Ladataan... Ladataan...

Hanna Pakarinen: Laihdutus on ikuista

Vaikka Hanna sanoo olevansa ikuinen laihduttaja, hän on hylännyt erilaiset dieetit ja laihdutusprojektit. Hannan paino pysyy viljoja ja turhia kaloreita välttelemällä.

Hanna Pakarinen, 32, seisoo ekokaupassa puisen hyllyn edessä ja puhuu. Paljon.
– Mulpereita! Näitä mie otan ison pussillisen. Teen niistä kaalilaatikkoa. Siihen tulee kaalia, mantelijauhetta, hunajaa, Hanna luettelee ja pyörittelee käsissään mulperimarjapussia.
Keltaruskeat marjat näyttävät pieniltä toukilta, mutta maistuvat makeilta. Siksi laulaja syö niitä välillä sellaisenaankin.
– Hei, psylliumia! Tämä on tosi hyvää leivonnassa. Mantelijauheesta, psylliumista, kananmunasta ja creme fraichesta tulee hyviä sämpylöitä.
Viimeksi Hanna kokkasi kukkakaalimuusia ja lappeenrantalaista lihamureketta, jonka erikoisuus ovat murekkeen sisään piilotetut kypsät kananmunat. Mutta että kukkakaalimuusia! Anteeksi mitä?
Kauas on tultu siitä Idols-Hannasta, joka ilmoitti lempiruuakseen lihapullat ja perunamuusin ja joka ei voinut sietää kasviksia.
– Kun lihapullien ja perunamuusin kanssa ei lautasella ollut muita vihanneksia kuin punajuuria, niin mie tiesin, et se on hyvä paikka, kertoi vastavalittu Idols-voittaja lempiravintolastaan Imagen haastattelussa keväällä 2004.
Nyt lausunto naurattaa.
– Ruokavalioni on todellakin muuttunut, heittänyt ihan häränpyllyä.
– Tänä päivänä puhutaan paljon karppauksesta, blaa blaa, mutta mie oon huomannut, että minun on pakko vältellä viljoja ja sokeria. Vatsa ei kestä, ja voin paljon paremmin ilman niitä. Niin olen löytänyt kasvikset, esimerkiksi kukka- ja parsakaalin ja kaalit yleensäkin.
Viljojen välttely alkoi kaverin esimerkin houkuttelemana kolmisen vuotta sitten. Se kannatti: vatsavaivat hävisivät. Painonpudotus ei ollut ykkössyy ruokavalion muutokseen, vaikka Hanna sanookin laihduttaneensa koko ikänsä.

Kuurit pannaan

Viime syksynä Hanna seisoi huoltoaseman tiskillä. Häntä ärsytti. Valittavana oli vain pizzoja, hampurilaisia ja leipiä, eli pelkkää hiilarihöttöä. Mikä pahinta, juuri leipää hän himoitsi.
Lopulta tilaus oli lyhyt: yksi teevesi, kiitos. Mukiin Hanna upotti oman teepussinsa. Niitä hän pitää aina mukana keikkabussissa: inkivääriä, kaneli-lak­ritsia ja detox-teetä. Joskus kun nälkä oikein kurnii eikä huoltoasemalta löydy mitään kelvollista, laulaja valitsee suklaapatukan.
– Suklaaseen minulle ei tule sellaista himoa kuin monilla naisilla. Minä himoitsen rasvaista hiilihydraattipitoista ruokaa, mikä on terveydellekin pahinta ja lihottavinta. En usko, että kukaan lihoo pelkästään suklaata syömällä, jos ei samalla syö rasvaista hiilariruokaa.
Hannan paheita ovat sipsit ja juustonaksut. Tosin enää retkahduksia ei juuri tule. Viimeksi käsi kävi naksupussilla kuukausi sitten.
– Syön naksuja nykyään niin harvoin, että syöminen on tietoinen päätös. Silloin siitä ei tule morkkista. Ajattelen, että kaikkea saa syödä, mutta kohtuullisesti.
Hanna ei haluaisi puhua laihduttamisesta, sillä hän inhoaa koko sanaa. Silti siitä on kyse, joka päivä.
– Laihdutus on hirveää, mutta se on kuitenkin läsnä koko ajan, juttelet kenen kanssa tahansa.
Hannalle laihdutus on elämänmittainen harrastus.
– Sillä tavoin syömisessä pysyy tolkku. Välillä voi juoda viiniä tai syödä suklaata ja leipääkin, kunhan ei tee sitä koko ajan. Nyt yli kolmekymppisenä olen huomannut, mitä vatsa kestää ja mitä se ei kestä.
Hanna ei kuitenkaan syynää kilojaan. Hän ei ole käynyt vaa’ alla vuosiin, vaikka kapine kylppäristä löytyykin. Vaa’an käyttö loppui, koska touhu muuttui helposti maaniseksi. Itseä tuli punnittua pari kertaa päivässä.
– Yksikin kilo ylöspäin masensi.
Minulla on paljon terveempi olo, kun en mittaa koko ajan itseäni.
Vaikka Hanna sanoo olevansa ikuinen laihduttaja, hän hylännyt erilaiset dieetit ja laihdutusprojektit.
– Ne ovat hirveän raskaita. Olen käynyt kaikenlaisia käsittämättömän typeriä kuureja läpi. On kamalaa, että ihmisille syötetään, että pitäisi olla niin ja niin laiha ja näyttää siltä ja siltä, että olisi hyväksytty. Totta kai minäkin tavallisena suomalaisena naisena pohdin, miksi miun perse on näin iso. Se on kauheaa. 

