 vuoteen. Vakaa pyrkimykseni onkin viedä prosessi loppuun - oppia syömään rennosti aina, oli stressiä tai ei.

Lotta Englund