Kauneus on pään sisällä

Kevätpäivä oli jotenkin vähän tylsä ja masentava. Hanna nappasi itsestään kuvan kameralla ja ajatteli päivittää sen Facebookiin. Sitten hän katsoi kuvaa. Hyi! Kylläpä hän näytti kauhealta.
Kuva jäi lataamatta nettiin.
Parin päivän päästä hän pläräsi hyväntuulisena kännykkäänsä ja törmäsi sattumalta myös aiemmin ottamaansa kuvaan. Hei jee! Kuvahan oli hyvä ja nainen siinä nätti.
Kun Hanna tajusi, että kyseessä oli sama kuva jota hän hetki sitten oli inhonnut, oli pakko soittaa serkulleen ja ihmetellä.
– Tajusin, miten suhtautuminen ulkonäköön on omasta mielestä kiinni.
Hanna toteaa, että jos ihminen on sinut itsensä kanssa, hän näyttää ihan jumalattoman kauniilta oli kilo sinne tai toinen tänne. Ulkonäkökeskeisellä alalla ei ole kuitenkaan kovin helppoa olla sinut oman vartalonsa kanssa.
– Haluaisin olla vain tällainen ihan tavallinen 32-vuotias suomalainen nainen, joka esiintyy. Niin toki olenkin, mutta pelkään silti koko ajan, että jossain lehdessä kirjoitetaan että se Hanna Pakarinen on lihava.
Ajatukset omasta ulkonäöstä ovat vaihdelleet iän mukana.
– Teininä piilotin itseni isoihin vaatteisiin. En pitänyt itseäni kauniina, ja poikienkin kanssa pyrin olemaan
ennemmin kaveri kuin heidän ihailemansa kaunotar. Ehkä se oli minun keinoni selvitä hengissä yläasteen läpi, laulaja pohtii.
Idols-aikana oli pakko kiinnostua ulkonäöstä ja vaatteista. Ensimmäiset pari vuotta nuori taiteilija keikkaili lenkkareissa, mutta sitten naisellisempi tyyli alkoi innostaa.
– Opettelin kävelemään ja esiintymään korkokengillä. Kävin aikamoista pohdintaa siitä, menenkö trikoissa Euroviisuihin, mutta sitten menin, Hanna nauraa.
Omia esiintymisiään Hanna ei katso ikinä. Hän ei ole nähnyt edes Euroviisu-esitystään. Ja kun telkkarissa pyöri hänen tähdittämänsä mainos, kanava vaihtuu heti ensitahdeista.

Loppu sauhuttelulle

Viime elokuussa Hanna seisoi valkoisen kivitalon edessä Helsingin keskustasta ja kaivoi käsilaukustaan tupakka-askin. Hän sytytti tupakan sytkärillä, kuten hän oli tehnyt yläasteiästä lähtien. Seurassa oli keski-ikäinen mies, suggestoterapeutti.
Hanna veti henkoset, toiset ja kolmannet. Pian tupakka oli poltettu, Hanna stumppasi sen ja astui sisään rakennukseen. Tämän jälkeen hän ei polttaisi enää ikinä.
Näinköhän? laulajaa epäilytti. Mutta hyvä ystävä oli onnistunut pääsemään tupakoinnista eroon hypnoosilla, joten Hannakin tahtoi kokeilla.
– Minua nolotti polttaa. Olin röökimuijien röökimuija, aina keikkamatkoillakin tupakalla, kun auto pysähtyi.
Aiemmat lopetusyritykset olivat kariutuneet kireään oloon. Hanna keksimällä keksi syitä, miksi olisi aivan pakko polttaa.
Suggestoterapeutin luona Hanna istuutui tuoliin, ja he kävivät läpi rentoutus- ja mielikuvaharjoituksia. Terapeutti puhui tupakanpoltosta, syömisestä, kaikesta.
– Tajusin koko ajan mitä tapahtui, se ei ollut lainkaan pelottavaa. En vajonnut sillä lailla hypnoosiin, että pim, nyt olet hereillä.
Mutta jotenkin se toimi. Kun Hanna käveli terapian jälkeen portaita alas, häntä vain nauratti. Voisiko tämä olla näin helppoa?
No, ei se ihan hekotellen sujunut.
Seuraavan kuukauden yöt olivat vaikeita. Hanna heräsi kahden tunnin
välein, vaikka normaalisti nukkuu kuin tukki. Hikoilutti. Sydän hakkasi. Iho kukki.
Tupakanhimo iski silti vain harvoin, esimerkiksi silloin, kun tiedossa olivat jännittävät kuvaukset. Silloin piti keskittyä.
– Kävin mielessäni läpi tilanteen: Kävisin tupakalla, koska jännittää. Mutta kun tumppaisin tupakan, minua jännittäisi edelleen. Polttaminen ei helpottaisi oloa, ei yhtään.
Näillä konsteilla Hanna onnistui,
eikä hän ole polttanut elokuun jälkeen enää yhtään tupakkaa. Yhteensä hän tapasi terapeutin kolme kertaa, ja
rahaa paloi liki 200 euroa. Toisaalta
saman verran säästi jo parissa kuukaudessa, kun ei polttanut.
– Ennen ajattelin, että en voi lopettaa tupakanpolttoa, koska lihon. Mutta suggestioterapian ansiosta minua ei ruvennut syötättämään. Terapeutti vain sanoi: "Et korvaa tupakkaa millään, sinulla ei ole tarvetta siihen. Sinun ei vain tee mieli tupakkaa." Kummallista, Hanna pohtii.
– Ja mitä siitä. jos tulisikin pari kiloa lisää? Ne saa pois, kun laihduttaa hetken.

Joogaa kuivausrummulla

Oli syyskuinen päivä, kun Hannalla välähti. Aina ei tarvitsisi jaksaa vääntäytyä joogastudiolle, jotta voisi joogata.
Hanna kasteli nipun puhtaita pyyhkeitä ja laittoi ne kuivausrumpuun pyörimään. Hän napsautti kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle ja levitti lattialle liilan joogamattonsa. Se mahtui juuri ja juuri kuivausrummun ja lavuaarin väliin. Kun kuivausrummusta levisi ihana lämpö kylppäriin, hän laittoi tabletista pyörimään joogavideon.
– Köyhän naisen hot joogaa! Olin ihan fiiliksissä, kun keksin sen, Hanna nauraa.
Tietenkin oikealla joogasalilla olisi kivempaa, mutta kotijooga toimii hyvänä hätävarana. Hanna on yllättänyt itsensäkin sillä, että on oikeasti saanut itsensä liikkeelle kylppärissä. Vaikka kotijumppien teho voi monesti olla vähän niin ja näin,  nämä joogat ovat välillä tuntuneet seuraavana päivänä lihaksissa.
Se on hyvä saavutus, sillä Hanna ei ole mikään himoliikkuja.
– Olen kateellinen niille, jotka sanovat että on pakko lähteä joka aamu lenkille. Minäkin haluaisin sellaiseksi. Saatan innostua jostain lajista niin, että hetken kaikki menee sen ympärillä, mutta sitten se taas unohtuu.
Laulaja on kokenut sauvakävely- ja pacekauden, ja syksyllä hän innostui taas lenkkeilemään joksikin aikaa.
Peruskunnosta pitävät huolen esiintymislavoilla riehuminen ja Siiri-mopsi. Mopsia Hanna tai avopuoliso ulkoiluttavat kolme, neljä kertaa päivässä.
– Koiran käyttämisestä on tullut ihana rutiini. Siellä minä tänäänkin seisoin aamulla sateessa, että tee jo se pissi.
Keikkamatkoilla Hanna ei kuntoile, koska ei ehdi. Hän haluaa liikkua kaikessa rauhassa ja nauttia liikunnan jälkeisestä ihanasta olosta.
– En halua huhkia varttia ja juosta sitten naama punaisena seuraavaan hommaan. Urheiluhan on ankeaa, ja paras olo tulee sitten jälkeen päin. Homma menee ihan munille, jos siitä ei saa rauhassa nauttia.

Elämänlaatu on valintoja

Hanna istui viime vuonna keikkabussissa kohti Joensuuta. Uusi Olipa kerran elämä -levy oli saanut bändin jälleen kerran tien päälle. Lokakuinen Suomi oli synkeä, tummat metsät reunustivat ajomatkaa. Ajatus pitkästä bussimatkasta yöllä keikan jälkeen takaisin Helsinkiin ahdisti. Mitä jos ottaisikin hotellihuoneen? Hanna laittoi luurit päähän, tuijotti ulos ikkunasta ja mietti. Bussi ei maksaisi Hannalle mitään, mutta hotellihuone ja juna kotiin seuraavana päivänä maksaisivat toistasataa euroa.
– Päätin ottaa hotellihuoneen. Bussissa olisin nukkunut huonosti ja pelännyt hirviä pimeällä tiellä. Nyt heräsin virkeänä ja olin junalla vain kaksi tuntia myöhemmin kotona kuin muut bussilla.
– Siinä mielessä olen tosi itsekäs, että haluan panostaa elämänlaatuun ja siihen, mistä minulle tulee hyvä olo.

Hanna Pakarisen haastattelu julkaistiin Me Naiset Kilot veks -lehdessä tammikuussa. Seuraava Kilot veks -lehti ilmestyy 3.4.2014. Kiloklubin premium-jäsenille lehti postitetaan kotiin jäsenetuna.